<<

08.08.2020

>>

Oikeastaan alan naputella tätä tekstiä jo heinäkuun 20.päivä, lähes 2 viikkoa ennen otsikon päiväystä. Haluan kuitenkin päivätä jutun nimenomaan elokuun kahdeksannelle päivälle, sattuneesta syystä. Syy käynee ilmi oheisesta kuvasta joka esittää kännykkään saapunutta tekstiviestiä. Etsitään entisiä luokkatovereita "Jalasjärvi 1973 - 74" tapaamisen merkeissä.

Tapaamisen paikka Wilhola on entinen puurakenteinen kunnantalo Jalasjärvellä, Etelä-Pohjanmaan maakunnassa, vai pitäisikö sitä nykyisin - kuntaliitoksen jälkeen - tituteerata Kurikan Jalasjärveksi? Jalasjärven talous meni ammatillisen kurssikeskuksen sekoiluissa melkein yhtä pahaan jamaan kuin minun oma talouteni elämän turbulensseissa ja kuntaliitos lie ollut pakkoratkaisu. Shit happens.

Olisi sinänsä hauska nähdä sitä vanhaa porukkaa, sillä en häpeä itseäni - enää. Mitäköhän siitä jo on aikaa kun viimeksi olimme yhdessä ... häveten on todettava että turvaudun elektroniseen laskimeen, liian vaikea päässälasku ... noin 46 vuotta. Todennäköisesti en kuitenkaan pysty osallistumaan. Ei ole rahaa, eikä ole kulkuneuvoa. Kiitos silti että minutkin joku vielä muistaa ja vaivautuu kaivamaan esiin. Olen heikko sosiaalisilta, taloudellisilta ja logistisilta valmiuksiltani, osaan vain kirjoittaa, joten kirjoitan. Näin olen hengessä mukana.

Tuossa on ainakin yksi tuttu nimi Ylivallin kylästä, Lea Samppala. Matti nimitti häntä hauskalla nimellä "Samopala Bandaranaikke". Oletan siksi että kyse on JYK:in eli Jalasjärven Yhteiskoulun keskikouluaikaisesta B-rinnakkaisluokasta. 1973-74, tjaah, se oli kai viides eli viimeinen keskikoulun luokka. Eräät jatkoivat siitä lukioon, eräät eivät. Minulle se lukuvuosi jäi JYK:issä viimeiseksi, jatkoin Kurikan ammattikoulussa jonka nimi kai myöhemmin oli virallisesti Suupohjan seudun ammattiopisto.

Jos nyt onkin korona-kurimus päällä, ei elämä ole ennenkään aina hymyillyt. Oli kai meillä luokkakokous noin 10 vuotta myöhemmin, ja kutsunkin sain, mutta olin 1980-luvulla vielä siinä henkisessä ja sosiaalis-psykologisessa heikossa tilanteessa, etten kehdannut osallistua, vaikka ehkä olisin fyysisesti siihen pystynytkin. Oli meillä hopeinen luokkasormuskin, missä nyt lieneekään. Taisin myydä sen Raumalla kellosepälle rahapulassa. Olin sinänsä ylpeä siitä että kuuluin tuohon joukkoon, vaikka en ollutkaan itsestäni ylpeä.

Luokkakokouksessa oli kai tarkoitus näyttää mitä kenestäkin oli tullut kymmenessä vuodessa. Näin ymmärsin neiti Pöölä Keskikylän Kauppaleipomon puheista. ("Syö Peltomäen pullia, se kasvattaa ... lihaksia!") En vaan halunnut päräyttää Ladalla paikalle koska en tuntenut että silloisena raumalaisena telakan vartijana olisin se ihminen joka oikeasti halusin olla. En ollut valmis ihminen. Olin pelkkä ihmisen aihio, tai ehkä nuori raato?

Kyllä he hyvää sakkia olivat. 5B-luokan pojat toki muistan kaikki, Antti ("Kuiva", jäntevä kurikkalainen, timmi jätkä), Ari (aito lakeuden poika Luopajärveltä), Seppo (Koskueen voimamies, lapsena kuulantyönnön suomenmestari), Hannu (nykyisin rehtorina jossakin?), Heikki (jonka näin myöhemmin ammattikoulussa), Matti (kansakoulukaveri Alavallin Ratikylästä), Mikko (autoilijan poika Mantilasta). Tytöistä en muista nimeltä varmaan puoliakaan? Sitäpaitsi heidän sukunimensä ovat voineet vaihtua. Tai noh oikeastaan, tarkemmin ajatellen, muistan varmaan lähes kaikkien tyttönimet. Vain muutaman tytön nimeä en kuolemaksenikaan saa mieleeni. Joitakin oli alkuperäisestä joukostamme poistunut (Joppe, Tauru, Lutka, Jylisevän karvakoiramies Antti ...) ja joitakin oli tullut uusia vuosien varrella. Ulkonäöltä heistä ehkä tunnistaisin enää vain hyvin pienen osan?

Jotkut nimet olivat hassuja, ainakin jos ne eivät kohdistuneet kertojaan itseensä. Lutka oli muistaakseni porvarilliselta nimeltään Jukka Latva-Kivistö, josta voinee nähdä yhteyden lempinimeen. Taurun virallinen sukunimi oli Tauriainen. Meidän Tauruamme kutsuttiin joskus myös nimellä "Minotaurus" koska ylemmilllä luokilla oli myös vielä isompi Tauru, isoveli. Monet varmaan olivat kirkonkylästä peräisin ja tunsivat toisensa ja olivat jo aiemmin kehittäneet toisilleen omat lempinimensä. Välitunneilla sain oppia että erään pyylevän Pasi-nimisen pojan lempinimi vaikutti olevan "Läski-Mooses", joka kuulosti minusta hauskalta, mutta ei välttämättä hänestä itsestään. Kyllähän lapset toki osaavat olla toisilleen uskomattoman julmia.

Meillä oli keskikokoinen Öhky. Öhmanin tyttöjä oli nimittäin kolmea kokoa ja he olivat keskenään huomattavan samannäköisiä. Iso-Öhky oli meitä selvästi vanhempi. Myöhemmillä luokilla saimme koulun käytävillä nähdä myös Pikku-Öhkyn. Meidän oman Öhkymme nimi oli Ulla-Riitta, muita en tullut paremmin tuntemaan.

Tämä on ollut minulle kipeä asia vuosikymmenten ajan, mutta en enää suostu pakoilemaan. Minulla on ollut aika kipeä elämä, mutta haluan nyt pian 62 -vuotiaana jo elää terveempää elämää. Haluan sanoa vanhat asiat niin kuin ne olivat. Niinpä omistan tämän artikkelin entisille luokkatovereilleni keskikoulun viimeisellä luokalla.

Koetan ohessa havainnollistaa graafisesti oman lapsuuteni aikaisia kouluja. Vuosiluku tässä on suunnilleen 1968 ja sama tilanne oli ehkä sitä ennen vallinnut jo parinkymmen vuoden ajan? Tämä on siis ajalta ennen paljon kohua herättänyttä peruskoulu-uudistusta. Oli kai peruskoulu sikäli hyvä uudistus että tuo sosiaalisesti ongelmallinen jako "kansalaiskoulu versus keskikoulu" poistui perusopetuksesta. Eipä tuo silti lie maailman kaikkia murheita pois korjannut, vaan vielä nykyisinkin pystyy porajamaan ja pillittämään (itkemään) monesta asiasta jos niin tahtoo.

Tjaah, oikeastaan, kansalaiskoulu saattoi sittenkin vuonna 1968 olla verrattain uusi keksintö, ehkä alle 10 vuotta vanha? Rakennus ainakin oli uudehko asbestilla eristettyyn JYK:iin verrattuna. Äitini Armi opetti joskus 1950-luvun lopulla tai 1960-luvun alussa Alavallissa kirjallisuutta koululaisille jotka olivat kansakoulun kuudennen luokan jo käyneet. Nämä olivat jonkinlaisia "jatko-koululaisia", en tiedä virallista nimitystä. Kansakoulu siis ehkä oli tuolloin yksi tai kaksi luokkaa pitkäkestoisempi kuin minun kouluikään vartuttuani? Ehkä kirkonkylän kansalaiskoulu korvasi nämä oman kylän kansakoulun "jatkoluokat"? Valitettavasti viisauteni asiassa tyrehtyy tähän, en tunne paremmin kansakoulun historiaa, niin kansakoulun opettajan poika kuin olenkin.

Kansakoulussa oli 6 luokkaa. Kansakoulun neljänneltä luokalta voi pyrkiä oppikouluun. Se oli standardi reitti lukioon ja ylioppilastutkintoon. "OPPIKOULU" on yhtä kuin "KESKIKOULU" + "LUKIO". Oppikoulussa oli lukukausimaksu, josta tosin saattoi saada helpotusta vähävaraisuuteen vedoten. Oppikoulussa oppikirjat piti hankkia itse. Jos vanhemmilta sisaruksilta ei ollut jäänyt perinnöksi sopivia kirjoja, niin ne piti sitten ostaa kirjakaupasta. Kansalaiskoulu oli käytännöllisempi vaihtoehto keskikoululle, ainakin toivottavasti. Kansalaiskoulussa lie ollut esim. käytännön käsitöitä, puutöitä, metallitöitä, jotka oppikoulussa tyystin puuttuivat. Kansakoulussa olimme toki tehneet käsitöitä. Ammattikouluun voi mennä kun kansalaiskoulu tai keskikoulu on suoritettu. Kansalaiskoulusta ei ollut pääsyä lukioon.

Yleisesti ottaen tarkoitus kai oli että keskikoulusta jatketaan lukioon ja kansalaiskoulusta ammattikouluun. Minun ammattikoulun linjani oli kuitenkin poikkeuksellisesti keskikoulupohjainen ja muistelen että ammattikoulussa olisi ollut myös jokin ylioppilaspohjainen linja (Kartanpiirtäjät).

En tiedä miten yksityiskohtaisesti toimittiin kun tästä lapsuuteni systeemistä siirryttiin peruskouluun, kaiketi asteittain? Peruskoulu siis vähitellen korvasi nämä kaikki kolme, kansakoulun, keskikoulun ja kansalaiskoulun? Mutta kylläpä meidän keskikouluumme tuli uusia tuoreita & vereksiä simppuja vielä monta vuotta meidän jälkeemme, jolloin peruskoulun uusi matematiikka jo mullisti nuorempien lasten ajattelua (Hmmm, tai oikeastaan, suoraan sanoen, tuhosi laskutaidon?). Meillä ei ollut joukko-oppia. Saimme kai tavallaan klassisen teoreettisen koulukasvatuksen.

Latinaa meillä ei sentään ollut. Olen kyllä yrittänyt latinaa itse hiukan opetella aikuisiällä, mutta toistaiseksi vähäisin tuloksin. Kenties eläkevuosina vielä ehtisi?

En koskaan jäänyt luokalle (ihme kyllä!), joten tämä on vain minun näkemykseni. Aikataulu toki voi eri lapsosilla olla hiukan erilainen. Joku viidennen luokan kavereistani voi olla vuoden tai ehkä kaksikin minua vanhempi ja päätyi kanssani samalle luokalle esimerkiksi jäätyään luokalle kerran tai ehkä kahdestikin? Tai kenties hän tuli oppikouluun vasta kansakoulun viidenneltä luokalta? Muistaakseni keskikoulussa jäi suoraan luokalle, eli ei päässyt seuraavalle luokalle, jos sai ehdot (kevätlukukauden todistuksessa arvosana 4, asteikolla 4 ... 10) kolmessa aineessa. Luokalle jäi armotta myös jos ei suorittanut ehtoja kesällä hyväksytysti.

Tästä tekstistä on jo muodostunut huomattavasti aiottua pitempi. Lapsuus- ja nuoruusmuistoja tupsahtelee mieleen vähitellen. Tuleekohan tästä artikkelista koskaan valmista? Eihän elämästä tule valmista, vaikka siitä ei selviäkään hengissä.

Syyttömänä syntymään joutui hän

Aloitan tarinan lapsuudestani. Äitini Armi aloitti Jalasjärven Alavallin kansakoululla opettajana 1957. Minä synnyin seuraavana vuonna. Isäni Veikko asui 8 km päässä naapuripitäjässä Peräseinäjoella. Äiti asui koululla. Äiti oli laskujeni mukaan seitsemännellä kuulla raskaana mennessään naimisiin isän kanssa heinäkuussa 1958. Jälkikäteen ajatellen en voi välttyä ajatukselta että saatoin hyvinkin olla ei-toivottu lapsi, siis jo alun perinkin.

Lisäänpä tähän otteen noin 138 vuotta sitten, päiväyksellä 15.08.1882 syntyneen paappani (isän isä) Salamonin ja vaimonsa Helga Heleenan 109 vuotta vanhasta vihkiraamatusta, todistaakseni että minulla on perusteita vaatia faktisia Jalasjärveläisiä juuria ja kunniallista syntyperää.

Vuonna 1911 paappa oli äskettäin palannut kotimaahansa Amerikoista, jonne hän pakeni vuonna 1903 - kotimaan ollessa Venäjän vallan alla - välttääkseen palveluksen Venäjän armeijassa. Muita sisaruksia oli jo siellä Atlantin takana ja joku jäikin sinne pysyvästi. Huhun mukaan asevelvolliset olisi tuolloin Venäjän otteen tiukentuessa lähetetty Suomesta Siperiaan, mutta en tiedä tapahtuiko niin todellisuudessa koskaan.

Isovanhempien avioliitto on solmittu Peräseinäjoen pappilassa, mutta faari syntyi Jalasjärvellä, luultavasti Komsin kylässä, talossa jonka nimi oli Koukkari-Komsi. Paapan äiti oli Koukkarin sukua Peräseinäjoelta. Paapan isä Sameli oli ollut jonkin aikaa Yli-Petäyksen isäntä Jokipiissä, joka on Petäyksen suvun varsinainen kehto. Moneen osaan lohkotun tilan alkuperäinen nimi oli Petäjäluoma ja se lie peräisin 1600-luvulta.

Faarin isä jätti kuitenkin sitten talon (avioituneelle) sisarelleen ja läksi Peräseinäjoelle, kaiketi ensin vaimonsa tykö, mutta muutti myöhemmin takaisin Jalasjärvelle, Komsille jossa faarini syntyi eräänä perheen nuorimmaisista. Sukunimestä putosi pois tuo Yli-Petäyksen etuliite, ilmeisesti koska ajateltiin että se oli oikeastaan tilan nimi eikä perheen sukunimi.

Lapsena vietin paljon aikaa Mumman eli äidin äidin Tyynen tykönä Ilmajoen Koskenkorvan Karjalankylässä. Epäilemättä kolmen lapsen hoito oli Armi-äidille - käytännöllisesti katsoen yksinhuoltajalle - hankalaa ja raskasta, opetustyön ohessa. Toki asuin paljon Alavallissakin äidin luona. Ajattelin että Aavi on koti. Olin kuitenkin tietoinen myös "isänkodosta", en vain vielä tajunnut sen täyttä merkitystä.

Minut oli merkitty kirkonkirjoihin syntyneeksi Peräseinäjoella, vaikka äiti ja me 3 lasta asuimme Jalasjärvellä. Isä toki vieraili Monark -merkkisen moponsa avustuksella aika-ajoin. Eräänä myöhäiskesäisenä päivänä 6-vuotiaana läksin isän kanssa mopolla Kihniänkylään "valokkiin", eli Sammatin suunnalle poimimaan Peurainnevan suolta hilloja eli lakkoja.

Olihan siellä suolla hauska poimia valokkeja. Oli sinänsä mukava vierailla "isänkotona", samalla paappa Salamonin luona. Vanhempaini tarkoitus ei kuitenkaan ollut että kyseessä olisi pelkkä vierailu, vaan uusi pysyvä järjestely. Eivät vaan olleet kertoneet minulle etukäteen. Näin perästä päin asiaa pohdiskellen, ilmeisesti minun olisi ollut syksyllä aloitettava kansakoulu Peräseinäjoella jossa olin kirjoilla. Petoksen avulla vanhempani ilmeisesti arvelivat tarvittavan siirtymän tapahtuvan helpoiten, ainakin heille itselleen. Äitini halusi hylätä minut.

Oli minulle ikävä yllätys että Aaville ei ollut tarkoituskaan palata. Äitiä tuli kovin ikävä ja aloin vollottaa. Tunsin kuuluvani Aaville. Itkin itkemistäni herkeämättä kuin pahin Rääky-Maija tai Itku-Pilli ja niinpä isä joutui palauttamaan minut Alavallin koululle. Aloitin kansakoulun äitin luokalla Alavallissa uuden vihreän reppuni kanssa, samassa alakoulu-rakennuksessa missä olimme asuneet. En tiedä mihin järjestelyihin Armi joutui ryhtymään tämän anomalian johdosta. Pidin kuitenkin itseäni normaalina kunniallisena Jalasjärveläisenä.

Kansakoulun 4 luokkaa sujuivat Alavallissa aika hyvin. Ehdin nippa-nappa pois peruskoulun alta, koska en jatkanut Alavallissa viidennelle luokalle.

Tässä sopinee ohimennen mainita että äidin puolelta suku on peräisin Ilmajoen Koskenkorvalta. Mummelini eli äidin äiti Tyyne tapasi lauleskella Koskenkorvaa mainostavaa laulelmaa, jonka sanat oheen hiukan rivivälejä kaventaen kopioin hävyttömästi vuoden 2009 serkkutapaamisesta Kurikan vanhalla asemalla. Äiti oli silloin jo kuollut.

Kurikan keskusta on luullakseni äitini kotitaloa lähempänä kuin Ilmajoen keskusta tai Koskenkorvan keskusta.

Tosin mumma lauloi sanoista vain tuon ensimmäisen osan. Epäselväksi minulle jäi mikä on se koski, josta laulussa mainitaan. Sanojen jatko-osan mukaan kyseessä olisi Pukarankoski, minulle täysin tuntematon suuruus.

Santaa eli hiekkaa siellä Kalliokosken tontilla oli myös aika nirkoosesti eli vähän, vaikka Santavuori olikin lähistöllä. Enemmänkin maa oli saviperäistä. Äidilleni tuo savimaa oli kiusallista sikäli että hänen kerhoviljelmänsä menestyi siinä kovin huonosti. Talo sijaitsi melko avoimella paikalla vilkkaasti liikennöidyn tien varrella. Ehkä hongat ovat humisseet paremminkin siellä Pukarankosken vaiheilla?

Ja kyllä siellä "Korvalla" varmaankin on ajoittain sekä itketty että naurettu runsain mitoin. Joka tapauksessa uskon vakaasti mumman laulun perusteella, että ainakin Koskenkorvan keskusta on hyvällä paikalla.

Koulunkäynnin uusi foorumi: Ihmeitten kirkonkylä

Pyrin sitten oppikouluun Jalasjärven kirkonkylään jonne on matkaa 13 km. Koulun nimi oli virallisesti Jalasjärven Yhteiskoulu, lyhennettynä JYK. Nimitys "Yhteiskoulu" viittaa siihen että koulussa oli tasa-arvoisesti oppilaina molempia sukupuolia yhdessä, sekä poikia että tyttöjä. Ei siis ollut kyse mistään pelkästään pojille tai pelkästään tytöille tarkoitetusta "lyseosta", joka oli vanhempi oppikoulun malli.

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla menestyin aluksi melko hyvin. Sain kuitenkin "pommisuojassa" huomata, etten enää ole hetikään luokan paras oppilas. Monet uudet luokkatoverit olivat varsin lahjakkaita. Olin vain keskitasoinen oppilas. Siitä järkytyksestä en koskaan toipunut. Kevätlukukausi meni plörinäksi. Sain kerran jälki-istuntoakin koikkelehdittuani salaa ulkona uskonnon tunnilla. Onnistuin houkuttelemaan Jopen mukaani tähän kauheaan ilkityöhön.

Ussan opesta, Kuprusta (sukunimi Kuparinen), oli muuten koulussa hauska sanoitus lauluun Irma: "Irma, osta mulle traktori, Valametti tai sitte Zetori..." Varmaan hän uskoi vakaasti omaan asiaansa ja toimi periaatteessa hyvässä tarkoituksessa. Se vaan ei ollut minun oma asiani. Eihän voi olla minun syyni että minut on kastettu evankelisluterilaiseksi. Olisi ollut fiksumpaa kastaa lapsena uskonnollisesti neutraalisti ja kysäistä sitten vaikkapa 17-vuotiaana että haluanko ehkä mahdollisesti liittyä evlut seurakunnan jäseneksi? (Tuskinpa vaan olisin halunnut, mutta miksi väärä jäsenyys muka olisi arvokasta. Uskontohan on henkilökohtainen asia.)

Siihen aikaan oli vielä tapana että oppilas - ensin viitattuaan tietämisensä merkiksi ja saatuaan opettajalta luvan - nousee pulpetista ylös seisomaan vastaamaan opettajan esittämään kysymykseen tai tehtävään. Myöhemmillä luokilla saimme jo vastata istualtamme, se oli varmaan aluksi aika outoa. Keskikoulun ensimmäisellä luokalla kuitenkin aivan varmasti vastasimme seisaaltaan. Alavallissa meille oli kansakoulussa opetettu että pulpetista seisomaan nousemisen lisäksi, ennen vastaamista, otetaan vielä reipas askel eteenpäin ja näin selkeästi irtaudutaan pulpetista, ettei jäädä siihen veltosti nojailemaan. Tämä Alavallin kansakoulun tapa herätti kirkonkylässä huvittuneisuutta, joten pyrin siitä nopeasti eroon. En nimittäin erikoisemmin nauti nöyryytyksistä.

Luokanvalvojamme ensimmäisellä luokalla 1B oli arvokas iäkäs naisihminen Tellervo joka opetti meille ainakin aritmetiikkaa. Opettikohan hän meille myös englantia? Prosenttilasku minua suuresti miellytti. Joskus Tellervon poissa ollessa meillä oli opettajana kunnanlääkärin tiukka vaimo Leena Toivakka. Tämä kiinnitti kotkankatseellaan huomiota siihen, että minä siristelin silmiäni yrittäessäni lukea mitä liitutaululla seisoo. Lääkärin vaimona hän ehkä oli erikoistunut havaitsemaan likinäköisyyden oireet. Silmälääkäriin minut siitä passitettiin silmälaseja hankkimaan. Minusta tuli luokan ainoa rillipää, ainakin pojista. En halunnut olla erilainen, mutta en asialle mitään mahtanut. Lapsijoukossa erilaisuus oli kauhea asia, kuolemansynti. Sitäpaitsi ne paksut muovisankaiset kehykset olivat mielestäni kamalan rumat. Metallisankaisissa rilleissä olisin varmaan näyttänyt paljon fiksummalta.

Kirkonkylä oli pienen syrjäkylän pojan silmissä suuri ja ihmeellinen. Ensimmäisellä luokalla luokkakaveri Joppe opasti minua kirkonkylän saloihin suhteellisen ansiokkaasti. Kiersimme mm. kirkonkylän kaikki pankkikonttorit läpi kysellen pankin lahjoittamia koulutarvikkeita (esim. viivoitin tai muu pankin logolla varustettu pieni lahjus koululaiselle) ja kyllä me jokaisesta pankista jotakin mukaamme saimmekin. Siihen aikaan pankeissa vielä oli palvelua. Pankit eivät vielä olleet oppineet ryöstämään.

Tokihan Jalasjärven kirkonkylä on niistä 50 vuoden takaisista päivistä muuttunut huomattavasti. Entisen Yhteiskoulun kohdalta kohti kirkkoa kulkien voisi olla vaikea tunnistaa paikka samaksi. Lumiahon alue on autioitunut. Kadonneet ovat mm. Ojalan parturiliike ja Rintalan kauppa jotka vaikuttivat kivestä rakennetuilta tai ainakin rapatuilta. Rintalasta tuotiin rintalasta jolta oli katkennut rintalasta! Osuuspankin talo ja Osuuskaupan rakennus ovat muuttuneet aivan erinäköisiksi. Eräs Vilholan lähistöllä oleva pienehkö elintarvikekauppa oli puomilla erotettu tiestä ja sisäänkäytäessä astuttiin ensin ulkona portaita alaspäin. Se oli silloin Latva-Pukkila.

Myöhemmin samassa Latva-Pukkilan kohdassa oli askartelu- ja kemikalioliike Askema. Kurikkalainen Leena-tätini näin sivumennen mainiten oli myyjänä Askemassa silloin kun se oli vielä Osuuspankin talossa. Alle kouluikäisenä minulta leikattiin nivustyrä Jalasjärvellä, Toivakka leikkasi. Siellä sairaalassa toipilaana maatessani Leena-tätini vieraili ja toi varmaan jotakin lahjusta. Leena oli muistaakseni silloin kosmetologi. Hoitsut kiinnostuivat hänestä kovasti ja tenttasivat minulta myöhemmin kuka se komea outo nainen oikein oli. Kerroin hoitsuille että Leena-täti oli Askeman kauppias. Pienen pojan arvomaailmassa myyjällä ja kauppiaalla ei ollut ratkaisevan suurta eroa. Vasta myöhemmällä iällä ymmärsin sen jyrkän sosiaalis-taloudellisen hierarkian joka työelämässä vallitsee ; kauppias johtaa tai omistaa, myyjä vain työskentelee palkkaa vastaan.

Jalasjärven keskustan ikoninen puurakennus kolmen tien risteyksessä, vanha kirjakauppa, oli vielä tuolloin aktiivinen. Matkustajakoti tuli sikäli tutuksi että sieltä teki taksi ryhmämatkoja Tampereelle, jossa oli silmälääkäri ja optikko. Tokihan Seinäjoellakin saattoi olla vastaavia palveluja. Lapsena silmälasit oli kuitenkin hankittava silmälääkärin kautta. Kansallis-Osake Pankin koristeellinen puurakennus oli suunnilleen sillä paikalla johon myöhemmin rakennettiin Jalasjärven uusi kunnantalo. Paljon vanhoja rakennuksia on kadonnut Jalasjärven keskustasta esim. vuoden 1968 jälkeen. Kaupat ovat kasvaneet suuremmiksi. Jalasjärvi häpeää menneisyyttään. Tokihan talouden pohjakin on muuttunut. Ei aika mennyt koskaan palaa.

Jopella oli kaikenkaikkiaan huomattava "inside-information" kirkonkylän asioista. Muistan että kuljimme Osuuspankin talon kellarissa pitkää käytävää myöten melkein talon päästä päähän erään isomman tytön opastuksella. Muistaakseni oli kyse jostakin apteekkiasiasta, sillä apteekki sijaitsi vielä tuolloin rakennuksen toisessa päädyssä, sittemmin aivan muualla. Joppe opetti myös miten samassa Osuuspankin talossa yläkerrassa silloin sijainneessa kunnankirjastossa voi tutkiskella lääkärikirjan valokuvista vastakkaisen sukupuolen intiimejä detaljeja. Ehkä Joppe oli kiinnostunut gynekologiasta? Tai sitten ei ...

Myöhemmin näin Jopen kansalaiskoululla, jossa linja-autot odottelivat tuntien loppumista. Olisi kohtuuden nimissä tokikin pitänyt käydä moikkaamassa hyvää kaveria, mutta en kokenut olevani siinä määrin oman elämäni herra ettäkö olisin sellaiseen pystynyt. Henkisesti olin vain lelu tuulien, lehti irtonainen, kuten Eino Leino runoili.

Minä olin perheen vanhin lapsi, mutta eräillä ikätovereillani oli vanhempia sisaruksia jotka olivat ikäänkuin avanneet tietä kouluopinnoissa ja jotka pystyivät kertomaan yhtä ja toista nuoremmilleen. Tällaista sukupolvien läpi kulkevaa informaatiokanavaa pitkin toki minunkin korviini kantautui jotakin tulevaisuuden näkymiä. Esimerkiksi kotikylän poika Matti omasi huomattavasti oppikoulualan tietämystä ison siskonsa Marja-Leenan kautta.

Olimme ehkä joskus hiukan rauhattomia, mutta oikeastaan en usko että sittenkään olimme paljon mitään - verrattuna koulun villeimpiin oppilaisiin. Kerron esimerkin. Ekaa luokkaa kävimme "Pommisuojassa" jyhkeän keskikoulurakennuksen pohjakerroksessa. Siellä oli myös normaalisti lukitut kemian ja fysiikan laboratoriotilat. Neljännen luokan oppilaat olivat tietysti meihin verrattuna huomattavasti isompia ja oletettavasti viisaampia. Heillä oli siellä kemian labroja joita monet odottelivat kapeahkossa käytävässä meidän vaatetelineittemme luona istuskellen.

Neljäsluokkalaisten joukossa oli Pekka Suokko, epäilemättä monen mielestä suuri moottoripyörä-sankari ja henkinen esikuva. Hänellä oli odotellessaan tapana aikansa kuluksi heitellä käytävässä meidän kenkiämme käytävän päässä olevaan oveen, jonka takana asui koulun vahtimestari Jouko Kalmari. Monet olivat ne nokkapokat ja tuimat henkien taistelut joita todistimme Vaksin ja neljäsluokkalaisten välillä. Meidän kenkiämme oli Vaksin oven vieressä, mutta kukaan 4-luokkalaisista ei myöntänyt niitä sinne heittäneensä. Ja sitten sama uudelleen. Tokihan meille siis oli tarjolla monenlaisia valmiita käyttäytymismalleja ja käytännön ihanteita, kovan kundin malleja.

Moottoripyörä kun tuli mainittua, on pakosti ilmaistava se että moottoripyörät olivat meille pojille lähes pyhiä esineitä, palvonnan kohteita. Lukion suunnalla oli moottoripyörille oma pysäköintialue tien vieressä, mutta koulun aidan sisäpuolella. 1970-luku oli sitä aikaa kun kookkaat ja suhteellisen kestävät japanilaiset motskarit tulivat markkinoille. Vaikka eipä moottoripyörän kestävyys tainnut olla pojilla ylimmäisenä mielessään. Suurin lukion poikien Honda-pyörän iskutilavuus oli käsittämättömät 750 cm3 (Joka siis kuitenkin on litroina vain 0,750 dm3). Useimmat isot pyörät kuitenkin olivat ehkä korkeintaan kolmepuolikkaita tai neljäpuolikkaita. Autoista emme vielä siinä vaiheessa niinkään osanneet haaveilla. Moottoripyörä merkitsi vapautta. Se oli ideologia.

Viidennellä luokalla joillakin ikä (16v) jo riitti kevytmoottoripyörään. Satapiikit eli hiukan alle 125 cm3 pyörät oli Kuivalla (2-tahtinen Yamaha, "Jammu", johon kovakätinen Kuiva joutui ainakin kerran vaihtamaan uuden männän) ja Arilla (4-tahtinen Honda). Satapiikki tarkoittaa siis hiukan yli 100 kuutioista moottoria. Kolmepuolikkaassa oli moottorissa kolme ja puolisataa kuutiota, noin 350 cm3. Mopossa, moottoripolkupyörässä eli mopedissa sallitaan vain alle 50 cm3 iskutilavuus ja korkeintaan 1,5 hv teho. Joitakin mopoja oli ehkä kuitenkin luvattomasti viritelty eli trimmattu kulkemaan suurinta sallittua 30 km/h rakenteellista nopeutta selvästi ripeämmin, esimerkiksi muuttamalla välityssuhdetta. Ketjuvälityksen rattaiden hampaiden lukumäärien suhteella voi yksinkertaisesti muuttaa välityssuhdetta, tarvitsematta kajota vaihdelaatikkoon. Onhan jo kymmenen kilometrin mittainen matka melkoisen typerryttävän hidas ajaa körötellen kolmeakymppiä.

Nykyisin maaseudulla eivät linja-autot kulje, mutta tuolloin lapsuudessani ne olivat tärkeitä mm. koululaisille. Matkahuollosta voi ostaa lippuvihkoja joissa oli pieni alennus. Ainakin yhdensuuntaisen matkan kirkonkylä-Alavalli käteishinta 2,20 markkaa on pysyvästi syöpynyt mieleeni, vaikka tapahtuihan siinä aika-ajoin korotuksia. Linja-autoasema oli aivan merkittävä kiinteistö. Ensimmäisellä luokalla nousimme aluksi Alavallin autoon vielä JYK:in edessä tien vieressä. Siinä oli vielä silloin vanha puurakenteinen kioski tien toisella puolella, murujen, mällien, karkkien ja muiden makeisten ostopaikka joka purettiin pian pois. Myöhemmin tällainen tien vieressä linja-autoa odotteleminen ei sitten enää yleensä tullut kyseeseen, vaan oppikoulusta oli käveltävä linja-autoasemalle. Samoihin aikoihin tulivat linja-autopysäkit maantien varteen. Kansalaiskoululla oli kookas kenttä jossa kouluautot odottivat demokraattisia kansalaiskoululaisia lähietäisyydellä. Mutta me oppikoulun kirotut rikkaat porvarit jouduimme kävelemään. Kunnan kannalta kansalaiskoulu ilmeisesti oli standardi ja oppikoulu jonkinlainen anomalia.

Minusta kasvaa iso poika?

Ympäristöämme voi varmaan luonnehtia umpi-Kepulaiseksi agraaritaloudeksi Raamattu-vyöhykkeellä, Kokoomuksella täydennettynä. Koti, uskonto, isänmaa ja sitä rataa. Päivä alkoi uskonnollisella aamuhartaudella juhlasalissa. Joitakin muutoksen tuulia toki puhalteli ja kirkonkylässä oli aistittavissa lieviä vasemmistolaisia tuulahduksia. Muistan että eräät isommat pojat harrastivat lievää poliittista sparrailua rehtorin eli Reksin kanssa. Vasemmistolaiset aatteet ehkä olivat jotenkin erilaisen, humanistisen ja trendikkään tuntuisia, mutta toisaalta puna-aatteeseen liittyi mielestäni selkeä epäilys epäisänmaallisuudesta, ehkä jopa maanpetturuudesta, liiallisesta Ryssän myötäilystä. "Kommarit munista hirteen!" asian ilmaisi luokkakaverimme Heikki. Kai me olimme orastavia kepulaisia? Politiikka ei kuitenkaan yleisesti ottaen lie meitä vielä erityisemmin kiehtonut.

Nimitys "toveri" muuten ei ollut tuohon Neuvostoliiton ja YYA-sopimuksen aikaan ollenkaan neutraalin tuntuinen, vaan viittasi selkeästi poliittisesti vasemmistolaiseen ajatteluun. Nimitys "kaveri" oli poliittisesti neutraali ja kepulaisessa isänmaallisessa ympäristössämme normaali. Olen ehkä tässä tekstissä käyttänyt epäilyttävän paljon tuota punikkien termiä "toveri"? En kuitenkaan ole demari, punavihreä, vasemistoliittolainen tai kommari, en ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Eläköön nationalismi, kansallismielisyys!

En kai voi jättää mainitsematta sitä että ihastuin jo ensimmäisellä luokalla silmittömästi luokan priimukseen, pieneen tyttöön Ilvesjoen kylästä nimeltään Eija. Hän oli sitä mitä minä en voinut olla, luokan paras. En saanut tunteilleni koskaan minkäänlaista myönteistä vastakaikua, mutta olin hänen johdostaan emotionaalisesti sekaisin kuin seinäkello vuosikymmenten ajan. Onneksi se loppui. Olen jo siitä syyhystä parantunut. En sure, en kadu, en toivo, en kaihoa. "Let bygones be bygones" - mikä on ollutta, se on jo mennyttä.

Olen myöhemmin saanut oppia sellaista, että vanhempien välisen rakkauden biologinen funktio on turvata jälkikasvun selviytyminen. Rakkaus yleensä kestää noin 15 vuotta, koska siinä ajassa lapset ehtivät kasvaa jokseenkin itsenäisiksi ja sukukypsiksi. Sen jälkeen rakkautta ei enää tarvita pitämään perhettä koossa. Perhe saa hajota koska lapset pärjäävät yksinkin. Minun puhtaasti platoninen syyhyni tosin ei mennyt ohi niin nopeasti, mutta ehkäpä se olikin jotenkin epänormaali ja siksi erilainen?

Toisella luokalla pistin jo kaiken ranttaliksi. En voinut olla paras, mutta voisinko olla kaikkein rohkein? Isot pojat nimittelivät pitkäjalkaista ruotsin opettajaa, oikealta nimeltään Ulla Suominen, "Hirveksi" ja minä tietysti perässä annetun mallin mukaisesti. Hirvi oli meidän luokanvalvojamme. Ruotsi uutena kielenä tuli toisella luokalla hiukan huonoon saumaan. Varmaan hän oli aivan hyvä ruotsin opettaja, mutta valitettavasti hänen opettajan uransa taisi katketa jo ensimmäiseen vuoteen, ainakin sillä erää. Enpä yhtään ihmettelisi vaikka Hirvi olisi manannut mielessään "Ei tuollaisten kirottujen hullujen kakaroitten kanssa jaksa!" Sillä olihan se kieltämättä kokonaisuutena aika villiä menoa. "Vesa, gå ut!" kajahti luokassamme useampia kertoja. Taisin saada Hirveltäkin kerran jälki-istuntoa, mutta pidin sitä eräänlaisena kunniana ja saavutettuna asemana lupaavien uskalikkojen joukossa. Tai niin ainakin halusin ajatella.

Olin häirikkö, oirehdin häiriten opetusta. En tosin koskaan kohdellut ketään fyysisesti kaltoin, enkä mielestäni koskaan loukannut tai kiusannut ketään luokkakavereistani. Jokunen poikkeus tunneilla häiriköinnissä kuitenkin oli. A-rinnakkaisluokalla äidinkieltä opetti reksin vaimo Ritva Heikkilä, josta saimme jo ensimmäisellä luokalla kuulla pelottavia juttuja. Kun REXITÄR sitten tuli meille luokalle 2B opettamaan historiaa, en uskaltanut avata suutani hänen tunneillaan.

Piirustusta meille aluksi muistaakseni opetti taiteilija Pirkko-Liisa Keskinen (Öööh ... vai olisiko etunimi sittenkin ollut Pirjo-Liisa?). Joppe antoi tälle nimen Piru-Liisa, mutta minulle ei jäänyt tuosta pienikokoisesta upeasta naisesta ikäviä muistoja. Saikohan Joppe häneltä jälki-istuntoa? Kyllä kai hän aika tiukkaa kuria luokassa piti. Maasta se pienikin ponnistaa!

Aluksi me 2B-luokkalaiset kävimme tilanpuutteen vuoksi koulua pääosin entisellä kirjastotalolla (purettu pois) Eero Lumiahon Liikenteen vanhojen linja-autojen hautausmaan vieressä (sekin on siistitty pois jo aikoja sitten). Joitakin toimintoja kuitenkin oli keskikoulurakennuksen yhteisissä tiloissa, kuten piirustus ja ruokailu. Olikohan Laten biologisia aiheita varten jo silloin olemassa oma erillinen luokka, en ole varma. Olimme eka vuosikerta kun JYK:issä oli kolme rinnakkaisluokkaa: A, B ja C, joten vanhat tilat alkoivat loppua. Talvella meistä tuli kiertävä luokka, kiertolaisjoukko joka kävi koulua muilta kulloinkin vapaana olevassa luokassa. Emme olleet kovin suosittuja. Ehkä meitä epäiltiin häiritseväksi mustalaislaumaksi?

Se talvi oli kova muutenkin. Alavallin koulu meni remonttiin. Muutimme väliaikaisesti asumaan kylän kauppakeskustaan Salonmäelle Aittasalon vintille. Talo luullakseni tunnetaan nyt nimellä Kulmala ja pykälää vanhempi luokkakaverimme Varpu asuu siellä. Sairastimme muutamia rokkotauteja (tuhkarokko, vesirokko ja mitä näitä olikaan). Kevättodistus oli tylyä luettavaa, ehdot ruotsin kielessä. Ehdoista kyllä selviydyin kesällä kun otin asian omakseni (apuna tamperelaisen Auli-tädin hyvät kirjekurssivihkot ääntämisohjeineen), mutta jotakin oli muuttunut. ( Auli-täti on muuten jo täyttänyt 80 vuotta ja on kuulemma muuttanut Kurikkaan eläkepäiviään viettämään, ei kovinkaan kauas kotitalostaan joka oli Kalliokosken talo Koskenkorvan Karjalankylässä Ilmajoen kunnassa mutta Kurikan rajan lähellä. Uskon että hän on edelleen neiti-ihminen. )

Kyllä kai kouluruuatkin olivat melko hyviä, mutta toisella luokalla kävin monasti luokkakaverini Ahosen kanssa ja hänen aloitteestaan kirkonkylän osuuskaupan elintarvikepuolella herkuttelemassa ja ostamaan "krapsun", viinerin kaltaisen leivoksen jonka hinta oli 31 tai 33 penniä, iso investointi. Ahosen Antti säteili ja uhkui karismaa siinä määrin että muistaakseni nimitimme häntä kunnioittavasti pelkästään Ahoseksi. Meillähän oli kaksi Anttia kun Kuiva saapui Kurikasta. Ahonen muutti pois Jalasjärveltä ja Jylisevästä jonnekin kauaksi toisen luokan jälkeen, joten en tunne myöhempiä vaiheitaan. Muistaakseni olin tutustunut Ahoseen jo kansakouluaikaan kun kävimme Vilholassa kuoroharjoituksissa.

Tikkarit maksoivat 5 penniä joka kai nykyrahassa olisi vähemmän kuin 1 sentti, alle 0,01€. Mieleen jäi miten oman kylän poika Matti kerran osti Matkahuollosta imeskeltäväkseen yhden viiden pennin tikkarin. Matkiksen isäntä kiitti häntä varsin suurieleisesti ja teatraalisesti tästä merkittävästä transaktiosta. Chewitz maksoi muistaakseni 40 penniä ja edusti jokseenkin oman aikansa kulinarismin huippua.

Keskikoulun toisen luokan jälkeen muutamat luokkatoverimme arvattavasti siirtyivät kansalaiskoulun puolelle jatkamaan koulutietään. Ensimmäiseltä keskikoulun luokalta luullakseni siirryttiin takaisin kansakouluun, kuudennelle luokalle, jos oppikoulu ei syystä tai toisesta tunnu olevan "se mun juttu".

Kasvoin kesällä varmaan 15 senttiä pituutta ja syksyllä tajusin ensi kertaa selkeästi olevani B-luokan häpeäpilkku ja syntipukki. Pelkäsin kaikkea. Elin kauhun vallassa. Olisin kai tarvinnut jonkinlaista apua, mutta en osannut pyytää ja tavallaan olen toki ylpeä siitä että yritin sittenkin omin voimin. Kuka sellaista apua sitäpaitsi edes olisi tarjonnut, vihamielinen Ilkka Tolonenko? Kiitos ei, pärjään paremmin yksin.

Tokihan elämässä on sittemmin sattunut paljon pahempiakin asioita. Joku väitti että se mikä ei tapa, se vain kasvattaa lujemman ihmisen. Enpä tiedä, ei välttämättä. Minä koin tilanteen vaikeana. Olin kai liian herkkä ja avuton. En osannut toipua. Luullakseni en ollut 10-vuotiaana vielä aivan kypsä siirtymään kirkonkylän kouluun. Kansakoulu tutussa ja turvallisessa kotikylässä oli ollut suhteettoman helppoa ja mukavaa.

Pidän keskikoulussa sadetta 3 seuraavaa vuotta

Koulun kasvaneitten ikäluokkien johdosta keskikoululla mielestäni tässä vaiheessa otettiin käyttöön uusia luokkia ylimmässä kerroksessa piirustus-luokan vieressä. Jossakin vaiheessa alakertaan kunnostettiin tilat fysiikan labroja varten, mutta ne me tapasimme muistaakseni vasta viidennellä luokalla. Olimme joskus luokkatunnilla myös koulun uudessa osassa, lukion puolella. Esimerkiksi kahdeksasluokkalaisethan eivät abiturientteina enää keväällä tarvinneet omia luokkiaan koska pänttäsivät kotona.

Keskikoulun massiivinen vanha betoninen rakennus oli sinänsä melko tyylikäs ja mieleenpainuva. Lukio sijaitsi koulun uudemmassa osassa, jossa olivat myös voimistelusali/juhlasali sekä opettajainhuone & kanslia. Uuden osan kellarissa oli mm. pukeutumis- ja peseytymistiloja urheilun tarpeisiin. Mielenkiintoisesti poikien suihkuhuoneesta oli helposti irroitettavan ilmanvaihtoventtiilin kohdalta suora näköyhteys tyttöjen suihkuhuoneeseen. Vanhan osan alimmassa kerroksessa oli varastotiloja, kemian ja fysiikan laboratoriotilat, lämpökeskus, vahtimestarin eli Vaksin työsuhdeasunto sekä yksittäinen pommisuojaksi nimetty koululuokka. Koulukirjasto oli pommisuojan päässä, leveälti avautuvien ovien takana.

Vanhan osan toisessa kerroksessa oli muutama luokkahuone joiden ikkunat avautuivat Lamminjärvelle. Toisessa kerroksessa oli myös ainakin karttahuone, tyttöjen kotitaloustilat sekä koulukeittiö ja ruokailutila. Tältä tasolta oli melko avarasta aulatilasta vaikuttavien pylväitten vierestä kapeahkoa käytävää pitkin kulkuyhteys yhteiskoulun uuteen osaan eli lukion puolelle.

Sitten mentiin portaita mielenkiintoisesti noin puoli kerrosta ylöspäin. Tällä tasolla oli vain yksi keskikoulun luokkahuone sekä yhteys koulun uuden osan toiseen kerrokseen. Oli kai siinä joitakin rappusia välissä. Sitten mentiin vielä toinen kerroksen puolikas kivisiä rappuja ylöspäin ja saavuttiin keskikoulun ehkä merkittävimpää osaan, kolmanteen kerrokseen jossa muistaakseni oli 6 tai 7 luokkaa. Maantielle päin suuntautuvien luokkien lattia oli noin puoli kerrosta alempana. Luullakseni nuo "2½ kerroksen" luokat olivat alunperit olleet yhdessä ja muodostaneet keskikoulun juhlasalin joka ehkä samalla toimi myös voimistelusalina.

Ylimmäinen kerros vaikutti melko paljon puurakenteiselta vintiltä eli ullakolta. Ylimmässä kerroksessa oli piirustus- eli piikka-luokka ja ne kaksi muuta luokkaa joiden välissä oli yhteinen iso komero. Piikkaluokkaan kuljettiin puisia rappuja kolmannesta kerroksesta. Toiseen ylimmän kerroksen luokkaan, siihen joka oli piikka-luokkaan nähden vastakkaisessa päädyssä suuntautuen kohti Saarnion rauta/maatalouspuolen varastoaluetta, pääsi suoraan myös "2½ kerroksen" tasolta mutkikkaita kapeita rappusia pitkin. Talan Ellu sanoi että siellä oli aiemmin "Konva", en tiedä mitä tarkoittanee, jotakin kirkonkylän hippien konhotuksia.

Kolmas, neljäs ja viides luokka kuluivat siten että enimmäkseen vaan häpesin itseäni ja yritin olla olematta olemassa, tekeydyin näkymättömäksi. Olinhan erään tytön sanoja lainatakseni "kaiken pahan alku ja juuri". Kemia oli suuri ihastukseni, mutta aika köykäiseksi (8) osaamiseni silläkin saralla todistuksessa arvioitiin. Silti uskallan väittää että osasin keskikoulun kemian oppikirjan käytännöllisesti katsoen ulkoa. Kemian opettaja oli melko sexykäs, mutta ei se siitä johtunut. Minua kiinnostivat myrkyt ja pommit. Fysiikka oli sinänsä melko kiintoisaa, mutta siitä taas puolestaan sain Nallelta aivan ansiottoman hyvän arvosanan (10). Noiden arvosanojen olisi kuulunut olla päinvastoin.

Ruotsia osasin kohtalaisesti, toisen luokan ehdot suoritettuani. Historiaa kohtaan en tuntenut suurta vastenmielisyyttä. Muita aineita en kokenut kovin tärkeiksi.

Varttuneen oloinen kurikkalainen luokkakaverimme Kuiva joutui etsimään koulumatkoihin omat ratkaisunsa. Linja-autoliikenne Kurikan suuntaan ei välttämättä ollut kovin vilkasta. Niinpä Kuiva käytti paljon aikaa Jalasjärven Matkahuollon baarissa pelaten flipperiä ja ehkä pajatsoa. Nykytermein voisi kai ilmaista että hän oli meille jonkinlainen tyylikäs Fonzie, klassinen nahkatakkikundi ja trendikäs motoristi. Kuivaan liitän muistoissani ehdottomasti myös 1970-luvun POP-kappaleen "Summertime when the weather is fine..." joka kaikui Matkahuollon baarissa, jukeboksin avustuksella: "Di-di did-di-di di-di di-di di-di-di..."!

Kuiva tietääkseni asui Kurikan elokuvateatterin rakennuksessa. Siellä oli viettänyt häänsä kurikkalainen Leena -tätini (hmmm ... vai oliko se sittenkin Aarno-eno?) kun olin pieni poika, joten se ei ole minulle täysin tuntematon, mutta en tiedä josko Kuiva jo silloin asui siellä. Kuiva tuli Jalasjärvelle kesken lukuvuoden. Voisi ehkä arvailla että vanhemmat olivat arvelleet että Kinon poika voi käydä koulua rauhallisemmin jos hänen erotetaan vilkkaista kurikkalaisista kavereistaan lähettämällä hänet naapurikuntaan keskikouluun? Just my two pennies. Kuiva ei mielestäni ollut Jalasjärvellä koulussa erikoisen rauhaton.

Meillä Koskenkorvan Karjalankylän Kalliokosken Eeron ja Tyynen jälkikasvulla oli serkkutapaaminen Kurikan vanhalla rautatieasemalla kesällä 2009. Siinä yhteydessä havaitsin siellä Kurikan keskustassa hydrauliikkaan liittyvän yrityksen jossa oli nimi Juhani Kuivamäki. Olisiko Kuivan Antin toinen nimi ollut Juhani? En rohjennut mennä tutustumaan lähemmin. Ehkä olen vaan yksinkertaisesti väärässä. Kuivaa lainatakseni kaikki ei aina "... käy niinkuin elokuvissa!"

Eero Lumiahon varikko ei ollut JYK:istä kaukana ja ylemmillä luokilla me alavallilaiset opimme sellaisen hiukan arveluttavan menettelyn, että kävimme ensin Lumiahon vaatimattomasta konttorista kysymässä meidän kylään ajavan auton numeron, esimerkiksi 37, sitten etsimme kyseisen auton varikkoalueelta ja menimme sisään. Masi oli yleensä kuskina. Hän saapui paikalle Tunturi-mopedillaan. Masi työskenteli mielestäni pääasiassa Kauppilan autohajottamolla joka kai on Ilvesjoella. Luulenpa että KAH on niistä päivistä kasvanut huomattavasti. Ymmärtääkseni siellä kunnostetaan ja korjataan kuorma-autoja aivan merkittävästi. Modernin tuulimyllyn olen siellä päin nähnyt.

Luulenpa että liikkeelle panevana voimana tuossa oli naapurin poika Kiviniemen Pekka, joka oli Masin hyvä tuttu. Vaikka olihan A-luokalla myös Kalakosken Hannu. Näitä keikkoja varmaankin teimme silloin kun meillä oli A-luokan poikien kanssa yhdessä päivän viimeinen tunti, eli läksimme kotio samaan aikaan. En muista varmasti miten tämä harmaalle alueelle sijoittuva aktiviteetti loppui. Ehkä siitä tuli liian yleinen menettely? Ehkä joku iso kiho kiinnitti siihen huomiota ja näin Masi joutui kertomaan että varikolle tulo ei ole sopivaa? Koulussa kuri ja järjestys ennen kaikkea, järkevyyden ei ole niin väliksi!

En tokikaan voi väittää ettäkö kaiken erheettä, varmuudella, oikeassa kronologisessa järjestyksessä, täsmällisine syy-seuraus-suhteineen ja yksityiskohdittain muistaisin liki 50 vuoden takaisista tapahtumista, mutta sellaista muistan että lukuisat Lumiahon kouluautot lähtivät JYK:in lähellä sijaitsevalta varikoltaan iltapäivällä ja ajoivat kansalaiskoululle venaamaan. Muistaakseni meidän automme paikka oli siellä oikealla ensimmäisenä. Kun kansalaiskoululaiset sitten viimein saivat luvan lähteä koulustaan pois, nämä tulvivat kentällä odottaviin linja-autoihin. Seuraavaksi kouluautot ajoivat linja-autoasemalle jossa odottamaan kyllästyneet oppikoululaiset odottivat vuoroaan. Ja niinpä lopulta meidänkin kouluautomme pääsi lähtemään kohti Alavallia, ajaen aivan JYK:in ja Lumiahon varikon vierestä.

Ehkä kunnan kannalta oli tärkeää että kansalaiskoululaiset saavat valita istumapaikkansa linja-autoissa ensin? Tai kenties oli vain tavoite että meidän oppikoululaisten sielu jalostuu turhissa kärsimyksissä? Kohoamme henkisesti korkeammalle tasolle? Evankelisluteraisuuteen mielestäni hyvin sopii sellainen ajattelu.

Meillä oli koulussa jopa eräänlainen poliittinen vaali. En valitettavasti ollut kovinkaan valveutunut. Olikohan sen nimi "kouluneuvosto". Meidän luokkamme Pöölä (Paula englantilaisittain lausuttuna) oli kova Kokoomuksen ehdokas. Saattoi luokan lukuisien tyttöjen keskuudessa silti olla muunkinlaista poliittista suuntautuneisuutta. Muistaakseni emme olleet ristiriidattoman yksimielisiä tässä asiassa. Sittemmin olemme epäilemättä vuosikymmenten aikana kasvaneet hyvin paljon eri suuntiin.

Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei ...

Keskikoulun matematiikan koin kohtalaisen luotaantyöntäväksi aineeksi, ensimmäisen luokan aritmetiikan jälkeen. Kunnanlääkärin vaimo Toivakka varmaankin luokitteli minut korkeintaan lukion reaalilinjan tasoiseksi oppilaaksi. Se luullakseni oli pahinta mitä hän tiesi. Lukiossa oli nimittäin pitkän matematiikan ja lyhyen matematiikan oppilaita ja lukiota vartenhan kaikki oli. En ole katkera, mutta kuitenkin ... keskikoulun algebra ("alia") ei ollut erikoisen motivoivaa. Geometria ("jomma") antoi lupauksia, mutta ei sittenkään lopulta toimittanut. Kyllähän matematiikka voisi olla ihan hauskaakin, jos niin halutaan. Mutta eihän kouluun ole tultu hauskaa pitämään!

Suomen kieltä meille opetti Margit Ventelä eli "Ventsu", syntyisin Tampereen Pispalan tyttöjä. En tiedä tyttönimeään. Hän ajoi mustalla siivekkäällä 1950/1960-luvun jenkkiraudalla, Lepakkoautolla. Hänellä oli käsilaukussaan karkkipapereita joita hän joskus rapisutteli kun meillä oli kirjoitustehtävä. Sormessaan hänellä oli iso sormus joka helisi kun hän toisinaan kirjoitti liidulla taululle laajoin kädenliikkein kaunokirjoitusta. Setälän äidinkielen oppikirja kai yritti tehdä kieliopista hauskaa. Minusta se kuitenkin oli varsin puuduttavaa. Jos en Ventsulta mitään muuta oppinut, niin ainakin opin välttämään tautologiaa ja tautonomiaa.

Ainekirjoitus ei sinänsä ollut minulle epämieluisaa, mutta Ventsun tarjoamat aiheet olivat melkoisen hankalan tuntuisia, jotenkin hedelmättömiä ja mitäänsanomattomia. Niistä ei oikeasti tuntunut saavan mitään irti. Niinpä yleensä sitten vaan koetin lyödä asian leikiksi ja kirjoittelin niitä-näitä, pyrkien hauskaan ulosantiin. Politiikkaa en vielä tuolloin kokenut lainkaan kiinnostavaksi. En luultavasti olisi edes uskaltanut kirjoittaa siitä mitä mielessä tuolloin oikeasti liikkui. Jonkinlaisia kirjallisia esikuvia tai ihanteita minulle oli esimerkiksi jännityskirjailija Alistair MacLean, jonka säröttömän itsevarma ja kaikkitietävä "miehekkään humoristin", "matalan profiilin kovan kundin" tai "romanttisen tappajan" tyyli puri horjuvaan sieluuni kiinni kuin sika limppuun tai hirmulisko seisovaan pöytään.

Suomalaisista nuortenkirjailijoista minuun olivat vaikuttaneet varsinkin perinteisiä kansallisia arvoja kunnioittavat Aaro Honka ja Tauno Karilas, joita ei varmaankaan nykyisin EU:ssa arvosteta puna-vihreällä internationalistisella kulttuuripoliittisella sosiaalis-ekologisella ranking-listalla kovinkaan korkealle. Nykyisinhän ei enää ole hienoa olla suomalainen. Tahdomme olla Brysselin orjia. Oikeasti minua lapsena ja nuorena enemmänkin kiinnosti ja innosti tietokirjallisuus. Kaunokirjallisuus oli minusta tavallaan turhaa, tarpeetonta sanahelinää.

Aseet olivat erikoisen kiinnostavia, mutta aseharrastushan on varsinkin nykyisin julkisuudessa täysin demonisoitu ja vaiettu kuoliaaksi. Aseet eivät saa olla kiinnostavia! "Kouluammunta" oli aikoinaan ampumaurheilun terminä aivan OK ja asiatyylinen ilmaisu, mutta nykyisin sitä halutaan karttaa kuin ruttoa. Koulussa ei saa ammuskella!!! Tekniikka ei ylipäätään ollut korkeassa kurssissa oppikoulussa. Tekniikka oli siellä vain jotakin likaista ja epäoleellista. Tekniikkaa ei tarvinnut ymmärtää. Matematiikkaakin kohtaan yleinen asenne oli vain epäkäytännöllisen humanistinen tyyliin "matematiikka on hyödyllistä, koska se kehittää loogista ajattelua!". Missään nimessä matematiikalla ei ollut mitään merkitystä tekniikan tai käytännön elämän kannalta.

Ventsulla oli ärsyttävänä tapana kysellä lomien jälkeen mitä kirjoja olemme lomalla lukeneet. Hän taisi jopa merkitä tiedot ylös? Tarkoitus ehkä oli kannustaa meitä syventymään ylevään kaunokirjallisuuteen ja siten nousemaan henkisesti korkeammalle tasolle? Kyllähän minä paljon luin kirjoja nuorena, mutta toisinaan oli vaikeaa enää loman jälkeen muistaa kirjan ja kirjoittajan tarkkaa nimeä. Eräällä kerralla sain suurten ponnistusten jälkeen mieleeni lahjaksi saamani sortovuosia kuvaavan nuortenkirjan "Samppa ja me", Verneri Louhivuori. Tämän omalla vuorollani ilmoitettuani hihkaisin vielä muistamisesta onnellisena "Keksimpäs!", tarkoittaen että "Muistinpas!". Ventsu valitettavasti tulkitsi huudahdukseni siten että olin valehdellut. Toisen luokan rauhattoman käytöksen vuoksi minut oli jo pysyvästi demonisoitu joten en ollut luotettava lähde. Ventsu ei suostunut edes myöntämään että kyseisellä kirjailijalla olisi ollut tuon niminen kirja.

Tosin nykyisinhän asian tarkistus on helppoa Wikipediasta: Partiojohtaja Verneri Louhivuori allekirjoitti syksyllä 1942 natsisaksalaisvetoiseksi mainitun Euroopan nuorisoliiton perustamisasiakirjan ja oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Hitler-Jugendin johtajalle Arthur Axmannille myönnettiin Suomen Leijonan suurristi. Siellähän se mainittu "Samppa ja me: Koululaiskertomus routavuosilta. Porvoo 1936. WSOY. * " komeilee julkaisujen listalla, lopussa oleva tähti merkkinä siitä että kirja määrättiin sodan jälkeen poistettavaksi kirjastoista ”Neuvostoliitolle vihamielisenä”.

Englantia meillä tietenkin oli, sitä olimme aloitelleet jo kansakoulussa. Olin kai liian laiska sitä lukemaan. En yleensäkään juurikaan lukenut läksyjä. Opettajat hiukan vaihtelivat vuosittain. Tiainen oli heistä eräs, pieni nainen, kuulemani mukaan Raumalta. Luulenpa että olenkin myöhemmin nähnyt hänet Raumalla joskus 1980-luvulla? Uskoakseni hän on sukua Raimo Tiaiselle, aikoinaan Rauman Lukon jääkiekkoilijalle, joka toimi Hollmingin telakan varustelupäällikkönä. Tintti oli iso mies.

Eräs toinen huomattavan hehkeä englannin kielen naisopettaja jäi erikoisesti mieleen laulutaidostaan ja romanttisesta tunnista jolloin laulelimme yhdessä joitakin englantilaisia lauluja. Kiekaisemalla oopperamaisesti "I'll be pretty, I'll be happy..." hän paljasti oman henkilökohtaisen ihanteensa. Enhän minä näitä hyvin osaa. Loch Lomond oli kuitenkin kova sana.

Samainen hehkeä hempukka oli joskus ollut enkuissa "au-pairina". Siellä hän oli piikonut jotakin varsin itsetietoista matroonaa. Jonkin pikku erheen tehtyään hän oli saanut emännältä uutta ohjeistusta, johon hän oli vastannut nöyränä tyttönä "I see...", eli tavanomaiseen yhteistyöhakuiseen tapaan. Kopean leidin vastaus tähän oli kuitenkin epätavallisen kipakka: "You see? What do you see? You don't see anything, do you!", ei ehkä aivan sitä englantilaista hillittyä sivistyneisyyttä jonka olemme halunneet kokea siellä olevan normaalia.

Liikuntaa, maatilataloutta ja kemian laboratoriotöitä meillä B-luokan pojilla oli yhdessä A-rinnakkaisluokan poikien kanssa. C-luokalla oli kai enemmän poikia, joten he puurastivat keskenään.

Maatila(taloutt)a meille piti "Ymer", agrologi Jouko Luopajärvi. Hänen lempinimensä (taisi olla Olli Saarnion keksintöä) "Ymer" tuli jostakin piimä-valmisteesta jota TV:ssä mainostettiin. Jouko oli poikkeuksellisen huumorintajuinen tyyppi, joten oppilaiden välillä hiukan villikään leikinlasku ei häntä saanut pois tolaltaan. Jouko oli ainakin tuossa vaiheessa vielä poikamies ja jotkut meistä ilmeisesti kokivat tehtäväkseen ja velvollisuudekseen yrittää naittaa hänet sopivalle naispuoliselle henkilölle, esimerkiksi ussan opelle Kuprulle. Jouko Luopajärvi olisi varmaan kestänyt mitä tahansa, hiiltymättä ja naureskellen. "Kaikki Joukolla jäätä särkemään!"   Ikäneito Kupru kylläkin lopulta meni toisiin aivan erilaisiin naimisiin.

Joukon jutut maatilataloudesta olivat niin korkealentoisia, että minulta ne pyyhkivät täysin yli hilseen, eli kävivät yli ymmärryksen. En ollut aito maatilan poika, joten minulla oli huomattavia kokonaisuuden hahmottamisen vaikeuksia näissä talouden ja kannattavuuden näkökohdissa, joita Jouko meille - varmaan sinänsä aivan ansiokkaasti ja ammattitaitoisesti - esitti. Olihan meillä kyllä kelpo maatilatalouden oppikirja josta löytyi alan perusasioita niille jotka tarvitsivat. En ehkä ollut aivan yksin hämmästyksen vallassa, sillä Paloluodon Mikko useasti vitsaili: "Kanataloudesta sitä mieltä, että yhtä kanaa vähempää ei kannata pitää!".

Kotitaloutta, ruuan laittoa ja sen sellaista - mitä nyt isännän nyrkin ja keittiön hellan välissä naisilla on tapana touhuta - oppikoulussa oli ainoastaan tytöillä. Minä pääsin näkemään kotitalousluokan ainoastaan jokusen kerran kun kävin hakemassa sieltä luokan päiväkirjan maatilan tunnille joka meillä pojilla oli samaan aikaan.

Musiikki, kaunokirjoitus, kasvioppi, biologia, maantieto, piirustus, yhteiskuntaoppi, ammatinvalinta ... mitä kaikkia näitä olikaan. Luulenpa kuitenkin että kaikki eivät vielä 15-vuotiaina olleet kypsiä päättämään omasta tulevasta ammatillisesta urastaan. Minä en ainakaan ollut.

Uskaltaisinko väittää että piirustuksen oppitunteihin liittyi jonkinlaisia seksuaalisia jännitteitä? Kyllähän taiteessa voi olla jotakin sensuellia ja eroottista. En tosin koskaan saanut itse mitään taiteellisesti merkittävää aikaiseksi. Ehkä seksuaalisuus nousi siellä piikkatunnilla suorituspaineiden hellittäessä esiin, koska mitään muuta todellista ei sen enemmin ollut tehtävissä? En toki tarkoita ettäkö piikkatunnit olisivat olleet jotakin irstaita orgioita tai villejä sukupuolibakkanaaleja, mutta asetelma oli erilainen kuin muilla luokkatunneilla, rennompi ja vapautuneempi.

Marja oli musikaalisesti lahjakas pianoa soittava kirkonkylän tyttö, joka viidennellä luokalla osoitti ... hmmmm ... voimistuvia sosiaalistumisen ja aikuistumisen oireita. Seppo piiritti Marjaa huomattavan avoimesti, joten minä säilytin etäisyyden, koska Marja oli luultavasti Sepon tyttö. Yllättävää kyllä Marja sanaili minulle piikkatunnilla silloisen suositun laulun sanoin "Sinussa on roimaa, alkumiehen voimaa, kanna minut metsään, apinamies!" ja esitti minut piirroksessa nuijaa pitelevänä luolamiehenä raahaamassa häntä tukasta, arvatenkin ties mihin intiimeihin aisti-iloihin ja salaisiin sukupuolikarkeloihin. Tuolloin se tuntui minusta hiukan loukkaavalta, enhän halunnut olla mikään apina, vaan fiksu sälli. Vasta jälkikäteen olen optimistisesti ajatellut että ehkä kyseessä olikin hiukan villi mutta periaatteessa myönteinen soidinkutsu?

Sukupuolivalistusta meillä ei mielestäni varsinaisesti ollut, paitsi tytöille lie tomera ja vastuuntuntoinen kotitalouden opettajatar jotakin aiheesta luennoinut. Olihan biologian oppikirjassa toki jotakin tekstiä ja kuvia, jopa ihmisestä. Toisaalta, luulenpa että olimme jo viidennellä luokalla melkoisia eroottisen alan asiantuntijoita, ainakin platonisen teoreettisella tasolla, joten vaikeapa meille vaivautuneiden ja ahdistuneiden evankelisluterilaisten opettajien olisi ollut jotakin tässä suhteessa enää lisää opettaa? Tai ainakin meidän poikien miehevistä puheista olisi voinut päätyä sellaiseen käsitykseen.

Henkilökohtainen rohkeuteni ja omakohtainen kansalaiskuntoni ei taida vieläkään aivan riittää kertomaan sitä, mistä olin saanut oman oppini sukupuoliasioista. Kirjan nimi oli muistaakseni "Rakkauden ABZ". Se oli aivan asiatyylinen julkaisu, eikä suinkaan pornoa, mutta siihen liittyy eräs arkaluontoinen tarina. Ehkä vielä hiukan ennen kuolemaani ehdin tämän Alavallin salaisuuden paljastaa?

Erikoisesti inhosin pakollista uskontoa ja nöyryyttävää liikuntaa. Liikunnan opettaja "Ipu" eli Ilkka Tolonen vaikutti kokevan pyhäksi velvollisuudekseen rankaista minua vanhoista synneistäni joista hänelle lie kertonut biologisten aiheiden ja maantiedon ope "Late". En myöhemminkään ole erikoisemmin tykästynyt aiheeseen, vaikka myöhemmät liikunnan opettajat olivatkin inhimillisempiä. Liikunta on rangaistus. Noh, oppikoulun liikuntakasvatuksen tavoitteet olivat kuulemma kurinpidollisia ja sotilaallisia, näin olen jälkikäteen kuullut. Kyllä kai siinä pieni simputus menee muun ohessa. Hymyillään jos tavataan, heh-heh? Mutta jos on kättä pitempää mukana, niin ei välttämättä paljoa hymyilytä.

* * * Esperanto * * *

Oheen kekseliäästi lisäämilläni otteilla Badding-elokuvasta haluan osallistua sukupolveni nuoruuselämyksiin. Tosin olin kouluaikoina itse asiassa melkoisen konservatiivinen musiikinkin suhteen, eikä Badding eli Rauli Somerjoki musiikillaan erikoisemmin minua puhutellut. Hieno elokuva silti. Sieltä kyltymättömän panomiehen rehvakkaan kaupallisen julkisivun takaa paljastuu haavoittuva ihminen, todellinen ihminen.

Esperanto-kurssi olisi minusta aivan hyvä ajatus koko kansalle, vaikka se ei kouluaikoihin minulle ollut mikään optio. Esperanto-kurssi ei sulje pois elämän mahdollisuutta. En ole internationalismin kannattaja sanan poliittisesti vasemmistolaisessa merkityksessä. Yhteinen kansainvälinen kieli ei edellytä ettäkö kulttuurien pitäisi olla samoja tai ettäkö kaikkien olisi aina pyrittävä rauhaan ja sosialismiin. Esperanto toimii sodan ja kapitalismin tarkoituksessa aivan yhtä hyvin.

Esperanto on eräs kieli. Kieli on työkalu yleistä kommunikointia varten. Kieli ei ole ideologia. Kieli ei ole kulttuuri, mutta kansalliseen kulttuuriin liittyy tietty luonnollinen kieli. Kieli on ymmärtämisen väline, mutta kieli ei edellytä rauhaa ja sosialismia. Sota ja oikeistodiktatuuri passaa aivan yhtä hyvin. Esperanto on siitä erinomainen, että se on kulttuurineutraali. Kansainvälisen viestinnän tulisi juurikin olla kulttuurineutraalia ja siihen ei mikään luonnollinen kieli sovellu. Vain suunnitelmakieli voi olla kulttuurisesti neutraali.

Monet vierastavat Esperanton suhuäänteitä ja eräitä erikoisia kirjoitusmerkkejä. Kielen kehittäjä oli puolalainen, eli slaavilainen äidinkieleltään, joten siihen on vaan sopeuduttava. Ja onhan myös meille tärkeässä venäjän kielessä suhuäänteitä. Ei kannata enää etsiä tai yrittää keksiä täydellistä kieltä kansainväliseen kommunikointiin, sillä Esperanto on olemassa ja se on riittävän hyvä, riittävän helppo. Eikun kiinni vaan.

Osoitamme että olemme rohkeita Etelä-Pohjalaisia

Viidennellä luokalla kai se oli kun teimme luokkaretken Neuvostoliiton Leningradiin, nykyiseen Venäjän Pietariin. Huristelimme sinne kolmella komealla kelta-vihreällä Eero Lumiahon Liikenteen linja-autolla, kukin rinnakkaisluokka omassa täysikokoisessa linja-autossaan. Eihän meitä toki 50 henkeä ollut luokalla, joten autoissa oli meille runsaasti tilaa.

Luokanvalvoja sai tarvittavat henkilöllisyystodistukset Jalasjärven nimismieheltä muille paitsi minulle. (Tai hetkinen, Kuiva oli kurikkalainen, joten hän kai hankki bumaskansa itse? Ja olikohan joku muukin, joku "uusi" tyttö, kirjoilla muualla kuin Jalasjärvellä, en muista?) Minä kun olin edelleen kirkonkirjoilla Peräseinäjoella, niin paperit meidän oli äidin kanssa haettava erikseen Peräseinäjoen nimismieheltä. Minun ei kai olisi oikeastaan kuulunut ollenkaan käydä koulua "Anturajärvellä", mutta syntymäkotikunnaksi oli kuitenkin merkitty Jalasjärvi. Sekään ei sitten mennyt oikein tässä elämässä.

Olihan luokkaretki toki meille jonkinlainen kulttuurien törmäys. Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja vankka poliittinen realiteetti. Kylmä sota suurvaltojen välillä piti jatkuvasti yllä suursodan ja joukkotuhoaseiden käytön riskiä. YYA-sopimus oli voimassa, joten ystävyyden ja avunannon nimissä Neuvostoliitto olisi voinut vaikka miehittää Suomen jos se olisi katsonut sellaisen tarpeelliseksi esim. NATO-maan Länsi-Saksan takia. Meille oli tietenkin lapsuutemme mittaan epävirallisesti opetettu että me suomalaiset olemme parempia. Talvi- ja jatkosodan haavat eivät suinkaan olleet vielä umpeutuneet. Kaikkihan tietävät että "Yksi suomalainen vastaa kymmentä Ryssää!" ja että ampumaohjeeksi lauletaan "Silimien välliin Ryssää, kyllä se siihen tyssää!" Ryssä oli virallisesti ruma ja poliittisesti epäkorrekti sana, mutta kiehtoihan se nuorta mieltä.

Se oli yhtä kaksinaismoralismin juhlaa. Virallisesti olimme Neukkujen kanssa ylimpiä ystäviä, mutta todellisuudessa katsoimme näitä kieroon ja alta kulmain. Saattoihan joukossamme toki olla joitakin joita kuuluisa työläisten onnela ja duunarin paratiisi kiehtoi.

Vierailimme Leningradissa eräässä melko isossa koulussa. Meille oli tarjolla ohjelmaa juhlasalissa. Eräs pieni poika soitti viulua melkein yhtä hyvin kuin meidän Late. Neuvostoliittolaisten tyttöjen kuoro lauloi hyvällä englannilla "... I love you ..." ja hymyili niin viekoittelevan veikeästi. Pianoa siellä pimputeltiin mielestäni aivan ansiokkaasti. Meillekin tarjoutui yllättäen tilaisuus esittää jotakin, mutta emme olleet valmistautuneet sellaiseen. Eräs C-luokan tyttö taisi kuitenkin käydä laulamassa jotakin perinteistä suomalaista. Ainakin tytöille oli tarjolla innokkaita vastakkaisen sukupuolen neukkuja pientä henkilökohtaista englanninkielistä keskustelusessiota varten, tosin ihan vaan siinä juhlasalin penkillä tiukan sosiaalisen kontrollin alaisena, eikä suinkaan missään eroottisesti kiihoittavassa privaattihuoneessa silkkilakanoissa ja vaaleanpunaisten lyhtyjen alla. Olimme kaikki hyvin säädyllisiä. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua? Valitettavasti kommunistit taisivat korjata voiton meikäläisestä kapitalismista tässä poliittisessa Neuvostoliitto-Suomi kulttuurimaaottelussa joka tuli meille yllätyksenä.

Olisihan ainakin C-rinnakkaisluokalla ollut merkittäviä nousevia musikaalisia kykyjä. Tietääkseni siellä olivat nimismiehen poika Tammelin josta myöhemmin kehkeytyi Rehupiikles -yhtyeen kantava voima sekä viulua soittava kyky Kalevi Kiviniemi joka aikuisiällä on tullut tunnetuksi taitavana urkurina, ainakin kirkkomusiikin alueella.

Olin niin rohkea että uskalsin lausua linja-autossamme henkilöpapereita keräävälle pienikokoiselle neuvostosotilaalle: "Älä oo niin miestä vaikka sulla onki pistooli!" Ainakin hänellä oli vyöllään pistoolikotelo. Hän ei vastannut, ehkä ei osannut suomea. Tai sitten hänellä vaan oli jo minua enemmän elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa itseluottamusta ja itsevarmuutta. Hänen ei tarvinnut mahtailla. Viipurissa haisi pahalta, viemärit ilmeisesti eivät toimineet. Laukku haiskahti vielä kauan siltä ihteltään.

Meillä oli sellainen käsitys että venäläinen ilmaisu "POTRA HUJA" olisi suomeksi rahvaanomainen HV, kehoitus nuuhkia naisen ulkosynnyttimiä. ( Lisäys marraskuussa: Uudesta sota-aikaa kuvaavasta elokuvasta Tuntematon Sotilas olen tosin äskettäin oppinut että hiukan erilainen venäläinen lausahdus "TOPRA HUJA" voisi olla oikeampi ilmaisu tähän seksistisesti solvaavaan tarkoitukseen ja sitä ehkä tavoiteltiin, mutta jossakin vaiheessa konsonantit menivät sekaisin. ) Niinpä rohkeana etelä-pohjalaisena huutelin tätä hotellin kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Alkoholillakin saattoi olla osuutta. Ainakin eräs nainen vaikutti tämän johdosta hämmästyneeltä, joten ehkä se jotakin rehvakasta tosiaankin merkitsi. Myöhemmin olen tosin tullut tietämään että venäläinen sana "HUJ" viittaakin miehiseen sukupuolielimeen, eikä naisen hutslaariin. Joka tapauksessa puolustimme Suomea urhoollisesti Neuvostoliitossa, surullisenkuuluisassa Pahan Valtakunnassa, kuten rohkeitten etelä-pohjalaisten kuuluu. Taistelimme kuin miehet. Suomi-kuva kirkastui?

Siellä Leningradissa luokkaretkellä muuten kuoli kirkonkylän K-kauppiaan poika Olli joka oli A-rinnakkaisluokalla. Hän putosi yöllä hotellin kolmannen kerroksen ikkunasta sisäpihalle. Tapauksella ei ilmeisesti ollut silminnäkijää. Herkimmät tytöt itkeskelivät linja-autossa paluumatkalla.

Hotellimme oli Iisakin kirkon aukiolla kirkkoa vastapäätä. Oheisessa suunnilleen samanaikaisessa havainnollisessa piirroksessa Iisakin kirkko on merkitty numerolla 1.

Linja-automme olivat ilmeisesti parkissa Iisakin torilla. Piirroksen numero 4 on Inturistin Leningradin osasto.

Minulla oli sellainen käsitys että hotellin nimi oli "Leningradskaja", mutta ei sen nimistä ainakaan enää ole olemassa. Astoria on suunnilleen oikealla paikalla, mutta se kai on nykyisin varsin hieno hotelli?

Ei toki sillä ettäkö majoituksessa olisi ollut jotakin valitettavaa. Ehkä se nimitys olikin tarkoitettu vain adjektiiviksi "Leningradilainen", eli "jokin (myöhemmin päätettävä) hotelli Leningradissa"?

Jalasjärvisten luokkaretkestä Neukkuihin tuli muuten mieleen että minua noin 6(?) vuotta vanhempi vallinkyläläinen Mauno Kalakoski (kuollut noin vuonna 2008 sairaalassa Seinäjoella, katkenneen ja väärin hoidetun käden "vaarattoman" korjaus-leikkauksen jälkeen) edusti sitä ikäluokkaa joka alunperin keksi Leningradin matkan luokkaretkeksi. Mauno syytti meitä matkimisesta koska seuraavat ikäluokat törkeästi kopioivat heidän originellin ajatuksensa. Ikäänkuin heillä mukamas olisi ollut siihen jonkinlainen patentti ja yksinoikeus.

Jollakin lasten tapahtumalla keräsimme rahaa tähän luokkaretkeen, mutta taisi siitä jäädä maksettavaakin. Oli meillä ainakin ohjelmallinen pikkujoulu koulun juhlasalissa, ongintaa ja sen sellaista. Minä olin siellä jopa naamioituneena Joulu-Pukkina hyväuskoisille lapsosille. Sellaista se elämä usein on, silkkaa vedättämistä ja höplästä vetämistä. Enkut sanoivat että "When fools go into marketplace, then peddlers make money".

Tietenkin kiertelimme Leningradissa monessa paikassa, kävimme mm. Eremitaashissa, vaikka eihän siitä taidemuseon läpijuoksusta paljoa mieleen jäänyt. Sää oli kauniin keväinen. Oppaamme muisteli murhemielin toisen maailmansodan aikaista kaupungin piiritystä. Varmaan oli ollut kovat paikat, mutta silti liki 30 vuotta tapahtuman jälkeen se kyynelehtiminen tuntui aika teatraaliselta. Jos saksalaiset olisivat silloin 1940-luvulla saaneet raskaan piiritystykistönsä paikalle ajoissa, niin sodan lopputulos olisi voinut olla jonkin verran erilainen. Valitettavasti ne hienot Krupp -tykit olivat jumissa Krimillä eivätkä ehtineet ajoissa Leningradiin.

Ei silti pidä luulla ettäkö nykyisin aikuisena kärsisin vaikeasta russofobiasta. Tämä kirjoittelu oli vaan hiukkasen niinkuin kieli poskessa, eli leikkimielisesti. En suinkaan vihaa Venäjää tai Vladimir Putinia. Päinvastoin, Venäjä olisi minusta Suomelle luonnollisempi kumppani kuin EU, kaikkine Portugaleineen, Kreikkoineen ja Italioineen. Katsokaapa karttaa. Suomi olisi luonnollinen osa Venäjää. Minusta tuntuu että Suomi on tässä maailmassa parhaiten turvassa siten että Venäjä on turvallinen. Kun Venäjä on turvassa niin Suomikin voi olla OK. Jos Venäjän käy kalpaten, niin voi-voi, aija-paija meitä suomalaisia, ei mene hääppösesti meilläkään. Maantieteelle kun emme mitään mahda. Meidän kohtalomme ovat toisiinsa sidoksissa, haluamme tai emme.

Virallinen nykyaikainen suomalainen poliittinen linja on tietenkin EU:n eli Saksan neljännen valtakunnan myötäily, kieli ruskeana nuoleskelusta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ainakaan ei pidä lähettää EU:lle sellaista viestiä ettäkö meillä suomalaisilla ei muka ole muuta vaihtoehtoa kuin kuulua unioniin, olla onnesta ymmyrkäisinä siitä että saamme olla mukana - maksoi mitä maksoi. Päinvastoin tulisi pitää näyttävästi esillä sitä, että meillä on vaihtoehtojakin. Emme millään voi saada aikaan Suomelle hyvää neuvottelutulosta jos olemme kerjäilevän altavastaajan asemassa. Me emme nettomaksajina sentään ole valmiita maksamaan aivan mitä tahansa siitä että saamme olla kauppaliiton jäsenenä. Jos jäsenyyden hinta on kovin korkea, voisi hyvinkin olla edullisempaa etsiä muita malleja ja käydä kauppaa vaikkapa tullimuurin yli. Suomi on tietenkin suomalaisille tärkeä, mutta EU ei ole.

Sielua kirveli, mutta vain eteenpäin voi elämässä mennä

Oikeastaan pidin itseäni periaatteessa lukumiehenä, mutta lukiossa jatkaminen olisi ollut minulle kauhistus. Halusin välttää kouluauton sosiaalisia rasitteita. En edes uskonut selviytyväni lukiossa kunnialla kaikkien näiden laiminlyötyjen oppivuosien jälkeen, joten pyrin ammattikouluun. Ei tosin sujunut kovin sutjakkaasti sekään, tulin Kurikkaan myöhässä. Kauhavalainen radioinsinööri Toivo "Topi" Karjanlahti ilmoitti koko elektroniikka-asentaja-luokallemme heti kärkeen että "JOUKOSSA ON JOKU JOKA EI TÄNNE KUULU!" Arvasin kyllä ketä hän tarkoittaa. Arvaan myös mitä kulissien takana oli tapahtunut, mutta ei nyt siitä sen enempää. Ei makiaa [syörä] mahan täyreltä.

Menestyin silti ammattikoulussa aika hyvin, ainakin teorian puolella. Sain jopa pienen stipendin. Pidin matikasta. On hyvä asia jos matematiikalla on jotakin tekemistä todellisuuden kanssa. Siis hei, matematiikalla voi ihan oikeasti tehdä jotakin!

Ja tokihan elektroniikka on edelleen erittäin kiinnostavaa ja innostavaa. Ei se sittenkään ollut väärä tie. Elektroniikka on nimittäin käytännössä nyt minulle ainoa mahdollisuus tehdä diplomityö yliopistolle. Muu tekniikka olisi aivan liian hintavaa, kaukana ulottuvuuksieni ja käsivarren mittojen ulkopuolella.

Sen ajan elektroniikka ei välttämättä tarjonnut minulle pienelle ihmiselle kovin paljoa hyviä omia mahdollisuuksia. Musiikki ja äänentoisto ei ollut minulle kovin tärkeää, vaikka monille rehvakkaat stereot ja mahdollisimman tehokas äänitaajuusvahvistin olikin varsinainen kostea päiväuni. Huokeat korttimikrotietokoneet ja mikrokontrollerit ovat kuitenkin sittemmin muuttaneet elektroniikan pelikenttää paljon antoisammaksi ja monipuolisemmaksi. Kaikkea ei voi tehdä itse, mutta ei tarvitsekaan ja olemassa olevaa tehokasta ja monipuolista tekniikkaa voi soveltaa luovalla tavalla. Ohjelmalliset ratkaisut tarjoavat uusia ennenkokemattoman huikeita näkymiä.

En erikoisemmin nauttinut keskikoulun käymisestä, mutta onhan se silti pääosin rakas lapsuuden muisto. Vähitellen olen aikuisiässä oppinut hyväksymään sen tosiasian että olen olemassa, joten en pyydä sitä anteeksi. Elämä on kilpailua ja henkiinjäämistaistelua. Minä en halunnut kilpailla koska en voinut voittaa. Laulussa väitetään "ettei kai heikkoudesta joudu Helvettiin", mutta kokemukseni mukaan heikkoudesta voi hyvinkin joutua juuri sinne pirullisen hiilikellarin puolelle, ainakin pariksi-kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Elämä ei ole reilu, mutta minkäs tuolle tekee, valitusoikeutta ylempään instanssiin ei ole. No, semmosta se elämä nyt vaan on, ei se itkemällä parane. "Markkinoilla ei surra saa, eikä itku auta, ei."

Toivotan joka tapauksessa kaikille entisille JYK-luokkatovereilleni hyvää jatkoa ja toiveikasta mieltä. Olen pahoillani aiheuttamastani häiriöstä. Toivon että nyt ymmärrätte minua paremmin. En suinkaan ole synnynnäisesti absoluuttisen paha ihminen, vaikka olenkin aiheuttanut mielipahaa ja melua. Älkää muistako minua pahalla, en minäkään teitä.

Ei tämä nyt ihan mikään "Jumalan viimeinen viesti ihmiskunnalle" ole, mutta jotenkin tulee mieleen Douglas Adamsin tieteiskirjan legendaariset kymmenen metriä korkeat tulikirjaimet "OLEN PAHOILLANI". Ainakin erään vääryksistä paljon kärsineen Marwin-robotin mielestä se oli "hienosti sanottu". Ja hänellä oli sentään planeetan kokoiset aivot. Tässä järjettömien ja toivottomien ristiriitojen maailmassa voin vaan todeta "Luojan kiitos olen ateisti."

Kai minun sitten olisi pitänyt käydä kouluni P-joella, kun kirkonkirjojen mukaan asuin siellä, vaikka muut löyhärakenteisen jalasjärvis-peräseinäjokisen perheemme lapset kävivätkin koulua Jalasjärvellä ja kaikki paitsi isä asuimme Aavilla.

Hmmm ... tuo viestin Elisa, olisiko tyttönimeltään Lehtovaara ... jos nimittäin todellakin on kyse meidän B-luokastamme. Muistaakseni keskikoulun viidennellä luokalla minua - jo hyvin hiljaista poikaa - käytettiin luokan etuosassa puskurina Elisen ja Elisan välissä. Nämä tyttöset olivat kärkkäitä keskustelemaan keskenään tunnilla, joten päättäväinen luokanvalvojamme Leena istutti minut pulpettiin heidän väliinsä hillitäkseen tyttösten keskinäistä kommunikointia. Noh, aika kypsiä tyttösiähän he jo alkoivat olla. Ja jutut sen mukaisia.

Myöhemmin sain kuitenkin toivomani siirron takapenkkiin jossa pystyin piiloutumaan oman kylän tyttöjen Varpun ja Suvin taakse. Sivumennen sanoen Suvin pikkusisko oli "Päkä" (Päivi), hauska nimi, Alavallin pankkimiehen Olavi Kiviniemen tyttäriä. Vaikka on kai Varpukin mutkan kautta samaa sukua koska hänen äitinsä Ritva oli Kiviniemen tyttäriä. Jonkin verran tunnen koska äitini Armi oli vielä ennen avioeroaan hyvissä väleissä Ritvan kanssa.

Tjaah, tarkemmin ajatellen, olikohan meillä Elisoja sittenkin kaksi? Päivejä ainakin oli useampi. En muista niin hyvin, nimet eivät ole vahva lajini.

Notta Helsinkin Herrat ja Rouvat hirteen! ... oho ... No, ei nyt kuitenkaan tällä kertaa hirtetä ketään ...

Mikrovaltio Myllynsaaren hallitsija
Sameli IV "Julkea"



Valikko
Pääsivu