<<

01.04.2020

>>

"Everybody talks about a new world in the morning ... new world in the morning ... takes so long ... new world in the morning never comes" ...

Tämä artikkeli on päivätty aprillinpäivälle koska kuvat ovat siltä päivältä. Kuvien on kaiketi tarkoitus kuvastaa toivoa paremmasta, uutta alkua, sitä että sittenkin elämä voittaa.

Minun oma elämäni on ollut paljolti mollivoittoinen. En pystynyt 11 tai 12 -vuotiaana lapsena toimimaan perheen isänä, en kestänyt niitä odotuksia ja toiveita, se oli aivan liian vaikeaa. Näin olen sitä koettanut nyt kauan jälkikäteen - yli kuusikymppisenä äijänä - itselleni selittää.

Haluan olla oman itseni puolella, vihdoinkin. En suostu häpeämään enää mitään. Olin aivan surkea isoveli, mutta minulla oli ylivoimaisia ongelmia. En osannut pyytää apua, enkä varmaan osaa vieläkään. Toisaalta olen myös ylpeä siitä että olen yrittänyt omin voimin. En ole enää nöyrä niskoistani, olen jo pokkuroinut aivan tarpeeksi.

Kaiketi voi hyvinkin sanoa että putosin jo varhain ulos normielämän oravanpyörästä. En kestänyt kirkonkylän keskikoulussa harmaan arkielämän sosiaalisia paineita. Ympäristölle epäilemättä muodostui se käsitys että olen pelkkä mitätön häirikkö. Aika kulki liian nopeasti, sitä ei voinut pysäyttää. En löytänyt Alavallin koulun ullakolta ratkaisua elon ongelmiin, vaan sen sahajauhon pölyyn katosin itsekin.

Teinköhän jotakin erikoisen pahaa edellisessä elämässäni, kun minua lapsena näin kuritettiin? Oliko karmani mennyt ihan ruvelle sielunvaelluksen syövereissä?

Noh, eipä noita menneisyyden asioita paljoa kannata surra. Nyt täytyy koettaa selviytyä tässä päivässä ja huomisessa. En suinkaan pidä itseäni toivottomana luuserina. Olen oman elämäni sankari. Minulla on edelleen unelmia ja pyrkimyksiä. Jos olisi tarvittavat resurssit, voisin ehkä nuo haaveeni vielä toteuttaa. Tekniikka on mielenkiintoista ja todellista. Nämä saavutetut asemat pidetään.

Elokuvan mukaan Adolf Hitler vietti Etelä-Amerikassa 15 mukavaa vuotta vuoden 1945 jälkeen. Se antaa toivoa. Hitler sen mukaan eli vielä minun syntyessäni 1958. Ehkä minäkin voisin elää vielä 15 vuotta, vaikka minut onkin tavallaan jo aikapäiviä sitten julistettu kuolleeksi. Tosin minähän en suinkaan pyri mihinkään maailmanherruuteen. Minulle riittää olla oman itseni herra. "Ingens herre, ingens slav, för allt främmande en grav"

Tutkinnon suorittamisessa on ongelmia, mutta toistaiseksi pyrin suoriutumaan siitä. Ainakin tutkinnossa pakollinen tamperelainen robottikurssi saattaa muodostua pahaksi kompastuskiveksi ellemme pysty sitä ryhmänä suorittamaan hyväksytysti kesään mennessä. Yliopisto on meiltä suljettu ja demo pitäisi suorittaa Porin yliopistokeskuksen luokan 256 välinein. Kurssin läpäisyyn vaadittua demoa ei pysty suorittamaan kotoa käsin.

Etäopiskelussa on hyödynnetty Skype-, Zoom- ja Teams-yhteyksiä. Tämä poikkeustilanne asettaa opiskelijan omille laitteistoresursseille huomattavia vaatimuksia jos pyrkii etenemään opiskelussa normaalisti. Monet kurssit ovat jo valmiiksi olleet periaatteessa etäkursseja. Nauhoitettuja videoita hyödynnetään. Eli opiskella itse kyllä voi, jos on siihen varaa.

Projektityö ja diplomityö olisi suoritettava, eikä se lie aivan triviaalia. Tarvitsen lisää aikaa ainakin puoli vuotta. Voisi varmaan kysäistä, että jos valmistuminen diplomi-insinööriksi vaikuttaa joka tapauksessa vähintäänkin haasteelliselta näissä oloissa, ehkä jopa epätodennäköiseltä, niin miksi pitäisi erikoisesti hikoilla sellaisten projektien ja diplomitöiden takia? Eihän niillä voi olla ratkaisevaa roolia jos tutkinto ei muutenkaan onnistu.

Aihe on kuitenkin niin kiintoisa, että haluan tehdä sitä projekti- ja diplomityötä joka tapauksessa antaumuksella ja henkilökohtaisesti, kävi miten kävi. Aihe on mikrovaltiollemme kriittisen tärkeä. Me tarvitsemme omaa osaamista. Kaikki maallinen teknillinen viisaus ei nimittäin todellakaan asusta Tampereen yliopiston aneemisen robottikurssin labraharkoissa ja niukoissa antureissa.

Muitakin kursseja on vielä kesken, mutta lopputulos saattaa sittenkin olla sellainen että tutkintoon en yllä. Parasta siis alkaa totutella siihen mahdollisuuteen että opiskelu jää kesken, luultavasti pysyvästi. Olen sentään syksyllä jo 62-vuotias.

Jos minulla olisi kylliksi rahaa, hyväksyisin kohtaloni mukisematta. Pystyisin nimittäin silti toteuttamaan todelliset unelmani. En tarvitsisi siihen titteliä DI. Normaalin työelämän parissa en missään tapauksessa enää usko saavani koulutusta vastaavaa työtä. Toisaalta mitätöntä paskaduunia olen jo tehnyt aivan riittävästi, mittani täyteen, siihen en enää rupea. Oma yritys olisi ainoa tie eteenpäin, jos siis olisi kapitaalia, mutta kun ei ole.

Uskotaan silti parempaan. Uskotaan SINKKUJEN KAPINAAN. Toivotaan että sinkut saavuttavat taloudellisen tasa-arvon lapsiperheisiin nähden täällä Sulo(?)-Suomessa. Toivotaan että Suomen sosiaalipolitiikka saadaan terveelle pohjalle. Kaikkinainen rankaisumentaliteetti olisi sosiaalitoimessa tyystin hylättävä. Ei ole hyväksyttävää että sosiaalivirkamiehet haluavat tehdä kansalaisista asunnottomia ja suistaa yhteiskunnan ulkopuolelle. Vilpilliset vuokranantajat, väärämieliset tuomarit ja hävyttömät koronkiskurit sietäisivät hävetä. Virkamiehet voisivat opetella noudattamaan lain heiltä vaatimaa hyvää hallintotapaa. Kansalainen se on eri tärkeä, ei suinkaan virkamies.

Notta Helsinkin Herrat ja Rouvat hirteen!

Mikrovaltio Myllynsaaren hallitsija
Sameli IV "Julkea"



Valikko
Pääsivu