Edellinen | Seuraava |
Mätäkuu toi mukanaan märkivän korvatulehduksen. Sitä koetan parantaa desinfioivin korvatipoin ja antibioottikuurilla. Maitohappobakteereita ei ole korvaamaan ruuansulatuksen bakteerikannan vaurioita, mutta onpa minulla varaa painossa pudottaa. Toinen korva on tukossa ja äänien kuunteleminen on hiukan ahdistavaa. Stereokuulo toimii omituisella tavalla, äänien suunta tuntuu yllättävältä. Jos kumartuu lähemmäs puhujaa kuullakseen paremmin, niin tämä monasti vaan hiljentää äänenvoimakkuttaan, alkaa kuiskailemaan, niin että lopputulos on vieläkin heikompi. Bodylanguage ei siinäkään toimi oikein.
Korvatulehdukset ovat olleet vaivana lapsesta saakka. Vasen korvakäytävä on ahdas. Joskus pienenä poikana kävin korvakipujen vuoksi äidin kanssa korvalääkärillä ja tämä ehdotti jonkinlaisen muoviputken asentamista korvaan niin että korva pysyisi auki. Kun sitten menimme näillä terveisillä uudelleen toiselle korvalääkärille, niin tämä äijä vaan ärisi jotakin epäselvää ja kaivoi korvasta kuivunutta vaikkua ulos. Äijän epäselvästä ärinästä täytyi kai päätellä sellainen second opinion, että hän ei ollut asiasta samaa mieltä. Vanhanajan lääkäreillä oli oma linjansa jonka mukaan se ei paljoa potilaalle kuulu mitä hänelle tehdään. No jaa, lapsien suhteen on kai yleensäkin oltu sitä mieltä että heidän omat asiansa eivät heille kuulu.
Armeijan kestävät ja muotonsa säilyttävät korvatulpat jäivät hyvin mieleen ampumaharjoituksissa. Ne toteuttivat periaatetta "One size fits all - Sama koko sopii kaikille", mutta eivätpä olleet erikoisen joustavia, vaan ne olivat kovaa muovia. Ampumaharjoitukset olivatkin yhtä tuskaa. Jos joskus saan tietää kuka älypää puolustusvoimissa on keksinyt että kaikilla varusmiehillä on saman kokoiset korvakäytävät, voisin käydä kusella hänen haudallaan.
Paremman puutteessa ehkä joku puolustusministerikin sopisi tarkoitukseen, vastuunkantajaksi varusmiehen kipeistä korvista, edustuksellisen demokratian ylevässä hengessä. Poliittinen vastuu on monen mielestä puhtaasti abstrakti käsite, mutta se voi konkreettisesti merkitä keltaisia reikiä ministerin lumisella hautapaikalla. Toivottavasti käyttävät armeijan harmaissa jo nykyisin vähemmän tuskallisia kuulosuojaimia.
Joskus apteekista sai ilman reseptiä antibioottivoidetta korvatulehduksen hoitoon, mutta ei enää. Tuote vedettiin mystisesti pois.
Viime vuosina olen käyttänyt vanupuikkoja korvien kuivaamiseen suihkun jälkeen niin ettei vesi jää sinne muhimaan. Ne ovat auttaneet paljon, mutta eivät ihan aina. Jos korvakäytävä naarmuuntuu niin se aiheuttaa tulehduksen riskin. Niinpä vanupuikkojakin pitäisi käytellä erittäin hellävaraisesti. Tai itse asiassa porilainen lääkäri kielsi käyttämästä niitä, mutta ne nyt kuitenkin ovat normaalisti olleet paras mahdollinen ratkaisu. Täytyy vaan olla varovaisempi. Tavallisen vanupuikon pää on liian paksu vasenta korvaa varten, joten siitä täytyy purkaa hiukan vanun paksuutta pois ennen puikon korvaan työntämistä.
Erään korvalääkärin mukaan stressi voi olla merkittävä syy korvatulehdukseen. Perussairaus diabetes ei tokikaan helpota tulehduksia. Diabeteksen vuoksi kaikki tulehdukset paranevat huonosti. Kynsisieni - nagelsvamp på svenska - on toinen tyypillinen diabeetikon harminkappale. Veren jatkuvasti korkea sokeripitoisuus kiehtoo sientä ja tekee sen elämän helpoksi.
Olen jo vuosien ajan kärsinyt kynsisienestä toisessa peukalossa. Lääkärin mukaan käsien kynsissä ei voinut olla sientä, joten olen yrittänyt hoitaa sitä omin avuin, terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suunnalta kun ei mitään apua ole ollut luvassa. Tulokset ovat olleet aika heikkoja. Sienivoiteet eivät tehoa. Pihkalakka ei paljoa auta, vain hiukan korjailee ulkonäköä. Kynnen ylin kerros ei pysy kiinni alustassa joka kehittyy "säikeiseksi", hauraaksi ja huokoiseksi. Kosteus muhii siellä sienen parhaana kaverina.
Olen yrittänyt tehostaa kynsien kasvua syömällä monenlaisia pii-valmisteita (alkuaineen kemiallinen merkki Si, mutta siis käytännössä nämä ovat joitakin paremmin liukenevia yhdisteitä), mutta enpä tiedä onko niillä paljon mitään vaikutusta. Eivät ne sientä ainakaan tunnu häiritsevän. Tukka piitä syödessä ehkä kasvaa paremmin?
Nyt toivon kuitenkin löytäneeni toimivan kynsisienen terminaattorin. Tässä ruotsalaisessa Nalox:issa on iso pakkaus ja vain pieni 10 millilitran tuubi, mutta ainakin se tekee jotakin. Siinä on mm. natriumhydroksidia ja maitohappoa. Se syö sienen saastuttamaa kynttä ja ihoakin. Toivottavasti sieni lähtee siinä sivussa autuaammille kynnenkasvumaille pilven reunalle harppua soittelemaan.
Nalox:in happo ja emäs ovat hiukan omituinen yhdistelmä. Tarkoitus on ehkä tuottaa puskuriliuos jonka pH-arvo säilyy tarkoitukseen sopivana. Varsinainen vaikuttava aine, sienimyrkky lie propyleeniglykoli ja/tai karbamidi.
Kalliiksi tulee, pieni tuubi maksaa noin 35€. Hoidon kestoksi ehdotellaan kainon vaatimattomasti kolmea kuukautta ja siinä ajassa epäilemättä kuluu useampi tuubi. Mutta niin paljon tuo peukalon kynsi on vuosien varrella potuttanut, että nyt perkele katsotaan kummasta lähtee henki ensimmäiseksi, sienestä vaiko minusta.
|
Sienet ovat sitkeähenkisiä pirulaisia, joten ei lie aivan helppo kehittää lääkettä joka tuhoaa sienen, mutta jättää silti potilaan henkiin. Saa nähdä josko Nalox-kuuri tepsii pitkässä juoksussa. Huonoa kynttä se syövyttää pois hyvin, mutta nähtäväksi jää pysyykö sieni erossa myös uudesta kasvavasta kynnestä.
Mainoksen mukaan Nalox:in tehon havaitsisi jo kahdessa viikossa. No jaa, tiedä häntä. Jos sienen vaivaama kynsi tulee kuntoon kahdessa viikossa niin eipä siinä paljon vikaa ole voinut olla alunperinkään. Siinä ajassa ei paljon uutta kynttä kasva.
Kynsi on peukussa ihan hyvä olemassa, varsinkin paremmassa kädessä. Ilman kunnollista kynttä peukalon käyttö on hankalaa esimerkiksi kosketusnäytön tai pienen näppäimistön kanssa. Tuntuma ei ole samanlainen, täsmällinen osuminen on vaikeaa, näppäily on hankalaa ja hidasta, tulee helposti näppäilyvirheitä.
Syyskesän kukkaset näyttävät siltä että niillä piisaa uskoa tulevaisuuteen. Niitä eivät ihmisten maailman kriisit heiluttele.
Oikeastaan kesällä täällä Vähärauman metsikön reunalla olisi ollut hyvä mahdollisuus keräillä kasveja ja koota rehvakas kuivattujen tavallisten suomalaisten luonnon kukkakasvien kokoelma, mutta en tullut ajatelleksi asiaa ajoissa. Ehkä vielä joskus ryhdistäydyn, pistän kasvikirjat pakolliseksi iltalukemiseksi ja alan hiippailla metsissä erittäin epäilyttävästi reppu selässä ympärilleni pälyillen, maassa kyyristellen, maata tonkien ja itsekseni hihitelleen.
Olisiko ehkä koskemattomuutensa, vapautensa ja katu-uskottavuutensa säilyttääkseen parasta naamioitua alkoholisoituneeksi pullojenkeräilijäksi. Ainakaan ihmiset eivät soita poliisille kun näkevät pyöräilevän porilaisen pullojenkeräilijän tonkivan roskista pitkällä kepillään. Näihin syvälle maan sisään kaivettuihin roskiksiin harva uskaltaa hypätä sisään koska ulos pääseminen voisi olla vaikeaa.
Minusta voisi vielä kasvienkeräilijänä kehkeytyä vaikka millainen mustikanpoimijan kauhu, ehkä jopa pahempi kuin "Marijaaskarhu" josta kuulin Eteläpohjanmaalla lapsena. Marijaaskarhu on paljon suurempi, pelottavampi ja vaarallisempi kuin tavalliset karhut. Niitä ei löydä eläinkirjoista, mutta niistä kertoo 100% luotettava hameväki joka kulkee metsissä marjassa.
Komeat kiiltelevät sudenkorennot lentelevät huolettomina Vähärauman lammen ympärillä. Nekään eivät kaipaa Satakunnan ammattikorkeakoulua.
Metsän kasvillisuus rehottaa elokuun puolivälissä kesäisen vehreänä. Uhkaavia syksyn merkkejä ei vielä juurikaan ole havaittavissa.
Punaiset vadelmat houkuttelevat tunkeutumaan puskikkoon herkuttelemaan. Puolukan marjoissa alkaa jo olla punaista väriä, mutta en väitä niitä kypsiksi.
Sienistä en ole koskaan pitänyt. Sienet ovat epäilyttäviä. Hyvän pizzan täytteenä ne saattavat menetellä.
Mätäkuu on haluttu leimata huuhaaksi, mutta minun tulehtunut korvani ei ole samaa mieltä. Mätäkuussa mätä leviää.
Kulunutta kesää ei ole voinut yleisen käsityksen mukaan kuvailla erikoisen helteiseksi, mutta vilu ei ole päivällä tullut ja sen verran lämmintä kuitenkin on ajoittain ollut, että hevoset katsoivat parhaaksi ottaa mukaansa tuhdin kaljapatterin jos aikovat poiketa pizzalla Porin kauppatorin varrella, kuten oheinen heinäkuun puolivälissä otettu kuva todistaa. Kolme kaljatynnyriä yhtä janoista hevosta kohti, kohtuulliseksi katsottava määrä. Voisiko hevosta edes syyttää liikennejuopumuksesta? Ja tämä se vasta on mätäkuun juttu.
Tuossa kohtalaisen hyvässä pizzapaikassa saa noin 6€ pizzan kylkiäisinä pienen juoman ilmaiseksi, muutamasta vaihtoehdosta valiten, mutta se ei ilmeisesti kaikille riitä särpimeksi.
|
Kaupunginkirjaston näyttelytilassa juhlii Porin Laulajat 80-vuotista taivaltaan erilaisen vitriinistä vaikeasti kuvattavan pienikokoisen rekvisiitan kera.
Monet metallikilpien kaiverrukset osoittautuivat liian vaativiksi kuvata matkan päästä vitriinin lasin läpi. Tekee mieli ihmetellä eivätkö kaivertajat todellakaan parempaan ja helpommin luettavaan jälkeen pysty.
Olen kyllä itsekin joskus kuvitellut olevani laulaja, joten sikäli Porin Laulajille kaikki sympatiat.
Olen ollut peräti kuningas Wenceslas - Good King Wenceslas - kansakoulun joulujuhlan eli "kuusijuhlan" laulunäytelmässä. Olin kai silloin kansakoulun neljännellä luokalla, noin 10-vuotias vuonna 1968. Se oli todennäköisesti lapsuuteni laulu-uran huippu Etelä-Pohjanmaalla, Jalasjärven Alavallissa.
Niin ja olen myös kansakouluaikaan suunnilleen samoihin aikoihin käynyt Jalasjärven kirkonkylässä laulamassa kuorossa Vilholassa erästä eteläpohjalaista kotiseutuhenkistä kappaletta. Siellä saattoi olla myös Yli-Vallista kookas kaveri jonka nimi englannin kielen oppitunneilla Ala-Vallissa oli Ben. En muista hänen porvarillista nimeään. Ja aivan varmasti Vilholassa kanssani kuorossa laulamassa oli Ahosen Antti, karvakoiramies Jylisevästä, Jalasjärven Ilvesjoen suunnalta. Karvakoira oli muhkea musta karvalakki.
Minun nimeni ala- ja ylivallilaisten yhteisillä englanninkielen tunneilla Alavallin kansakoululla oli muuten Tom, mutta jostakin syystä en erikoisesti halua enää profiloitua tuolla nimellä, en ole "Tom of Finland". Meidän ikäluokkamme oli ensimmäinen jolla oli englantia jo kansakoulussa.
Kirkonkylän keskikoulussa oli melkein pelkästään tarjolla ainoastaan virsien laulamista pakollisissa aamuhartauksissa JYK:n yhdistetyssä juhlasalissa ja voimistelusalissa. Se ei minua erityisesti jaksanut innostaa, koska jo silloin olin taipuvainen "ateismiin" eli "jumalankieltämiseen" kuten kirkonmiehillä on tapana ilmaista. Niin ja äänenmurros ei tietenkään sekään erikoisemmin auttanut tilannetta.
Keskikoulun ruotsi oli minulle shokki. Shokki oli myös nimi jonka toisella luokalla ruotsintunnilla sain syntymäpäiväni mukaan: Helge. Millainen miehen nimi se mukamas on!
Olenpa kyllä yrittänyt laulella hiukan myös tätini Aulin 70-vuotispäivillä Tampereella, mutta en tiedä josko erikoisemmalla yleisömenestyksellä.
Nykyisenä siitepölyallergian, hengitystieongelmien ja kurkkuköhän aikana saan jo heittää enimmät laulelut sikseen. Onneksi en ole oikeasti musikaalinen henkilö, joten menetys ei ole suuren suuri, varsinkaan ympäristölleni.
|
|
Pihlaja-puun marjat punertavat nyt oikein komeasti loppukesän syksyiseen malliin. Vaikka luulen kyllä että ne ovat liian happamia minun vaativaan makuuni. Ketutkaan eivät niistä kuulemma tykkää, varsinkaan elleivät ylety ottamaan.
Niin ja laulamisesta puheen ollen, "Punertaa marjat pihlajan, kuin verta niillä ois..." kertoo tunnettu iskelmäkappale.
Tuosta sanoituksesta on olemassa myös tunnettu hupaisa väännelmä "Punertaa housut Marjatan, ...".
Vitsin auki kirjoittaminen yleensä pilaa sen, mutta varmuuden vuoksi huomautettakoon että Marjatan intiimin alusasun veren punainen väri arvattavasti viittaa tässä ns. kuukautiskiertoon eli hedelmällisessä iässä olevan naissukupuolisen yksilön tiettyyn jaksolliseen toimintoon joka joidenkin mielestä liittyy Kuun kiertoon, vaikkakaan ei tietääkseni seuraa tarkasti esim. Kuun vaiheita vaan on lähinnä yksilöllinen. Se on hauskaa, mutta en tiedä miksi. Ehkäpä se on hauskaa koska se on perinteisesti ollut hauskaa, ainakin miesten/poikien mielestä.
Jostakin syystä tämä tuli mieleeni kun jälleen kerran havaitsin arvattavasti naisten pitsialusasumallistoa esiteltävän Vähärauman metsikön kuntopolun äärellä.
Tällaista veikeää aikuisviihdettä on samalla paikalla esiintynyt aiemminkin, mutta muistaakseni pikkuhousut ovat ennen olleet mustia. Olen aiemmin kuvannut tällaista luomutaidetta ainakin vanhan jutun #382 lopussa. Silloin taisi tosin olla loppusyksy, marraskuuta, joten en tiedä mihin vuodenaikaan tällaista reipasta kansalaisaloitteellisuutta oikeastaan pitäisi ilmetä, elokuussa eli elonkorjuun aikaan vaiko marraskuussa, kekrinä. Auttaisiko Kustaa Wilkunan kirja Vuotuinen Ajantieto? Onko tämä jokin arvokas vanha kantasuomalainen tai satakuntalainen kansanperinne?
Tällä kertaa näytteille asettajilla on voinut olla pitkä keppi apunaan, sillä nämä pitsialkkarit ovat melko korkealla puissa. Vai olisiko niitä vaan heitelty puun oksia kohti, kunnes tarttuvat kiinni, ei kai? Kyllä tässä on selkeästi asettelun makua. Performanssissa on ollut ainakin kaksi suoritusosaa, sillä noita kirkkaamman punaisia alkkareita oli oksilla ensin vain yksi kappale, myöhemmin kaksi.
Jos ajatellaan tiukan evankelisluterilaisesti että kaikella on tarkoituksensa, tulisi tähän kaiketi sisältyä jokin viesti, mutta se on minulle aika vaikeaselkoinen. Voi voi sentään, ei kai se vain ole HV eli "Haista V"? Housujen sijoittelu korkealle ei kylläkään vaikuta kehoitukselta haistella niitä, ellei sitten tässä olla haistattelemassa oraville tai muille ketterästi kiipeileville pikkunisäkkäille.