 |
 |
| Edellinen | Seuraava |
|
Volsua minulla ei ole, mutta Marttilan sedälle sinne nurmen alle tiedoksi vaan tällainen ilmoitusluontoinen seikka sellainen että palmujen ohella minulla on nyt myös kosketinsoitin. Se ei ole ihan piano, mutta kumminkin hyvä soitin. Tosin valmistajansa halvin malli, mutta eipä ollenkaan hassumpi laite. Tuskin koskaan tulen tarvitsemaan parempaa.
Kaikki sai alkunsa Rauman kaupunginkirjaston poistetusta lastenkirjasta jossa aloitetaan soiton opettelu 5-kielisellä kanteleella. Siitäpä aloin miettiä että josko minäkin. Kanteleen virittäminen tosin vaikutti melko mutkikkaalta ja aavistelen että sen mekaniikan kanssa voisi tulla ongelmia.
Päätinpä sitten lähteä Vanhan Rauman toisella puolella olevaan soitinkauppaan katselemaan että mitä sellainen viisikielinen pieni kantele voisi maksaa. Silti aivojen takalohkossa jyskytti koko ajan että "keyboordi, keyboordi".
|
Aika hyvännäköinen metallisin viritystapein varustettu viisikielinen puinen kannel näytti hyllyssä olevan varustettu hintalapulla jonka summa ylti hyvän joukon toiselle sadalle. Halvempiakin ehkä olisi mutta jotenkin innostus sen osalta lopahti siihen.
Akustisen kitarankin olen moneen otteeseen ollut vähällä ostaa, mutta en sitten vaan ole sen kynnyksen yli tullut astuneeksi. Kun olen ollut enempi niinku elektroniikkamiehiä. Ja aivojen takalohkossa vain voimistui jyskytys "kiiboordi, kiiboordi".
|
Niin siinä sitten kävi että kävelin ulos yli 200€ köyhempänä, mutta Yamaha YPT-230 + jalusta rikkaampana. Ehkä olen hullu, mutta varmasti onnellinen. Tämä on minun 55-vuotislahjani (joka tosin tuli yli 4 kuukautta liian aikaisin). Schumacheria siteeraten väitän että olen sen arvoinen.
Inhimillisesti ottaen ihmisellä täytyy kustannuspaikassaan ja työpisteessään olla tekninen väline jonka avulla hän välittömästi saa vastauksen jos häntä alkaa askarruttaa että miltä jokin sävel tai sävelten yhdistelmä kuulostaisi. Tätä vaatinee jo YK:n ihmisoikeuksien julistuskin? Eikö vaadi, no ainakin pitäisi.
Isänkodon vintiltä löytyi oheinen pieni Valistuksen laulukirja vuodelta 1924. Se on kenties ollut käytössä vielä isäni kouluaikaan. Äidin jäämistössä on runsaasti laulukirjoja, joten materiaalista ei ole pulaa. Disneyn elokuvien sävelet epäilemättä ovat minulle liian vaikeita.
Vanhat laulut ovat tietysti paljolti uskonnollista alkuperää, mutta voinhan koettaa sanoittaa niitä uusiksi niin että pahimmat jeesustelut jäävät pois. Voisin ehkä koettaa muokata niiden sanoja kotimaiseen luonnonuskoon sopiviksi. Kun julistan uudelleen sanoitetut "virret" itsenäisen ja suvereenin Myllynsaaren mikrovaltion omaisuudeksi niin ei siihen ole enää kenelläkään nokan koputtamista. Myllynsaari ei ole ratifioinut - eikä myöskään tule koskaan ratifioimaan - mitään sopimuksia liittyen tekijänoikeuksiin tai muihin immateriaalioikeuksiin.
Minulla on sellainen vaikutelma että olen nähnyt samoja lauluja eri lähteissä esitettynä hiukan erilaisin nuotein. Ehkä voisin vähitellen koota laulujen erilaisia sävelversioita yhteen ja esittää ne kootusti? Täytynee harjoitella nuottien esittämistä piirtämisohjelmalla.
Lapsuuteni kansakoulujen standardi soitin oli tietenkin poljettava urkuharmooni. Sellaisten säestyksellä on köyhän kansan jälkikasvu laulellut monet laulut. Marttilan pariskunnalla oli 1960-luvulla asunnossaan Jalasjärven Alavallissa oma hieno piano, mutta koulun puolella piano nähtiin vasta myöhemmin.
Äitini täytyi kansakoulunopettajana osata soittaa harmoonia ja soitteli hän myös itsekseen sähköistä kosketinsoitinta vanhemmalla iällä. Häneltä sain hiukan kipinää soittotaidon opetteluun.
Soittotaitoni on kylläkin vaatimaton enkä aio juuri lastenlauluja ja muita helppoja lurituksia pitemmälle edetäkään. Kahdella kädellä soittaminen tuntuu vaikealta, vaikka jotkut sen taidon omaavat kuin veistä haavassa kääntääkseen letkauttavat että yhdellä kädellä soittaminen on kuin yrittäisi kävellä yhdellä jalalla. Iesus!
|
On muuten Aku Ankkakin nykyisin varsin fiksu lehti. Ei muuta voi todeta kun tuoretta irtonumeroa lukaisee.
Knalli ja sateenvarjo oli brittiläisperäinen kuunnelmasarja joka pyöri radiossa pitkään. Siitä on muistaakseni olemassa parisataa suomenkielistä jaksoa ja kaipa monet niistä on vuosien varrella lähetetty jo useampaankin kertaan.
Tuo Radioteatterin suosittu kuunnelmasarja on nyt kadonnut eetteristä, mutta onneksi sen osia on saatavissa CD-tallenteina. Hulluksihan tässä tulisi ellei saisi välillä kuulla ministeriön virkamiesten toilailuja.
Digitaaliset kamerat ovat mullistaneet valokuvauksen tekniikan. Oheinen poistokirja edustaa sitä vanhaa kemialliselle filmille perustuvaa tekniikkaa kahdenkymmenen vuoden takaa. Paljon lie kirjoiteltu siitä miten tietokoneet ovat mullistaneet elämäämme, mutta en muista lukeneeni paljon siitä miten digitaaliset kamerat ovat luoneet valokuvauksen aivan uusiin puihin.
Oikein häjyä tekee kun ajattelee miten moni hyvä tekniikka on vanhentunut jopa minun elinaikanani. Mutta kyllähän ne kemialliset filmit olivat oikeastaan aika kamalia. Ei oikein saanut kasattua kokoon riittävää intoa niiden parissa pläträämiseen vaikka valokuvaus nuorena kovasti kiinnostikin. Optiikka oli ihan okei jo filmikaudellakin.
Kaikkea vanhaa tekniikkaa en ole jäänyt kaipailemaan. Videonauhurit olivat karmeita vehkeitä, ainakin heikkolaatuisemmat. Kasettinauhureistakaan ei välttämättä ole jäänyt ajan kultaamia muistoja. Tekniikka ilman liikkuvia osia on siunauksellista.
Eräät näistä kirjoista ovat muuten Porin kaupunginkirjaston poistokirjoja - niissä on pieni valkoinen hintalappu. Käväisin nimittäin Porissa pyrkimässä ammattikorkeakouluun ja poikkesin paluumatkalla tsekkaamaan tilanteen. Porin kirjasto on toki minulle tuttu entuudestaan. Sama 1€/kpl on siellä hinta (aikuisten) kirjoilla. Porin kirjastossa on (aikuisten) poistokirjoja varten oikein oma huone. Olisi siellä ollut muutamia hyviä isohkoja opuksia, mutta en ole mikään kuormakameli, joten jätin ne paikallisten alkuasukkaiden vastuulle.
|
Viimeisimmät lisäykset Star Wars -shakkinappuloiden kasvavaan joukkoon ovat Kapinallisten sotilas Hothin taistelussa ja Suurmoffi Tarkin, jotka näissä kuvissa ottavat mittaa toisistaan omiensa kärjessä, uuteen ruukkuun istutettu limoviikuna taustallaan. Kapinallisten sotilas ainakin tarkenee lämpimissä asusteissaan.
Sarjan seuraavassa numerossa #20 on luvassa valkoista edustava Kapinallisten pilotti oranssin värisessä lentohaalarissaan.
Ennen Suurmoffi Tarkinia lukumääräsuhde oli valkoisen eduksi 11 - 8. Nyt mustalla puolella on määrällinen alivoima 9 - 11. Seuraava nappula ei tasoita tilannetta koska se on valkea. Hyvät, kauniit ja rohkeat tuntuvat olevan valkoisen puolella ja valkoisia nappuloita julkaistaan nopeammin kuin mustia. Yhteensä koossa on nyt 20 nappulaa ja 12 laudan täydestä miehityksestä vielä puuttuu.
|
Voisi olla mielenkiintoista pohdiskella miksi nappulat ilmestyvät juuri tässä järjestyksessä.
Kaiketi parhaimmat nappulat pääsääntöisesti pyritään tarjoamaan sarjan alussa niin että asiakkailla säilyy keräilyyn hyvä motivaatio?
Miellyttävimmät hahmot pyritään keräämään valkoisen puolelle. Muistanko väärin vai onko kapinallisten sotilaita hiukan molemmilla puolilla? Valkoiset nappulat, valon lapset, edustavat yleensä sympaattisempia roolihahmoja. Mustat ovat pahoja pimeyden voimia tai värittömiä ja persoonattomia virkamiestyyppejä, kuin sotisopaan puettuja verovirkailijoita, jotka hyvinkin helposti pystyn mieltämään pahoiksi pimeyden voimien edustajiksi.
