<<

06.12.2020

>>

Tasan 90 vuotta sitten 1930 syntyi Ilmajoen Koskenkorvalla Kurikan rajan tuntumassa Eero ja Tyyne Kalliokosken maalaistaloon eräs typykkä perheen kolmantena lapsena. Olen myöhemmin tullut ajatelleeksi että talo oli luultavasti vähitellen melko kunnianhimoinen, vaikka ei ollutkaan erikoisen suuri.

Isoisäni Eero

Typykän isä Eero oli ymmärtääkseni melko leikkisä mies, tai sellaisen puolen äitini hänestä halusi esittää. Tyytymättömänä huuliaan mutristelevalle lapselle hän voisi tokaista "nuosta huulista sais seittemän hevoosen ruomat!". Ulos pullistuvissa huulissa oli siis niin paljon nahkaa törröllään ja tarjolla käytettäväksi, että se riittäisi nahkaremmien valmistamiseen 7 hevosen tarpeisiin. Parhaimmillaan talossa lie ollut 2 hevosta joista yhtä eräs nuori poika - kaikessa ystävyydessä - nimitti nimellä "villi koni" ja toista nimellä "laiska koni".

Raha oli typykältä kuulemani mukaan perheessä tiukalla. Kun typykkä pyysi rahaa menoihinsa, isä otti lompakkonsa esiin, alkoi avata sitä hyvin varovaisesti ja hitaasti, kuin varoen pelästyttämästä jotakin sen sisällä olevaa salaperäistä pientä olentoa. Sitten hän nopeasti riuhtaisi lompakon auki ja katsoi sen sisään samalla huudahtaen "Hei!". Lopuksi hän vaan surullisena totesi "ei ollu ketää kotona!" ja siihen se performanssi sitten loppui. Katselijan tajuttavaksi jäi se, että lompakossa ei ollut rahaa, tai ei ainakaan ylimääräistä perheen vanhimman tyttären tarpeisiin.

Perheen nuorimmat pojat läksivät opiskelemaan kauas kotoaan. Erästä Helsingin suunnalle matkaavaa poikaa isä opasti rautateitten ja junanvaunujen saloihin leikkisästi "älä sitte sellaasehen vaunuhun mee johona on neliskulumaaset pyörät!" On kai uskottavaa että pyöreät pyörät pyörivät raiteilla paremmin ja mukavammin kuin neliskanttiset eli neliön muotoiset, joten ohje lie ollut periaatteessa teknillisesti hyödyllinen, mutta enpä tiedä olisiko hiukan vähemmän rento insinööriopintoihin tähtäävä ja ensin sotilasuralle urkeneva (lopuksi espoolainen) Matti -poika ymmärtänyt tuon leikiksi. Voipa hyvinkin olla että ei. Saattoi olla hiukkasen skismaa isän ja pojan välillä.

Muistelen että Matti -pojalla edessä olevaan junamatkaan liittyi toinenkin Eero -isukin heittämä herja. Olisiko se ollut jotakin sellaista, että junan vaunuun tuli mieluummin mennä sisään ovesta kuin ikkunasta? Kaiketi tällaista on pidettävä positiivisella asenteella rintamaveteraanin yrityksenä laukaista stressiä ja rentouttaa tilanne miehekkäällä hevosenleikillä? Ei kai ne siellä pääkaupunkiseudullakaan purematta niele? Kyllähän mies on muutamia päiviä vaikka aidan seipäänä, jos ei mihinkään muualle käsketä?

Suurista kaupungeista perheen isällä oli ilmeisesti jonkin verran kokemusta, koska hän kunnioitusta teeskennellen lausui "Helevetti ja Vaasa ... ja moni muu suuri ja komia kaupunki!". Hän ei ilmeisesti ollut elämäntavaltaan mikään "hätäprätkä" tai muu kiireinen viimeisen päälle täsmällisyyden perään nipottaja, koska hän kellonajan merkityksestä muistutettaessa vain lausahti rennosti: "Mitä me herraan kelloosta [muka välittääsimmä] !" Kellojen ja kellonajan kumartelu siis ilmeisesti sopi paremmin tiukkapipoisille herroille kuin vapaille talonpojille. Herravihan siemenet kylvettiin Kalliokosken perheessä jo varhain? Läheinen kumpare Santavuori on kuuluisaa talonpoikaiskapinan seutua! Tuskin Jaakko Ilkka hänkään pahemmin kelloja pälyili.

Perheen isä Eero oli sodassa ja palasi kotiin kovin väsyneenä. Ymmärtääkseni hän kuoli jo 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa jättäen tilan vaimonsa ja arvattavasti vanhimpien poikiensa harteille. Perheen Eero -isä eli viimeiset vuotensa Auli-tyttären puheista saamani käsityksen mukaan täysin sairauden ja alkoholin vallassa.

En koskaan tavannut typykän isää koska synnyin vasta 1958. Eeron karvalakkipäinen sotilaskuva kuitenkin edelleen koristi hänen vaimonsa Tyynen huoneen seinää kun siellä lapsena kävin 1960-luvulla. Ainakin siinä kuvassa hän vaikutti olevan selvin päin. Kai siellä sitten rakkauttakin oli ollut, vaikka elämä monasti kovaa ja kuluttavaa olikin.

Särmääkin äitini isästä Eerosta saattoi löytyä tarpeen tullen. Mieleeni on jäänyt - äidin kautta - hiukan uhkaavan tuntuinen sanonta "tuosta on seittemän hirttä poikki!" Tässä on kyse isäntää närkästyttävän henkilön ajosta ulos talosta, tai ainakin sellaisella uhkaamisesta, kehoituksesta lähteä heti-miten huit-hemmettiin jos ei homma kiinnosta. Hirsitalossa kaiketi on joskus kauan sitten varattu 7 hirsikerran korkeus seinästä oviaukkoa varten ja tässä viitataan juurikin oviaukkoon. Eli jos ei miellytä olla ja asua sisällä isännän talossa, niin uloskin sieltä kyllä pääsee, ulko-ovi on vapaasti käytettävissä poistumista varten. Seitsemän hirsikertaa katkaiseva oviaukko ei varmaankaan ole voinut olla kuin korkeintaan 1,5 metriä korkea, joten kumartamaan siinä joutui mennen-tullen, mutta ihmisessähän on niveliä, joten ei lie ylitsekäymätön ongelma. Minua huomattavasti pitemmän paappanikin Salamonin (isän isä) talossa ulko-ovi oli minullekin melko matala.

Muistan myös äitini kertoneen miten räväkästi hänen isänsä saattoi vastata tuvassa pienimuotoisia puutöitä tehdessään kun lapset kyselivät että mitäköhän se isä nyt veistelee. Eero saattoi vain tiuskaista puunpalaa veistäessään vastauksena uteluun että tekee "tappia kysyjän puohon!" Lapsen aineenvaihdunta olisi saattanut sellaisesta tulpasta häiriintyä pahan kerran, mutta eiköhän tämä kuitenkin ollut vaan hauskaksi tarkoitettua leikkipuhetta. Pitääkö raavaan miehen muka vastata tiukan asiallisesti kaikkien kakaroitten turhanpäiväisiin mankumisiin ja puhua-pöpöttämisiin!

Isoäitini Tyyne

Perheen äiti Tyyne Sofia oli omaa sukua Kullas, josta hän oli kovin ylpeä. Tyynen kotitalo ymmärtääkseni oli ollut paikkakunnalla melko iso ja mahtava. Hän oli syntynyt 1905. Hänelle syntyi lapsia vuoteen 1945 mennessä kaikkiaan 10 kpl, 6 poikaa ja 4 tyttöä. Perheen nuorimmille lapsille 1930 syntynyt äitini, eli kertomuksen "typykkä" oli hyvin iso sisko, oikeastaan jonkinlainen äidin vastike.

Oheinen kuva esittää maalausta jonka mumman nuorin poika Aarno (syntynyt muistaakseni 1942 tai 1943) teki maantien varrella sijaitsevasta kotitalostaan lukiossa, ehkä joskus 1950-luvun lopulla? Tiessä ei kai vielä silloin ollut asfalttipintaa.

Maalaus pitkälti vastaa omaa muistikuvaani 1960-luvun puolelta, joskin muistan asuinrakennuksen hiukan tätä harmaampana ja puutarha syreenipuineen lie silloin jo kasvanut korkeammaksi peittäen talon näkymää tätä enemmän? Pelto mahtavan aidan takana (eli tällä puolella) kuuluu eri tilalle. Tämä vanha asuinrakennus on korvattu uudella pytingillä 1970-luvulla.

Oikealla näkyvä valkoiseksi maalattu ulkorakennus on jossakin vaiheessa palanut ja kunnostettu. Ulkorakennuksen oikea pääty oli muistaakseni tiilimuurausta. Siellä oli mm. sauna ja karjakeittiö. Luulenpa että toinen noista ikkunoista oikealla on juurikin saunan ikkuna. Saunassa oli vanhanaikaiset korkeat lauteet jonne noustiin tikkaita pitkin.

Tämä kehystetty maalaus oli pitkään meillä seinällä Alavallissa, mutta Aarno ei kertomansa mukaan ollut sitä koskaan varsinaisesti tietoisesti antanut pois, joten äidin kuoleman jälkeen olen pyynnöstä sen luovuttanut takaisin hänelle kesällä 2009 tai 2010 Luvialaisella pohjoisen puoleisen liittymän huoltoaseman kuppilassa (entinen Esso taisi jo silloin olla St1) palaillessani pohjoisen suunnalta Raumalle joko Kurikan serkkutapaamisesta tai Auli-tädin tamperelaisilta 70-vuotispäiviltä. Vai olisiko tuo tapahtunut jo heti syksyn 2008 syntymäpäivieni (puoli vuosisataa tuli täyteen) jälkeen, en nyt muista varmasti? Hmmm ... hetken aikaa tuntui että luovutus olisi sittenkin tapahtunut hyvissä ajoissa sovittuna ajankohtana joskus joulunpyhien ja uudenvuoden jälkeen? Muistini on lyhyt, mutta muuten hyvä. Tosin lähimuisti on viime aikoina alkanut takkuilla ...

Toinen Aarnolle luovuttamani taulu oli kylmän sinivoittoinen kuvitteellinen lapinmaisema. Lappi tuntui olleen muotia Kalliokosken talossa ainakin niihin aikoihin tai sen jälkeen kun äitini oli opiskellut Raahen/Tornion seudulla. Kuvasin "Aannun" 2 taulua tarkkaan ennen luovutusta, joten digitaalinen muisto minulle niistä jäi. Tämäkin värikäs Pupelan kuvaus taitaa itse asiassa olla taulun valokuvasta otettu valokuva. Porilaisessa valokuvausliikkeessä taidettiin taulun kuvan värejä käsitellä hiukkasen kovalla kädellä, värejä on "venytetty", eivät näytä luonnollisilta? Joka tapauksessa tuo maalaus oli äidilleni eläessään Aavilla pitkän aikaa rakas muisto omasta kotitalostaan Ilmajoen Koskenkorvalla.

Kun olen vauhtiin päässyt, niin koetanpa saman tien hahmotella tähän vanhan Pupelan alakerran pohjapiirroksen. En tokikaan muista kaikkia yksityiskohtia ja mittasuhteita tarkasti.

Yläkerrassa eli vintillä oli vain yksi pieni huone jota Aarno kuulemma oli käyttänyt opiskeluaikanaan. Ehkä se rakennettiin tai kunnostettiin juuri häntä varten? Sen huoneen ikkuna on vastakkaiseen suuntaan kuin tuo maalauksessa näkyvä yläkerran ikkuna, Lahti-Röyskön huonekalutehtaan puolelle.

Olikohan vintin huoneessa lämmitysmuuri vai käytettiinkö sitä vain kesällä, en muista? Ainakin siellä Aarnon huoneessa oli omituinen kello joka kävi aivan liian nopeasti, nopeussäädön mekanismi puutteellinen.

Yövyin siellä vintillä joskus kesällä Teuvon kanssa ja hädässä kusin suoraan avoimesta ikkunasta ulos, koska ulkorakennuksen taakse oli liian paljon matkaa yöllä kulkea. Ehkä siinä joku mumman kukkanen sai hiukan ravinteita.

Voipa kyllä olla että mumman tuvan puoli oli hiukan pienempi kuin Jussin tuvan puoli vaikka olen ne piirtänyt yhtä suuriksi. Mummalla oli jo syytinki siihen aikaan lapsuudessani kun siellä kesäiseen aikaan väliaikaisesti asuin ja poikansa Jussi oli talon isäntä. Vaimonsa Eine hääräsi navetalla.

En muista kumpaan savupiipun hormiin Jussin peräkamarin muuri oikeasti tuli. Olen sen tässä simppaalevan omipäisesti piirtänyt mumman savupiipun puolelle.

Tie 67 suuntautuu suunnilleen pohjoisen ja koillisen välille tuolla kohtaa lähellä Kurikan rajaa. Talo on tien oikealla puolella Ilmajoen suuntaan mentäessä. Talo on siis ylläolevassa Aarnon maalauksessa kuvattu etelän puolelta tai ehkä tarkemmin lounaasta.

Ja ylläolevassa maalauksessa siis näkyy tekemäni summittaisen pohjapiirroksen talo piirroksen vasemmalta puolelta katsottuna.

Enhän voi tietää millaista elämä oikeasti oli siellä Kalliokosken talossa esimerkiksi 1920-luvun lopulla ensimmäisten lasten syntyessä tai sodan vuosina 1940-luvulla. Typykän äiti Tyyne oli kuitenkin hyvin vakaa ja vastuuntuntoinen ihminen. Hän oli syvästi uskonnollinen perinteisessä suomalaisessa mielessä, kenties sotavuosien, puolison menetyksen ja muitten koettelemusten karaisemana. Tyynelle Raamattu oli kirjaimellisesti totta sekä ilmeisesti suuri lohdun ja voiman lähde.

Osasi hän silti olla myös leikkisä ja ymmärsi arkielämän ilmiöitä. Häneltä ovat peräisin lukuisat hauskat sanat ja sanonnat joita esimerkiksi myös talon tyttäret Kalliokosken krotkalehet auliisti viljelivät. Lypyynen, möhöönen, kempahaanen, krotkales, ketkales, roikales ... Jos vesi ei hellalla ruvennut kuumenemaan kyllin rivakasti, solvasi Tyyne kattilaa termillä "routapuo", siten leikillään vihjaten että kattilan pohja oli kuin jäässä ja roudassa. "Neekerin muna" oli mieleeni jäänyt hauska sanonta, mutta en tiedä josko hän oli sellaisen joskus nähnyt omin silmin. Lapsena varmaan ajattelin että kyse olisi mustasta kananmunasta, mutta mummelilla - lisääntymisen ekspertillä - saattoi olla jokin lihallisempi ja synnillisempi tulkinta mielessään?

Moninaisista mumman sanonnoista tulee erikoisesti mieleen "Hoo!", "Voi jukelin tähäre!, "Sus siunakkohon" ("Sus" ehkä lyhennetty muoto sanasta "Jeesus"?) ja raamatullinen "Kilijuva jalopeura!. Jalopeura tarkoittaa leijonaa ja kiljuminen lie tässä yhteydessä ymmärrettävä villin ja vaarallisen petoeläimen aggressiiviseksi karjahteluksi. Mumma ei kiroillut, vaan hänellä oli omat ilmaisunsa. "Voi ny istu ja kirijoota!" tarkoitti että jotakin järkyttävää oli tapahtunut, josta kenties voisi jopa kirjoittaa kirjeen jolle-kulle? "Voi yhyren kerran!" Mumma murehti monista asioista. "Voi ny istu ja pala!"

"Rakkari" -sana muistuu myös mieleen, myönteisessä mielessä, myönteisempänä kuin ruotsin sana "raggare". Tarkoitti jonkinlaista hiukan villihköä velikultaa, ei mitään nuorisorikollista, selvästi myönteisempi termi kuin "Häjy" tai "häjyyly". "Häjynkuriset" eli kurittomat kakarat voivat "häjyyllä", vaikka eivät mitään varsinaisia vaarallisesti teräaseita heiluttelevia puukkojunkkareita olekaan.

Saunassa ei kuitenkaan saanut leikkiä ja melskata koska "Sauna on niinku kirkko!", eli siellä täytyy alvariinsa käyttäytyä hillitysti. Kuuma vesi oli nimeltään "vari", mutta kylmällä vedellä ei ollut erillistä nimeä. "Rauska rasa" tarkoitti rikkinäistä lapasta, reikäistä vanttuuta. Perunat olivat "pernoja". Perunamuusin nimi oli "pernavoi" koska se oli voin kaltaista, helposti muovattavaa. Talon "torni" tarkoitti sen savupiippua.

"Pirätä, pirätä. Pörötä!" ohjeena ajoneuvon kuljettajalle eli "tyyrääjälle" kehoitti pysähtymään ja peruuttamaan eli ajamaan takaperin, taaksepäin. Vekslaaminenkin oli joskus tarpeen jos kääntyminen ahtaassa paikassa edellytti muutamaa ajopätkää "foorootellen" eteen ja taaksepäin. Taksi oli "pirssi". Asfaltoitu tie oli "pikitie". Väkevä maansiirtokone puskutraktori oli nimeltään "Katepillari" siinäkin tapauksessa että se ei välttämättä ollut juuri Caterpillar -merkkinen. Mumma oli ilmeisesti joskus nähnyt mahtavia raskaita työkoneita eli "Kolehia", mahdollisesti alunperin Coles-merkkisiä? Maaseudulla ja maatilan töissä työkoneet ovat keskeistä elämän substanssia ja toimeentulon sisältöä, "lanttalauree".

Elämän tosiasiat olivat kovia ja periksi antamattomia, mutta mummani Tyyne oli hyväsydäminen ihminen. Kuulemani mukaan erään kerran - kauan sitten - sika piti tappaa, niin kauheaa kuin se olikin. Yksinkertaisin keinoin (puukolla?) aikuisen sian tappaminen epäilemättä on melkoisen julmaa, fyysisesti raskasta ja hankalaa puuhaa. Apuna sian tapossa oli kylän tunnettu siantappaja ja juoppo, joka koetti neuvoa emäntää, jonka tehtävä lie ollut lähinnä vain pidellä tapettavaa sikaa kiinni ja paikoillaan: "Äläkää ny emäntä surko sitä sikaa. Ei se kuole ollenkaa jos te sitä suretta!"

Tappohommissa on oltava häikäilemättömän päättäväinen, ei siinä ole sijaa kristilliselle rakkaudelle. Jonsei tapeta niin ei tapeta, mutta jos tapetahan niin sitte kans tapetahan. Kylän siantappajan virka ei varmaankaan ole niitä kaikkein keveimpiä, mutta jonkun nekin hommat täytyi hoitaa. Mummeli kylläkin pyrki ilmaisemaan nämä karut eksistentialistiset probleemat ja eettiset dilemmat jouluporsaille mukavammin ja lempeämmin tyyliin: "possu vierähän sitte Jouluksi tupahan".

Kalliokosken perheen nuorimmat lapset, arvattavasti erikoisesti tyttäret Helmi ja Leena (tuttavallisemmin "Leppu"), olivat toisinaan iltaisin hiukan rauhattomia, rupattelivat ja hihittelivät sängyssä, vaikka lasten piti jo olla unessa. Niinpä Tyyne joutui ohjeistamaan heitä päättäväisen evankelisluterilaisesti "Siunakkaa! Nukkukaa!" Nukkumaan mennessä täytyi tokikin lukea iltarukous kädet ristissä. Toisaalta Tyyne joutui toisinaan yöllä pyytämään tyttäreltään apua ja huusi pimeydessä "Helemi, tuo mullen [klasilla] kylymää vettä!"

Lapsena mumman tykönä asuessani hänellä oli vesipannu joka vihelsi kun vesi sen sisällä kiehui. Mumman sängyn alla oli vanha kuparinen kahvipannu, joka kuulemma suojasi häntä "maasuonien" tai "vesisuonien" aiheuttamalta säteilyltä. Mummalla oli oma pienehkö käsikäyttöinen kahvimylly. Tuvan seinällä oli käkikello, jonka sittemmin tilaa hoitamaan ryhtynyt Juho -poika oli tuonut Ruotsista. Mumma oli kova tyttö leipomaan makoisia pullapitkoja. Hänellä oli tuvassaan suhteellisen moderni keinutuoli joka keinui kaarevien kiinteitten jalustojen päällä, jalasten yhteydessä olevien vaijereitten koossa pitämänä. Telkkaria mummalla ei siellä ollut, mutta Jussin perheen tuvan puolelta sellainen löytyi. Kirkonmenoja (Jumalanpalvelus) muistaakseni kuunneltiin radiosta sunnuntaisin.

Pullan paikallinen nimi oli "nisu", pullapitko oli "nisukyrsä". Nisua monasti nautittiin kahvin kanssa. Usein huokoista nisua tai varsinkin kuivaa korppua kehoitettiin "kastamaan" eli osittain upottamaan kahviin niin että se imi sisäänsä nestettä ja muuttui pehmeämmäksi: "Kastakaa ny!" oli vieraalle ystävällinen kehoitus rentoutua ja olla kuin kotonaan. Kahvin juonti oli merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Hyvä kahvi oli tärkeää ja jätti suuhun hyvän maun, kahvi-suun. Eräskin emäntä arvosti hyvää kahvia niin paljon että kieltäytyi kahvin jälkeen tarjotusta naposteltavasta. Hän ei nimittäin halunnut "pilata hyvää kahvi-suutaan!"

Sosiaalisesti esimerkiksi 1960-luku oli aivan jotakin muuta kuin 2000-luku. Naapurissa ja sukulaisissa vierailulla eli "kylässä" käynti oli ainakin maaseudulla aivan normaalia, varsinkin emäntien kesken, myös ilman mitään erillistä sopimusta tai ennakkovaroitusta. Kahvetta monasti kaadettiin kahvilautaselle joka oli "tassi" tai "fati" ja juotiin siitä, mahdollisesti sokerinpala huulien välissä. Ryystäminen ei myöskään lie ollut kiellettyä, varsinkaan jos kahvi oli kuumaa. Sokerin, suolan ja voin runsas käyttö oli paikallinen itsestäänselvyys. Fläski oli myös kunniassaan. Puurossa piti olla "voinsilimä" ja nisunkin päälle sopi sivellä voita. Margariiniin suhtauduttiin epäilevästi koska siinähän saattoi olla seassa vaikka kissanraatoja? Kukapa niistä kaupunkilaisten kotkotuksista ja sylttytehtaitten saloista tietää!

Pesästä lähteminen ja omille siiville kohoaminen on toki lapsille monasti vaikea prosessi, ainakin jos taloudellista matkaevästä ei paljoa ole mukaan laittaa. Kaikille untuvikoille ei lapsuudenkodissa kuitenkaan tilaa ole, sehän on selvä. 1940- ja 1950-lukujen vaihteen murros lie ollut Kalliokosken perheessä melko raju.

Äitini kertomuksissa välittyy pääosin idyllinen näkemys niistä kotitalon olosuhteista, mutta olihan siellä myös tragediaa eikä kaikesta niin sopinut puhuakaan. Erään pojan jalka haavoittui pellolla hevosvetoisen niittokoneen terässä. Nuorimmat tytöt loukkaantuivat auto-onnettomuudessa. Vanhimman pojan Reinon poika hukkui uintireissulla. Reino avioitui varhain ja perusti oman talouden, mutta hänen vaimonsa oli sairaalloinen ja käsittääkseni Reinon keuhkot menivät huonoon kuntoon Lahti-Röyskön huonekalutehtaalla väkevissä liiman tai lakan huuruissa. Juhon vanhempi poika Martti kuoli kovavauhtisella pikitiellä auton alle, lähdettyään kesällä heinäkuorman takaa yllättäen vastaantulevan kaistalle. Martin kallo rikkoontui, aivot levisivät asfaltille ja näyttivät kuulemma kuin piimältä. Martti oli minun ikätoverini.

Koskenkorvalle kototaloa hoitamaan jäänyt (ja sen myös varsin hyvään kuntoon saanut) poika Juho ilmaisi asian vuoden 2009 serkkutapaamisessa siten, että kyllähän niitä olisi monenlaisia vanhoja tarinoita, mutta ei kaikki tykkää jos niitä kerrottaisiin. Totuus ei hetikään aina ole kaikille kaunis ja mukava kuunnella. Sanotaanhan ettei totuudenpuhujalla ole sijaa majatalossa. Ja eihän serkkutapaamisen idea suinkaan ole riitaa rakentaa tai repiä auki arpeutuneita haavoja, joten näitä sensitiivisiä seikkoja ei välttämättä kannata alkaa tuosta vaan lonkalta ex tempore laukomaan ja ammuskelemaan lännen karjapaimenen tyyliin ja vain vähäisellä harkinnalla retostelemaan.

Lännen karjapaimenesta muistuu muuten mieleen vanha renkutus jota kuuntelimme joskus kesällä Juhon pojan Teuvon kanssa siellä vanhan Pupelan vintillä (noin 1970-luvun keskivaiheilla rakennettiin tämän korvaava uusi talo), siellä tynnyreistä rakennettujen hunajalinkojen lähellä, pieneltä levyltä vanhalla vieterivetoisella grammarilla: "Olen farmari ... lännestä ... Osaan ratsastaa, osaan ampua, osaan lassollani monta temppua, osaan laulella monta laulua, ou-jippi-au-jou-ai-jei ...". Liekö sekin kenties ollut Jussin Ruotsin-tuomisia jostakin 1940-luvun lopusta tai ehkä 1950-luvun alusta? Vai olisiko ollut vieläkin vanhempi? Se toimi ilman sähköä, mekaanisesti. Äänen teho ei tokikaan ollut suuri.

Juhosta kuitenkin kerron kaiken uhallakin jutun. Koen tämän oikeutetuksi sikäli että sain häneltä lapsena parransiemeniä. Parransiemenet siirretään lapselle siten että leukoja hierotaan vastakkain. Aika hyvin on parta alkanut kasvaa Jussin parransiemenistä. Joskus lapsuudessani ehkä 1960 -luvun lopulla TV:ssä mainostettiin Black & Decker -merkkistä ("kaksi kättä ja Black & Decker") sähköporakonetta ( lausutaan esimerkiksi ~ [bl'äk än dekker] tai [bl'äk et dekö]). Juho hankki sellaisen ja kutsui sitä nimellä "Plötkä-Plätkeri". Hän käytti sitä ainakin traktorin (Massey-Ferguson, 35 hv) kärryjen hiukan kuluneiden laitojen kunnostamisessa. Teräksiä ehkä hienosäädettiin mirkelillä. Hän pisti kulmateräkset kärryn laitoihin, sähköhitsasi ne yhteen puikolla, porasi "Plötkä-Plätkerillä" viisteiset reiät ja ruuvasi kulmateräkset uppokantaisilla uraruuveilla kiinni puisiin kärryihin. Hieno tuli. Kärryjen reunoista tuli tiiviit, tasaiset, kestävät ja kulumista vastustavat. Me pojat taisimme samoihin aikoihin veistellä joitakin kaarnalaivoja tai pieniä puisia veneitä.

Juhon maatila oli mielestäni suhteellisen moderni isäni peräseinäjokiseen tilaan verrattuna. Ilma oli "Korvalla" kuivaa ja maa melko savista. Äitillä oli siellä jossakin vaiheessa pieni kerhopalsta, mutta savisessa maassa pienimuotoinenkin viljely on vaikeaa. Lapset toisinaan leipoivat savesta leipiä, "savileipiä", ja jättivät ne portaille auringon lämpöön kuivumaan, mutta vanhempi väki ei sellaisesta pitänyt, ehkä siksi että savileipä viittasi nälkävuosiin? Joskus kesällä menimme lypsylle Hillman Imp -merkkisellä autolla. Lehmät olivat laitumella silloin kesällä ilmeisesti jatkuvasti, mutta siellä vissiin pystyi käyttämään lypsykonetta ja kaipa se maitotonkkakin kulki auton mukana, vaikkei se suuren suuri ollutkaan.

Mumma eli toisinaan kanssamme Alavallin koululla lapsia ja taloutta hoitamassa. Alkoholiin hänellä oli sinänsä jyrkän torjuva asenne, mutta kerran 1960-luvulla hänellä oli silmä kipeä ja hänen mielestään viina (tai ehkä oikeastaan pirtu?) oli siihen sopiva lääke, ulkoisesti käytettynä. Pirtureseptejä kuulemma yleisesti on tarvittu kipeitten sikojen hoitoon ja ehkä siitä tämä mumman idea. Niinpä hän pyysi silloista kauhavalaista "miesopettajaa" Virrankoskea tuomaan viinakaupasta pullon. Nuorella miesopettajalla oli kai auto käytössään, joten tämä häneltä luonnisti. Tosin Osmo Virrankoski alunperin luuli että se pullo oli mumman omaa sisäistä kulutusta varten, joka herätti suurta huvittuneisuutta.

Tyyne osallistui merkittävästi lastenlastensa kasvatukseen aina 1970-luvun lopulle saakka. Lasten nimet tosin alkoivat lopulta mennä hiukan sekaisin ja niinpä hän joutui joskus luettelemaan useita nimiä ennenkuin oikea sattui kohdalle. "Erkki, Matti, Aarno ... mikä/kuka sää oot?" En oikein tiedä missä hän vietti viimeiset vuotensa, mutta sen verran tolkuissaan hän kuitenkin oli vielä ollut, että oli sinne vietäessä esittänyt retorisen kysymyksen "tännekkö sitä ihimiset tuorahan kuolemahan?". Näkemieni valokuvien mukaan hänen ulkonäkönsä oli viimeisinä vuosinaan huomattavasti muuttunut. Häntä oli niistä kuvista vaikea tunnistaa.

Mummani - lisääntymisen erityistuntija - kohtasi lapsuusvuosinani uuden ihmeellisen maailman. Muistan miten äitini Armi, mummani Tyyne ja mumman tyttäristä nuorin Leena keskustelivat Alavallin koulun johtajaopettajan asunnon keittiössä kun olin alakoululainen pikkupoika. Myöhemmin, remontin jälkeen tuo asunto katosi ja suunnilleen samalle paikalle tuli uusi koulukeittola. Elettiin suunnilleen 1960-luvun keskikohtaa. Marttilan pariskunta oli eläköitynyt ja muuttanut Jalasjärven kirkonkylään. Me olimme lopulta muuttaneet sinne heidän entiseen asuntoonsa pienen kommeltelun jälkeen. Äiti nimittäin joutui muuttamaan asuntoa samalla kun piti koulua alaluokille. Marttilan näkökanta oli ollut sellainen että uusi nuori miesopettaja tulee hänen tilalleen ja muuttaa hänen asuntoonsa, johtajaopettajan (2h+k) asuntoon, joten äitini ei ollut kesällä valmistautunut muuhun kuin jatkamaan elämää alakoulurakennuksessa. Uusi nuori miesopettaja osoittautui kuitenkin lyhytaikaiseksi ratkaisuksi ja hänet osoitettiin vielä aivan kalkkiviivoilla alakoulun (1h+k) asuntoon ...

Mutta palataanpa siihen naisten keskusteluun johtajaopettajan keittiössä. Nuo kolme naista keskustelivat uusista ihmeellisistä E-pillereistä ja mumma vaikutti kovin hämmästyneeltä. Kaikkein hämmästynein olin kuitenkin minä itse, sillä en ollenkaan ymmärtänyt mistä on kyse. Minulle ei kerrottu vaikka kysyin mitä ne salaperäiset E-pillerit oikein olivat. Kaikesta päätellen ne kuitenkin asettivat aikuisten ihmisten elämän täysin uusiin puitteisiin. Eihän lasten mitään tarvitse tietää? Kukat ja mehiläiset riittävät heille?

Aikuisiässä olen kuullut että Aspirin-tabletti on paras ehkäisykeino. Aspirin-tablettia käytetään ehkäisyvälineenä siten, että se asetetaan ensin tytön polvien väliin ja sitten tyttö puristaa polvensa tiukasti yhteen. Ja polvet siis pidetään jatkuvasti tiukasti yhteen puristettuina. Niin yksinkertaista ja helppoa se on!

Noh, leikilläni tämän vain kirjoitan. Tokihan mumman korkeassa arvossa pitämä Raamattu kehoittaa ihmiskuntaa lisääntymään ja täyttämään maa. Nykyisin meitä on kai noin 7,7 tuhatta miljoonaa ihmistä, piisaako se? Minäkin saatan vielä nähdä sellaisen maailman jossa ihmisiä asuu 10 miljardia?

Toivottavasti Tyyne säilytti uskonsa hyvään "Taivahan Isään" loppuun saakka, huolimatta elämän raskaudesta ja monista vastoinkäymisistä. Muistan aina miten hän 1960-luvulla pitkässä valkoisessa yöpaidassaan kampasi illalla pitkää tukkaansa Pupelassa omalla puolellaan sänkynsä laidalla. Jeesus ja Eero olivat kuvatauluina paikalla ja varmaankin myös hänen mielessään. Muistan myös miten hän hiljaa keinahteli puolelta toiselle lohdullisissa uskonnollisissa ajatuksissaan, kuin hiljaa itsekseen rukoillen, kuin transsissa. Mummalla vaikutti olevan käytössä oma suora linja Yläkertaan, sinne pilvien yläpuoliseen taivaalliseen harppuorkesterin johtoryhmään.

Tämän iltarukouksen häneltä opin "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani ... jos sijaltani en nousisi, Taivaaseen ota tykösi. Aamen." Kävin lapsena siellä Koskenkorvalla kesällä joitakin kertoja pyhäkoulussa keräten enkelinkuvia vihkoon, mutta uskonnollisessa mielessä olen toki sittemmin erkaantunut Tyynen linjalta.

En osallistunut mumman hautajaisiin, sain tietää hänen kuolemastaan vasta jälkikäteen. Kaikki kuusi poikaa olivat silloin vielä elossa ja pystyivät kantamaan äitinsä arkkua, joten kantajat oli omasta takaa. Sittemmin joukko on harventunut.

En moiti mummaa siitä että hän kuvaili minulle varsin vakuuttavasti ja pelottavasti pakanan kohtaloa Helvetin tulessa. Varmaankin hän vilpittömästi uskoi että hänen velvollisuutensa oli ainakin yrittää pelastaa minun sieluni Kadotukselta. Mummalle Helvetti ja sen ikuinen tulinen korvennus olivat täyttä todellisuutta.

Ja jos Jumala on meihin tyytymätön elämämme aikana niin hän voi kostonhimoisesti heittää meitä vaarallisella "Kuumalla kivellä", jota voisi ehkä nykyaikaisemmin arvailla meteoroidiksi tai meteoriittikiveksi jonka pinta hohtaa kirkkaana kun se lentää ilmakehän läpi kosmisella nopeudella. Meteoroidin pinnassa tapahtuu ablaatioilmiö ja se kuumenee sekä kuluu nopeasti, mutta massiivinen sisus säilyy kylmänä tässä nopeassa ja lyhytaikaisessa ilmalennossa, koska lämpö ei aineessa etene niin nopeasti. Kiven pintakin on erittäin kylmä kun se osuu maahan.

Toivottavasti hänen sielunsa lepää siellä "sinisen kosken (vai oliko virta?) rannalla ja hietikkokankahalla" koska hänen laulunsa mukaan "Koskenkorva se kumminkin on paikalla parahalla". Hän taatusti olisi sen parhaan paikan ansainnut, vaikka en uskokaan että juutalaisten pyhän kirjan lisäpöytäkirjalla olisi erikoisempaa tenhoa meille ei-juutalaisille. Juutalaisethan eivät tunnusta "Uuden Testamentin" sisältöä ja heillehän sen opuksen tekijänoikeudet varsinaisesti kuuluvat. Ei ole kaunista varastaa toisen uskonnon pyhä kirja omaan käyttöönsä. Vai olisiko se hienoa jos laatisin Koraaniin lisäosan joka julistaisi että Etelä-Pohjalaiset ovat islamilaisten Allahin valittu kansa! Raamatun lupaukset koskevat ainoastaan Israelin kansaa, jos oikeasti edes heitäkään. Noh, oma henkilökohtainen mielipiteeni toki on nykyään se, että ne ovat vain joutavaa puhetta, yhtä tyhjän kanssa. Suomalaisten oikea uskonto on alkuperäinen paikallinen luonnonusko, joka täällä vallitsi noin 1000 vuotta sitten, ennen ristiretkiä.

Äitini Armi

Kyseinen typykkä oli siis äitini Armi Sofia. Näin haluan painottaa sitä että joulukuun kuudes päivä merkitsee minulle ainoastaan äidin syntymäpäivää, eikä lainkaan Suomen EU:lle menetetyn itsenäisyyden juhlaa. Mitäpä juhlimista olisi menetetyssä itsenäisyydessä.

Äitini oli kotitalossaan iso tyttö, 15 vuotta vanhempi kuin nuorimmainen siskonsa Leena. Niinpä hänen on täytynyt olla jo yli 20-vuotias kun hän oli lainannut Leenan vesiväripensseliä ja jättänyt sen kuivumaan huonosti puhdistettuna. Leena oli harmissaan pensselinsä lainaamisesta, ehkä ilman lupaa, ja tiuskaisi sitä kovettunutta pensseliä (pikkuvanhana?) tunnustellen "Ja AIVAA kova!" Kai tuo kuitenkin enimmäkseen koettiin hauskana tapahtumana? Tällaiset erikoiset sanonnat jäivät meille lapsille elämään äidin kertomuksissa.

Siellä oli useita poikia, useimmat Armia nuorempia. Myös näiden mieleenpainuneita sanailuja on säilynyt äidin kautta. "Osaaks saksaa, mä osaan: hul pool, hullu poika." Linja-auto ääntelee pysähtyessään: "Niauu-toks!" Ranskan kieltä taas ilmeisestikin ovat: "Mua ramasee, ramaseeks suaa?" ja provokatorisen masokistinen "Letaase muaa!" Tähän liittyvä laulu oli ehkä vieraskielinen "nonoletaa" tai ehkä paremmin "no no le taa"?

Maaseudulla ei mielestäni ennen vanhaan yleensä pidetty ovia lukossa esim. yöllä. Joku kulkumies saattoi yösydännä tulla maantieltä taloon lattialle hetkeksi lepäämään. Joskus varmaan kuitenkin oli tarvetta pitää tavaraa "Luisten lukkojen takana". Perinteisesti luu on ollut kovaa ainetta, joten luiset lukot ovat kai vahvempia kuin esimerkiksi puusta tehdyt. "Klik-klak, ovet lukkohon!" sanoivat lapset kotileikeissään, ehkä saadakseen leikkiin lisää tärkeyden ja toden tuntua. Raha oli tiukalla, joten sen määrä mielellään salattiin. Leikillisesti voitiin kuvata pelästymistä "Pelijästyyn niin jotta meinasin sanua [kertoa] rahani [määrän]!"

Sota-aikaan koettiin Ilmajoella hauskaksi kun radiossa kuulutettiin että lotta Puontila lähettää terveisiä kotoväelleen. Ainakin Etelä-Pohjanmaalla "puo" tarkoittaa takamusta, persettä, takalistoa, pakaroita, kankkuja, pöppää. Alavallissa äitiä taas huvitti sukunimi Kuuppelomäki joka hänen korvaansa kuulosti vähemmän mairittelevalta, jopa haukkumanimeltä.

Kaksi pikkupoikaa katselee miten talon kukko on vaarassa tulla yli ajetuksi:
- "Älä aja kukun päälle ..."
- "Aja vain!"

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ehkä näitä vähitellen muistan lisää ja kirjaan tähän jatkoksi.

Armin osuus tässä epistolassa uhkaa jäädä lyhykäiseksi, mutta tokihan nuo Eeron ja Tyynen tarinat ovat itse asiassa lähes puhtaasti Armin meille lapsille kertomia tarinoita. Äidin kautta se Kalliokosken 10-lapsisen perheen legenda meille välittyi.

Kirjaanpa sitten tähän myös jotakin merkittävän omaperäisestä Koskenkorvan tyttösestä nimeltään Koivuluoman Likku, ilmeisesti joku naapurin lapsi. Hän lie ollut suunnilleen talon nuorimman tyttären Leenan ikäinen - tai ehkä hiukan vanhempi? Leena oppi pelkäämään Koivuluoman Likkua, joka järjesti lähistöllä monenlaisia lapsellisia tempauksia. En usko että hän kovin väkivaltainen olisi ollut, mutta "älävisteli" (Elvis?) eli väänteli naamaansa, ehkä irvisteli, näytti kieltä, mahtaili ja pyrki hiukan pelottelemaan sekä narrailemaan kanssaihmisiään. Ehkä hän harrasti jonkinlaista liian villiä leikkiä pienen Leenan kanssa? Toisinaan Leena ei uskaltanut mennä ulos tai kauppareissulle "ku sielä on se Likku!"

Mummani Tyyne kiinnitti myös huomiota tähän originelliin nuoreen persoonaan. Joskus Likku makasi maantien ojassa ja näytteli ohikulkijoille kuollutta. Toisinaan hän huusi apua, jonka Tyyne ilmaisi "... ja sitte se huutaa AAPUAA!" Yleisen uskomuksen mukaan Likku ei kuitenkaan varsinaista fyysistä apua tarvinnut. Olikohan niinkin - en muista tätä aivan varmasti - että ne Koivuluoman lapset joskus koettivat höynäyttää maantiellä kulkijoita tyhjällä lompakolla? Muistelen että he olivat kiinnittäneet lompakkoon pitkän narun, asettivat lompakon tielle ja piiloutuivat itse pusikkoon. Kun rahanahne ohikulkija toivorikkaana koki poimia lompakon käteensä, lapset vetivät narusta, niin että lompakko karkasi kulkijan hyppysistä ja lopuksi pusikosta kajahti naurunremakka. Ehkä se oli ymmärrettävä käytännölliseksi pilaksi ja sosiaalisesti täysin hyväksyttäväksi. En oikein usko että Likku olisi kaikkia näitä kolttosia itse keksinyt.

Äiti ei päässyt oppikouluun joka olisi ollut sota-aikana liian kallis. Se varmaan jätti hänen sisimpäänsä jonkinlaisen vamman. Äiti opiskeli kansakoulun jälkeen sen sijaan Ilmajoen kansalaisopistossa. Äitini ei tyytynyt ilmaisen piikatytön statukseen, vaan halusi itsenäisen naisen ammatin ja opiskeli kansakoulun opettajaksi pohjoisessa, Raahen ja Tornion seudulla. Hänen äitinsä Tyyne olisi toki keksinyt vanhimmalle tyttärelleen käyttöä kototilallakin.

Ilman muuta opettajankoulutusseminaari merkitsi Armille paljon. "Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie", tämä runon katkelma oli äidille rakas ainakin vanhemmalla iällä. Runon jatko arvelee "... ettenköhän aina koululainen lie." Niin kai me kaikki olemme, ikuisia koululaisia.

Pitkät junamatkat tehtiin höyryveturin vetämissä vaunuissa. Erikoisesti eräs kesäinen matka jäi äidin mieleen sikäli että kuumalla ilmalla vaunun ikkunaa pidettiin auki ja perillä Armi sai huomata hienojen vaatteittensa olevan höyryveturin savun ja noen tummiksi tuhrimia.

Varmaan sieltä tarunhohtoisesta pohjoisesta jäi monta rakasta muistoa ja monta ystävää. Laulut sellaiset kuin kansallisromanttinen "Hankoniemen silmä" ja Inarinjärven syvyyden mittausta köydellä kuvaava mystinen "köys' katkes, ääni kuultihin, niin syvä on kuin pitkäkin" ovat jääneet minunkin mieleeni.

Äidin avioliiton suuri tragedia oli siinä että puoliso asui kototilallaan 8 kilometrin päässä toisen kunnan puolella. Isäni vanhempi sisko oli tässä tragediassa merkittävässä osassa. Isän sisko nalkutuksellaan piti pikkuveljensä kurissa ja toimi kuin tilan tosiasiallinen isäntä. Vaikka oikeasti tilan virallinen isäntä tokikin oli paappani Salamoni aina kuolemaansa saakka 1973. No eihän siitä mitään hyvää seurannut. Avioero varusmiespalveluni aikoihin oli erittäin riitaisa. Kuolinpesää ei ollut jaettu paapan jälkeen, joten isä oli edelleen vain maanviljelijän poika joka ei omistanut paljon mitään, joten taloudellisesti käytännössä kolmen lapsen yksinhuoltajana toiminut äiti ei saanut paljoakaan helpotusta taloudelliseen kuormaansa.

Muistan elävästi miten äiti palasi illalla jostakin "vanhempainkokouksesta" keskikouluni aikaan, olisiko ollut jopa kirkonkylästä? Huomasin hänen itkeneen katkerasti ja arvasin kyllä miksi. Ei hän mitään sanonut. Hän ei yleensäkään minulle juurikaan puhunut, varsinkaan kun en enää käynyt koulua Alavallissa. Äidille oli arvatenkin käynyt tuskallisen konkreettisella tavalla selväksi jonkun suulaan ihmisen toimesta, että keskikoulu ei ollut minulle mikään suoranainen menestystarina. Äiti oli halunnut olla minusta ylpeä, mutta siihen ei ollut aihetta.

Minäkin olisin halunnut itkeä, jos olisin osannut. Mutta se oli liian kipeä asia että sitä olisi kyennyt itkemään, se oli kuin läpitunkematon muuri edessäni, jotakin pahaa johon ei lääkettä ole olemassa. Minä osasin vain olla ahdistunut. Toisaalta sen minä nuorempana osasin oikeinkin hyvin. Nyt vanhemmiten en enää välitä mistään paskaakaan. "I've bin to Hell and back!" eli kävin Helvetissä ja tulin sieltä vielä takaisinkin.

Kyllä kai vanhempieni on jossakin vaiheessa täytynyt onnellisiakin olla, vaikka ongelmia olikin pitkin matkaa ja vaikka suhde päättyi niin kovin onnettomasti ja inhottavan rumasti.

Äidissäni oli paljon mitä en koskaan ymmärtänyt. Äiti oli ylpeä "Opettaja" -lehdestään ja melko harvinaisista opettajien koulutustilaisuuksista. Kaunokirjoitustyylit ja niiden muutos olivat hänelle tärkeä asia. Hän harrasti joogaa ja veti joskus nuorempana naisten voimistelupiirejä Alavallin koululla. Hän uskoi historian ja kaiketi koko maailmankaikkeuden syklisyyteen, siihen että kaikki toistuu jokseenkin samanlaisena yhä uudelleen ja uudelleen, ilman että tilanne pitemmällä aikavälillä pysyvästi kehittyy mihinkään suuntaan. En tiedä voisiko se tulla joogan filosofiasta? Uskoiko hän sielunvaellukseen? Joka tapauksessa hän uskoi horoskooppeihin. Joku oli tehnyt hänelle nuorena 1950-luvun alussa henkilökohtaisen horoskoopin, jonka mukaan hän eroaa aviomiehestään (hyvin harvinaista silloin, joten rohkea veto astrologilta), mutta että hänen ensimmäinen poikansa tuottaa hänelle iloa (niin no, ehkä lyhytaikaisesti ...) ja toinen poika "menee veteen". En tiedä miten pitkä takuuaika henkilökohtaisissa horoskoopeissa on.

Hänellä oli varma käsitys siitä miltä kodin tulee näyttää, mutta huonekalujen sijainteja vaihdettiin tämän tästä. Hän ihaili neuvostoliittolaisia tanssiesityksiä joissa pitkähameiset matroonat ikäänkuin liukuvat lattialla lyhyin askelin jalat näkymättömissä. Sellaisia oli TV:ssä runsaasti esim. 1970-luvulla. Äitiä paljon liikutti Venäjän tsaarin perheen karu kohtalo vallankumouksen melskeissä. Hän suuresti kaihosi Lapin jylhiä maisemia, kai nuoruutensa peruja. Hän tunnisti useita nuoruutensa filmitähtiä, lähinnä suomalaisia, ja arvosti näitä korkealle. Kaiken maailman lavastajien, ohjaajien ja muiden filmissä näkymättömien henkilöiden osuutta hän toisaalta ei kunnioittanut, eikä hyväksynyt sitä että elokuvan teksteissä vilahtelee nimiä joita vastaavia henkilöitä leffassa ei kuitenkaan näy koska eivät siinä näyttele. Hänen mielestään laulaja Ella Fitzgerald oli puolineekeri, keneltä lie tämän mallin saanut. Hän arvosti eräitä perinteisiä suomalaisia kirjailijoita ja runoilijoita. Hän usein luki ns. naistenlehtiä ja koki löytävänsä niistä hyödyllistä sisältöä. Liittoutuneiden sotapropaganda oli uponnut Armiin kuin kuuma veitsi voihin, vaikka me Suomessa olimme sodan häviäjävaltio ja Saksan liittolainen. Natsien hirmuteot, juutalaisvainot, keskitysleirien polttouhrit sekä Adolf Hitler, epäilemättä Perkeleen tekosia?

Hän piti näyttelemisestä. Joskus minusta on tuntunut että koko hänen elämänsä oli näyttelemistä, hänellä oli aina jokin rooli vedettävänä. En koskaan saanut kunnolla selvää siitä ihmisestä roolihahmojen takana. Noh, tokihan minulla oli samanaikaisesti meneillään omat koettelemukseni, joten ehkä en niin kovin uutterasti etsinytkään sitä todellista persoonaa naamion takana. Olihan minulla omakin elämä elettävänä, tai niin ainakin toivoin.

Niin, elämä on julmaa taistelua ja toiveikasta haaveksimista. Elämä epäilemättä oli kovaa äidillenikin. Kuitenkin uskon että hänelläkin oli omat saavutuksensa, omat onnen ja täyttymyksen hetkensä. En pystynyt olemaan se poika josta äiti olisi voinut olla ylpeä, en pystynyt olemaan niin hieno ihminen, mutta en taivu tuota äidin kannalta kaiketi katastrofaalista epäonnistumistani enää anteeksikaan pyytämään. Minulla oli omat ylivoimaiset rasitukseni joiden kanssa jäin yksin ja neuvottomaksi. Täytyyhän minulla joka tapauksessa olla oma elämä, vaikka oiskin "pantu paatinen taakka", kuten Eino Leino muistaakseni runoili.

En enää suostu häpeämään itseäni. Minun elämäni kuuluu minulle itselleni, eikä minun enää tarvitse pokkuroida kenenkään edessä. Sukulaiset saavat ajatella minusta mitä lystäävät, ei erikoisemmin kiinnosta. Olemme elämän uhreja kaikki yhtä lailla. Lopulta kuolemme jokainen, varallisuudesta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.

Äiti kuoli kesällä 2007 pitkällisten vatsavaivojen jälkeen. Tutkimuksiin pääsy kesti kauan ja niissä päädyttiin lopulta epäilemään haimasyöpää. Tauti oli jo kuitenkin niin pitkälle edennyt ja potilas niin heikko, että ainoastaan palliatiivinen, kipuja lievittävä hoito katsottiin mielekkääksi. Tiedän omasta kokemuksesta miten raskasta solunsalpaajahoito voi olla, vaikka olin sentään 20 vuotta sitten aika vahvassa kunnossa. Äidin sairauden tarkka laatu olisi selvinnyt vain ruumiinavauksessa, jota ei tehty koska äiti kuoli sairaalassa hoidossa ollessaan. Koskenkorvan tytön ruumis tuhkattiin ja tuhka haudattiin Jalasjärven hautuumaan multiin. Olikohan tarkoitus teeskennellä ettei äitini koskaan elänytkään?

Missä on nyt Koskenkorvan tytön sielu? Toivon että Armin sielu on sittenkin löytänyt Veikon sielun ja nuo kaksi elävät lopulta sulassa sovussa kuin kaksi valkeaa joutsenta joiden näin uiskentevan eräänä keväänä Hiirikosken yläjuoksulla Kihniänjoessa isältä perimäni kotitilan rannassa. Toivon että 2005 kuolleen isäni sielu kävi hakemassa äidin sielun sinne jonnekin. Toivon että se toivoton avioliitto kuitenkin lopulta päättyi sopuisasti kahden sielun harmoniassa ja yhteisymmärryksessä. Elämän olosuhteet olivat melko haastavat ja vaativat, mutta sieluja ei koske fyysisen maailman ja elävien ruumiiden maalliset ongelmat.

Joudumme elämään elämämme armottomasti taistellen kuin sotilas taistelukentällä etulinjassa, tehtävä jatkuvasti kirkkaana mielessä kaikista hankaluuksista ja elämän rasituksista huolimatta. Se on joskus murskaavan raskasta, mutta minkäs tuolle tekee. Ehkä vielä tapaamme Tuonelan jälkeen Valhallan upeissa juhlasaleissa, virkistävien tuoppien äärellä kaikessa ystävyydessä, maallisen elämän rasituksista vapautuneina.

Noh, ei muisteta pahalla. Joka tapauksessa, hyvää syntymäpäivää, Armi.


Laulu esittää väitteen "Toijalan takana ei ole mitään!" Minunkin kokemukseni tukee tätä näkökantaa, Toijalan eteläpuolella ei todellakaan enää ole mitään merkittävää!

Notta Homo-Helsinkin Herrat ja Rouvat hirteen!

Mikrovaltio Myllynsaaren hallitsija
Sameli IV "Julkea"



Valikko
Pääsivu