Perustettaisiinko Porin Ruskean Rei'än Ritarikunta?

Edellinen Seuraava

Porin Eteläpuistokadun varrella on uusi kiviveistos. Se on niin tuore että asennusporukalle ohjeeksi liidulla piirretty teksti "KADUN PUOLI" on vielä näkyvissä. Abstraktissa taideteoksessa on hyvä olla tällaiset merkinnät. Kuten Vares -elokuvasta tiedetään voi kansalainen muuten jäädä piinaavan epätietoisuuden valtaan siitä miten päin taideteoksen oikeasti kuuluisi olla.

Veistokseen liittyy myös erikoisesti muotoiltu penkki jolla istuen voinee legitiimisti lepuuttaa jalkojaan samalla kun lepuuttaa silmiään varsinaisessa taideteoksessa.

Taidearvoihin puuttumatta, kompetenssini kun ei niihin riitä, voi insinöörimäisesti todeta että kyseessä on merkittävä kulmikas kivenmurikka jonka läpi on porattu iso sileäpintainen reikä. Kivenmurikan ulkopinnat ovat osittain hyvin sileitä ja osittain karkeita. Kiviporan jäljet näkyvät osassa ulkopintoja. Lohkare on ehkä murrettu irti kalliosta. Eräät pinnat ovat niin sileitä etten usko niiden olevan tavallista sahattua pintaa, vaan luulen ne erikseen hiotuiksi.

Kilpeä ja artistin signeerausta en tästä löydä, mutta eräällä karkeapintaisella sivulla on punaisella värillä joitakin merkintöjä "5 5 92" ja "3.4".

Anteeksi nyt vaan jos vaurioittaa taiteilijan egoa tai taiteellisen sielun herkkää hipiää, mutta kun löydän Porin keskustasta ruskean rei'än, en voi pitkään Raumalla asuneena olla viittaamatta noin 1980-luvulta tunnettuun raumalaiseen tarinaan miehestä joka lähti rohkeasti Poriin ryyppäämään. Jännitti kai häntä aluksi kuulemma perseeseenpanijoiden ja kohutun homobaarin "viholliskaupungissa", mutta tunnelma rentoutui illan mittaan, seuraa löytyi ja porilaiset tarjosivat hänelle ryyppyjäkin. Ja vielä lisää ryyppyjä. Niin siinä sitten vaan tarinan mukaan kävi että aamulla raumalainen mies heräsi Porissa jossakin epämääräisessä paikassa kissankakan maku suussa ja peppu kipeänä.

Virkaneidin onnesta on tehty laulu, mutta tämä raumalaisen porilainen ryyppyreissu ei vielä lie lyyrikoita samalla tavalla innoittanut. Pahanilkisesti voisi kuitenkin virkaneidin - kokonaisen minuutin kestäneen - onnen tapaan raumalaisen miespolon tarinaan loppukaneettina kokeilla "... kävi niinkuin pitikin"?

Ruskean Reiän Ritarikunta omaa kansan suussa oman erikoismerkityksensä, liittyen edelliseen tarinaan, mutta minusta samaa termiä voisi käyttää tämän taideteoksenkin yhteydessä, vaikka en tahdokaan mitään tiettyä eroottista, seksuaalista tai tiettyyn vähemmistöön kohdistuvaa leimaa tälle antaa. Vähän niinkuin kieli poskessa ja keväisellä leikkimielellä. Vaikka olenkin virallisesti ollut porilainen jo kolme kuukautta enkä lukeudu viitattuun vähemmistöön.

Emme me kunnialliset porilaiset oikeasti mitään perseeseenpanijoita ole. Turha meitä on raumalaisten pelätä. Se oli vain sellainen tarina, raumalainen (pikku)kaupunkilaislegenda, turha siitä on yöuniaan menettää. Vähän niinkuin sekin että porilaisilla muka on suipot korvat koska isä on tarttunut lapsena korvista, nostanut tampion ilmaan ja näyttänyt missä päin on Rauma.

Perinteisempää taiteellista näkemystä edustaa SAMK:in eli Satakunnan Ammattikorkeakoulun Vähärauman kampuksen jalustalle nostettu vanha massiivinen konevasara joka epäilemättä on jo takomisensa takonut ja täyden päivätyön tehnyt. Siinä on ylhäällä komea lehtijousi joka aktiiviuran aikana on tarvittu vaimentamaan takomisen liian suuria voimia.

Varustettu metallikilvellä johon Aurinko paistaa aamupäivällä. Kilpi tuo, ympäristöön ah-niin-sopivasti ja runollisesti toteaa:

Ken työstään ei iloa saa eikä arvosta taattojen työtä,
on tuomittu nimettä kuolemaan, pois menee unhon myötä.
Ken taattojen taitoja kasvattaa ja niitä toisille jakaa,
häntä muistavi isänmaa, sen kansa ahkera vakaa.

Alla lie runoilijan signeeraus vuodelta 1964 jolloin tuo hiukan taustalla näkyvä rakennus - aluksi kaiketi teknillinen oppilaitos ja sittemmin ammattikorkeakoulu - on ollut uusi. Hiukan arvailuksi menee käsialan tulkinta nimenselvennyksen puutteessa. Nimi saattaa olla Pentti Pauhalammi?

Uusi SAMK on jo kovasti suunnitteilla Porissa. Tarkkasilmäinen henkilö löytää ennen lehtipuiden puhkeamista lehteen liiketalouspuolen siiven läheltä metsiköstä kuntopolun vierestä eräänlaisen prototyypin.

Vai olisiko tuo Varjo-SAMK? Siellä on lupaavan näköinen risuista tehty rakennelman runko jota varmaankin voisi näinä tarkan euron aikoina hyödyntää vaikkapa liiketalouspuolen koulutustilana? Oheisessa kuvassa se esiintyy aurinkoisena lauantain aamuna, mutta Auringon valo ei vielä ihan täysillä yllä paikalle. Ilmanvaihto toiminee moitteetta, ei pelkoa homekoulun maineesta. Se on niin luomua että. Tulevaisuuden suunta, täydellinen konsepti? Ainoa oikea ja autuaaksitekevä vaihtoehto?

Saattaisi kyllä sopia tekniikan puolellakin ympäristötekniikan kurssille? (Itse suhtaudun tuohon ah-niin-trendikkääseen ympäristötekniikkaan ainakin tässä vaiheessa melkoisen kylmäkiskoisesti)

Noh, Matematiikka 3 uusintatentti perjantaina 10.4. meni miten meni. Jos en päässyt läpi, niin ehkä voisin yrittää vielä uudelleenkin. Olen laiska tekemään harjoituksia ja oikeasti matematiikkaa oppii vain sillä tavalla. Yritin suhtautua tenttiin rakentavalla ja myönteisellä mielellä eräänä oppimisen mahdollisuutena. Kun kävelee ulos tenttisalista niin saattaa tulla mieleen yhtä ja toista. Tenttikuoren luovutettuaan takaisin ei kuitenkaan enää voi mennä papereita täydentämään. Ovikin menee takana lukkoon. Noh, pitkässä juoksussa voitan vielä. En voi syyttää pelkästään diabetestä heikosta suorituksesta, mutta eipä se sitä helpommaksikaan tehnyt.

Matematiikka ei tule elämässäni loppumaan tähän. Monet suuret henkilökohtaiset haaveet liittyvät insinöörimatikkaan ja numeeristen menetelmien käyttöön. Vielä minä vektorianalyysin kiemurat ja sähkömagneettisen kenttäteorian käytännön kuviot valloitan. Insinöörifysiikan differentiaaliyhtälöt taipuvat vielä hyvälihaisten hauisteni ja pullistelevien otsasuonieni edessä kuin heinänkorret. Vielä istun paljon kovemmatkin tentit läpi ilmeettömänä kuin pitkäpartainen karaistunut miekannielijä-käärmeenlumooja-tulennielijä-guru-fakiiri lootus-asennossa kovalla piikkimatolla kylmän rauhallisesti syvällisiä ("elämän tarkoitus" tjsp.) mietiskellen.

Jäät ovat pian lähdössä vetten päältä lämpimän ilman myötä. Täällä nimittäin pääsee ihailemaan vetten pintaa tien kahta puolta koulun ja asunnon väliä kulkiessaan. Sorsalintuja on saapunut uiskentelemaan. Pääsiäisjänis rehvastelee torilla kukkakorissaan. Pikkulinnut lauleskelevat metsässä kilvan. Välillä on viilempääkin, mutta yleisesti ottaen ilmassa leijuu kesän lupaus.

Taidetta kun on käsitelty, tulkoon tähän kuvatuksi vielä SAMK Vähärauman liiketalouspuolen takana hiukan piilossa oleva punainen esine kivimuureineen. En tiedä onko tuo työtapaturman kärsinyt nuottiavain vai mikä. Ehkä se on jotakin liiketalouspuolen omia juttuja. Vaikka hiukan yritystaloutta väkisin koetankin opetella, en näitä oikeasti hallitse. Haukotuttamaan vaan rupeaa.

Noh, Matematiikka kolmosen sain 10.4. uusintatentissä läpi arvosanalla 2 eli toiseksi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla, mutta sen verran alisuoriuduin tentissä että aion vielä yrittää uudelleen toukokuussa seuraavana yleisenä tenttipäivänä. Siitä diffiksen materiaalista pystyy sinänsä tekemään aivan kauheita tenttejä, mutta kyllä vika oli minussa. Erikoisesti jäi kismittämään se että aivan ilmiselvä sijoitusmahdollisuus a·sinθ ei tullut edes mieleen. Pahimmillaan diffis voi vaatia aivan karmean määrän kekseliäisyyttä. Eikä kyllä pysty sanomaan mitä tehtäviä tenttiin tulee. Esimerkiksi kuuteen tehtävään saa siitä matskusta vaikka millaisia sairaita yhdistelmiä. Kaavojen todistuksia ope ei onneksi harrasta tenttitehtävinä. Eiköhän riitä kun joku on kaavat kertaalleen todistanut.

Olen 1980-luvulla kulkenut ahkerasti elokuvissa Porissa, ihan omalla henkilöautolla ajellen. Sikäli mikäli Lada 1200S katsotaan täyttävän henkilöauton tunnusmerkistön. Autokoulun etuvetoisen Ford Escortin jälkeen vanhan mallinen takavetoinen Lada tuntui aluksi traktorilta. Omistajan suurin ongelma on kuitenkin siinä, mahtuuko pää Ladan sisään, siis henkisesti. Niin ja kevytperäisyyden vuoksi takapaksiin tarvitaan talven liukkailla painoa lisää, esim. hiekoitussoraa muutamia kymmeniä kiloja.

Ne olivat Neuvostoliiton kaupan kulta-aikoja kun 1980-luvun alussa tuon (v. 1986 Tshernobiiliksi ristityn) kulkuneuvon uutena ostin. Neukuille tehtiin laivoja Raumalla ahkerasti. Ostopäätöstä vauhditti tulossa oleva 20% devalvaatio, mutta tunsin itseni kuitenkin telakkateollisuuden suureksi tukipylvääksi. Myin sen tiilenpunaisen Ladan Zitron-nimiselle mustalaiselle Laitilan Shellillä kun ne (Viinasen) Iiron otsalaastarit olivat tulossa pakollisiksi eli autonkäyttömaksu uhkasi.

Kyllä se silti aika luotettava ajopeli oli yli 10 vuotta. Lada 1200S kori on itse asiassa teknisesti sama kuin vanhemmassakin mallissa, mutta pieni kasvojenkohotus oli mielestäni varsin onnistunut ja ulkonäkö huomattavasti parempi kuin L-mallissa. Takaveto-Ladan tekniikka toki oli länsimaisiin kilpailijoihin nähden vanhentunutta jo esim. vuonna 1980. Ladan juuret ovat Fiat 124 ja alunperin ihan hyvä idis, mutta ajan väistämätöntä kulkua ei voi pysähdyttää edes suunnitelmataloudessa. Ongelmana valmistuksessa oli tietysti myös olematon kontrolli ja sitä myötä lopputuloksen laadun kohtuuttoman suuri vaihtelu.

Osittain vanhojen elokuvateattereiden rakennukset ovat vielä jäljellä, tosin eivät välttämättä enää aivan samassa käytössä.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisimmin muotoillun vanhan elokuvateatterin julkisivuun itäisellä puistokadulla taitaa Aurinko paistaa vasta myöhään illalla, joten sen kuvaaminen jää kesäillan projektiksi.

Ongelmia ei tokikaan puutu, mutta tätä porilaisuutta ja opiskelua elämä näillä näkymin tulee olemaan kesät-talvet. Varsinainen koti on jalkamiehen kannalta toivottoman kaukana Etelä-Pohjanmaalla ja se on jo ulosotossa, eli ulosottomies pystyy käytännössä tekemään todelliselle kodilleni mitä tahtoo, minulta lupaa kysymättä. Noh, eipä siellä muutenkaan ole mitään tulevaisuutta, ei mitään toivoa toimeentulosta. Katot romahtavat, rakennukset kaatuvat, vadelmat ja muut marjat menevät hunningolle. Ei pysty edes kulkemaan, ylläpidosta tai korjauksista puhumattakaan.

Täällä Porissa tämän elämän eväät on valjastettava tulevaisuuden mahdollisuuksiksi. Tähän ajatukseen yritän totutella. Jos hyvin käy niin menestyn. Jos on onnea niin onnistun. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan näköpiirissä ole. Hankala tapaus erikoisesti taloudellisesti, mutta minkäs tekee. Tätä se nyt vaan on. Kestä tai kuole. En luvannut mä ruusutarhaa.

Kyllähän Pori ihan siedettävän luanikas kaupunki on, ei siinä mitään. Jos kävisi tuuri niin voisipa uusi ura hyvinkin täällä ruveta urkenemaan, en sulje pois sitä mahdollisuutta. Tosin Tampere on vieläkin houkuttelevampi suunta, mutta käytännössä se on vain sielussani väikkyvä haavekuva, "ilmaväreilyn silmäkalvossa aiheuttamia kepposia", kuten 1950-luvun Apu-lehtien pakinan sankari Isaskar Keturi ehkä voisi tilannetta luonnehtia, ytimekkääseen tapaansa.


Arla mainosti suomalaista maitoa

Svedumeijeri Arla järjesti Porin kauppatorilla lauantaina 18.04.2015 kello yhdentoista aikaan mainostempauksen jossa ensimmäiset 100 jonottajaa saivat Arlan auton tavaratilan luukulta ilmaisen litran purkin kevytmaitoa.

Rekvisiittana mainostilaisuudessa palveli ehkä tukevaa pahvia oleva kookkaan puoleinen maitopurkki jonka tilavuus oli useampia satoja litroja. Kyljessä luki "kevyt-maitoa Suomesta", mutta ei se kahden tytön kantamana kovin kevyeltä vaikuttanut.

Minäkin sain ilmaisen maitopurkin arviolta viimeisen kymmenen etuoikeutetun asiakkaan joukossa. Maito oli kuulemma ihan suomalaista, joskaan ei Satakunnasta, vaan olikohan tuo nyt Uudeltamaalta ja Hämeestä.

Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ja NATO-jäsenyydestä (johon se väistämättä johtaa) ei ollut puhetta. Mainostyttösillä vaikutti olevan väriä ihon pinnassa hiukan enemmän kuin peruspohjoismaalaiselta odottaisi. Perinteinen suomalainen tulkinta maitotytöstä on huomattavan vaalea. Porilainen yleisö ei nähtävästi pitänyt tyttösiä suomalaisina, mutta kyllä he ihan virheetöntä suomea puhuivat, vieläpä korostetun selkeästi artikuloiden.

Etteivät vaan olleet jotakin NATO-tyttösiä? Nykyisin ei koskaan tiedä mikä koira mihinkin on haudattuna.




Galleria