<<

15.05.2019

>>

Ilmat ovat jo lämmenneet sitten viime kirjoitteleman. Käenkaalin valkoisia hentoja kukkia on metsässä jo runsaasti ja myös mustikan varvut ovat alkaneet kukkia pienoisin sinipunaisin kukkasin. Että sikäli myönteistä. Mötiäisillä ja muilla pörriäisillä on mukavaa.

Näkyvyys metsässä on selkeästi heikentynyt kävelevän ihmisen pään korkeudella. Nuoret lehtipuut nopeasti kasvavine vehreine lehtineen rajoittavat näkyvyyttä huomattavasti monessa suunnassa, varsinkin tien ja polun reunassa. En kuitenkaan ole niinkään huolissani näkyvyydestä metsässä kuin näköaloista tässä elämässä yleensä.

Olen menettänyt uskoni yliopistoon. Toki olen edelleen ylpeä siitä että olen saanut opiskella teknillisessä yliopistossa, ja jos olisin Porin yliopistokeskuksessa valinnut jonkin johtamispainotteisen oppilinjan automaatiotekniikan asemesta, niin olisin varmaankin vieläkin turhautuneempi kuin mitä nyt olen. Johtaminen ei ole minun juttuni. En myöskään voi pitää tietotekniikkaa sinänsä arvokkaana, ilman kiinteää yhteyttä käytäntöön ja laitteisiin.

Mutta kulunut lukuvuosi on karistanut turhat luulot akateemisen koulutuksen suurista mahdollisuuksista. Uutuudenviähätys on kadonnut. Tulevaisuus ei tietenkään ole teollisuudessa, kuten se ei ole minulle aiemminkaan ollut, mutta ei se mitä ilmeisimmin ole myöskään yliopistossa.

Nuorten tilanne voi tietysti olla aivan erilainen. Olen opiskelija, mutta en ole nuori. Lukeudun kuulemani mukaan "menetettyyn sukupolveen", voi jestas kuinka mairittelevaa. Kyllä ne virkaruipot osaavat lyödä tyrmistyttävän ison leiman joka otsaan ja aivokoppaan. Ihan kuin löisivät byrokraattisella innolla hakemuksiin punaisia isoja leimoja HYLÄTTY aidon tsaristiseen virkamiestyyliin.

Ei suinkaan pidä ymmärtää ettäkö olisin menettänyt uskoni tekniikkaan. Tekniikka on edelleen mitä rakkahin sydänkäpyseni, mutta tekniikka yliopistossa ei ehkä ole ihan sitä mitä minä tarvitsen. Kyllähän toki pyrin siihen että opiskelu jatkuu jos suinkin pystyn kesällä ilmoittautumaan uudelle lukuvuodelle ajoissa ja siis maksamaan pakolliset maksut. Muutenhan sitä opiskelua ei voi virallisesti jatkaa.

Jos niin nolosti käy että tie nousee pystyyn virallisessa opiskelussa, jatkan kuitenkin omatoimisesti pystypäin niin kauan kuin johonkin kykenen. Lähden täältä saappaat jalassa, kuten isänikin ja hänen isänsä. Me emme luovuta. En koskaan palaa maitojunassa Raumalle.

Todellista tekniikkaa on kovin vaikeaa tavoittaa käytännössä, työelämän ulkopuolella. Elämä korvikkeiden varassa ei tunnu oikealta. Virtuaalisuus on vain julmaa kusetusta.

Tekisi mieli protestoida teknillisen koulutuksen suurta tragediaa vastaan. Niin suuret näköalat ja kuitenkin niin kovin vähän jää käteen. Vaan eipä se mitään auta, turha on taistella tutkainta vastaan. Tyhmyys voittaa hands down kuten entinen nyrkkeilijä.

Onhan nyt myös niin että siitepölyt tekevät olemisen vaikeaksi. Antihistamiinit voivat auttaa jos niitä nauttii kohtuudella, mutta väsyttävä olo tekee kaikesta opiskelusta vaikeaa, ottaa mitä tahansa.

Tulevaisuudenuskoa elämässä tietenkin tarvitaan. Ehkä jos jaksan tsempata kesäkuulle asti, ehkä tilanne selkiintyy. Onhan ältsin hienoja juttuja sinänsä edelleen olemassa. Elämässä on toivoa, jos vaan jaksaisi sinne saakka.

Ympäristöfasistit kieltävät asumisen isän vanhassa mökissä. Noh, sehän on jo ulosotossa ja hyvä jos pysyy pystyssä. Eipä näistä virkaruipoista paljoa iloa ole. Kun diabeetikkona en voinut Jouluksi saada edes lääkärin määräämiä reseptilääkkeitä, niin pistää miettimään onko edes perustoimeentuloni turvattu ja onko Suomi varsinaisesti mikään oikeusvaltio. Jos sairauden hoidossa välttämättömät diabetes -lääkkeet eivät kuulu perustoimeentuloon, niin mikä sitten kuuluu?

Leipää voi saada ilmaiseksi leipäjonosta, mutta reseptilääkkeitä saa ainoastaan apteekista ja kovaa maksua vastaan. Köyhät apteekkarit eivät jakele reseptilääkkeitä kadulla ilmaiseksi myöskään siksi, koska köyhiä apteekkareita tokkopa vaan on edes olemassa.

Opiskelusta rangaistaan kovalla kädellä, kuin kyseessä olisi hyvinkin mehevä kielletyn puun hedelmä, mutta ei se edes yliopistossa ole niin suurta herkkua kuin mitä vielä vuosi sitten kuvittelin. Voisin olla sitä herkkua ilmankin. Hyviä kirjoja on olemassa, mutta yliopistoista en enää oikein tiedä. Jos olisi rahaa, tietäisin kyllä mitä tehdä. Raha on (taloudellisesti aktiiviselle ja yritteliäälle) insinöörille paljon tärkeämpi ja käyttökelpoisempi hyödyke kuin opiskelu yliopistossa konsanaan. Voi sentään joskus vanhana paappana kiikkustuolissa rallatella että "En ole tavallinen konttorirotta, olen nuorempana opiskellut korkeakoulussakin".

No eipä silti, minä aina selviydyn jollakin tavalla. Vaikeampaa tulee olemaan niillä monilla sadoillatuhansilla työikäisillä suomalaisilla jotka seuraavan kymmenen vuoden aikana löytävät itsensä vanhan työuransa lopusta. Automaatio tulee etenemään voimallisesti edessä olevana lama-aikana. Nuo sadat tuhannet ammattiin jo koulutetut ja työelämässä jo olleet suhteellisen nuoret ihmiset joutuvat toteamaan että heidän vanhaa ammattiaan ei enää ole olemassa. Heidän viimeinen oljenkortensa on suomalainen koulutusjärjestelmä. Mainitusta järjestelmästä jotakin lähikontaktia ja kokemusta omaavana voin vain valittaa. Ei näytä hyvältä. Suomalaisen "hyvälaatuisen" koulutuksen kupla tulee epäilemättä aiheuttamaan mahtavan pamauksen kun se puhkeaa. Voin vain osoittaa myötätuntoa laulun sanoin, retorisesti kysyen "Minne onni menee kun se katoaa?" Pidetään ikävää yhdessä.

Mikrovaltio Myllynsaaren hallitsija
Sameli IV "Julkea"



Valikko
Pääsivu