Muistoja Alavallin koulun keskiluokilta 1960-luvulla

Keskiluokilla (3. ja 4. luokka) kävimme koulua yläkoulurakennuksessa ja tunsimme itsemme heti paljon suuremmiksi muutettuamme lipputangon toiselle puolelle.

Keskiluokilla meitä opetti karjalaissyntyinen Kyllikki Kuisma (sittemmin Ijäs) jonka epä-etelä-pohjalainen puhetapa jäi mieleen. Hän oli suuri järjestyksen ihminen joka kiinnitteli teipillä pieniä sieviä viiden millin ruutupaperille kirjoittamiaan selventäviä tekstilappusia kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Maantiedon opetukseen hän mielestäni kiinnitti erikoista huomiota. Jouduimme opettelemaan ulkoa kaikenlaisia tarpeettoman tuntuisia yksityiskohtia, kuten Itä-Suomen tulitikkutehtaita ja Itä-Suomen loputtoman runsaiden vesistöjen nimiä.

Eipä ole ihme että jotkut isommat pojat olivat illalla soittaneet »pirunviulua» hänen ikkunansa alla. Pirunviuluhan on pirullisen yksinkertainen. Ikkunan lasin ja karmin väliin asetetaan vaikeasti havaittava neula tai pieni naula, johon kiinnitetään pitkä ohut lanka. Pirunviulun soittaja vetää langan tiukalle ja pärisyttää lasia sen avulla. Näin hän pystyy ulkona näkymättömissä pysytellen saamaan aikaan ikkunassa pirullista ääntä, jonka lähdettä sisällä olijan on vaikea paikallistaa. Äänen intensiteetti ei varmaankaan ole suuren suuri, mutta silloisissa oloissa tarkoitukseen riittävä.

Opettajallamme Kyllikillä oli pieni »pompannappi-mallinen» Fiat henkilöauto (vai oliko se Neckar?). Eräänä talvisena pakkaspäivänä me keskiluokkalaiset työnsimme sen käyntiin yhteisvoimin. Kyllikki »tyyräsi» ja me työnsimme auton koulun pihasta alamäkeen tielle johtavalle kujalle, jossa moottori iloisesti hörähti käyntiin. Auton akku oli ehkä tyhjentynyt tai jokin muu ongelma oli estänyt normaalin käynnistyksen.

Taiteellisia takaiskuja ... mutta hiukan edistystäkin

Karvaimpiin koulumuistoihin lukeutuu piirustus-tunnilla kokemani taiteellinen takaisku. Opettajamme Kyllikki antoi meille tehtäväksi perheemme vaakunan laatimisen. Tarkoitus oli piirtää kuva kilvestä joka kuvaisi jollakin tavalla perheen sukunimeä. Jos sukunimi on sellainen ettei siitä oikein voi piirtää mitään kuvaa, oli lupa myös piirtää vaikkapa sukunimen alkukirjain. Olin täysin tietoinen siitä että sukunimeni »Petäys» olisi melko helposti esitettävissä piirtämällä vaakunaksi jokin vanha mänty, mutta minä jänishousu jänistin! En rohjennut ottaa vastaan tätä suurta taiteellista haastetta. Pelkäsin etten olisi koskaan saanut niitä puun oksia ja vihreitä havuhattaroita näyttämään oikeilta. Niinpä käytin varauloskäynniksi jätettyä mahdollisuutta ja piirsin paperille vain ison P-kirjaimen. Kyllikin tuomitseva katse jäi mieleeni, se selvästi kertoi että minulle tehtävän olisi pitänyt olla eräs helpoimmista helpon sukunimeni ansiosta.

Niin epämusikaalinen ihminen kuin olenkin, olen keskiluokilla soittanut nokkahuilua Kyllikin johtamassa pienessä orkesterissa. Mikään suuri menestys ei nokkahuilun soitteluni kuitenkaan ollut - muistan vieläkin elävästi Kyllikin kärsivän ilmeen joka liittyi eräisiin toistuvasti väärin soittamiini sointuihin. Ikäiseni pojat nimittivät nokkahuilua epäkunnioittavasti »räkäpilliksi» johtuen siitä että soiton yhteydessä nokkahuilun sisään tiivistyy kosteutta, jota ajoittain poistetaan puhaltamalla se puhtaaksi erikoisella, vähemmän esteettisellä tavalla.

Keskiluokilla laulelimme hiukan vaativampia lauluja kuin alaluokilla. Maakuntalaulut tulivat tutuiksi. Erikoista painoa opettajamme tuntui pistävän itä-suomalaisiin ja karjalaisiin sävelmiin... Siitä huolimatta laulu-tunneista jäi hyvät muistot. Äänenmurros ei vielä ollut ongelma neljännelläkään luokalla. »Oolannin sota» taisi olla poikien suosikki. Lauluista kauneimpia se ei mielestäni ollut, mutta sanat olivat ehkä poikia miellyttäviä.

Ruokailu

Ruoka valmistettiin alakoulurakennuksen keittolassa. Ja täytyy sanoa että kyllä Salovaaran Lainan keitoksista jäi hyvät muistot. Tosin maksa ei ehkä erikoisesti ollut kaikkien koululaisten suosiossa. Yläkoulun puolelle ruokaa kävi hakemassa luokan kaksi oppilasta koko luokkaa varten. Taisipa sellainen koululaisten voimin tapahtuva ruokakuljetus joskus kaatuakin koulun pihalle... Mutta omia eväitäkin monella oli mukanaan, esimerkiksi maitoa pullossa - siis lehmän maitoa, ei kaupan maitoa. Ruokailu tapahtui samassa pulpetissa jossa muutenkin istuimme. Pulpetin kansi tuettiin ruokailua varten vaaka-asentoon kääntämällä kannen alle saranoitu puulista yläasentoon.

Keittolasta ovat mieleen jääneet suunnattoman suuret kattilat ja muut keittovehkeet, joita ei yksittäisen perheen keittiössä tarvita. Kauhat ja perunanuija olivat kuin jättiläisen työkaluja. Keittäjämme Laina ei kuitenkaan ollut jättiläiskokoinen, vaan melko pieni.

Leikeistä

Jälkikäteen tuntuu uskomattomalta miten lapset keksivät pihalla, kentällä ja metsässä tärkeäksi kokemaansa tekemistä. Luulenpa että suurelta osalta tuo »asuuleminen» on ollut hyvin vapaamuotoista ja vaikeasti luokiteltavaa.

Nimetyistä leikeistä on jäänyt mieleen mm. lymyynen (kaupunkilaisittain piilosilla olo). Lymyysillä oltaessa »kattelija» koettaa löytää piiloutuneita leikkijöitä ja - ainakin jossakin versiossa - kerää näkemiään leikkijöitä jonkinlaiseen vankilaan. Vielä vapaana lymyilevät leikkijät voivat näitä tietyillä ehdoilla vapauttaa kattelijan silmän välttäessä. Jos kattelija haluaa pelata varman päälle, hän etsii lymyileviä leikkijöitä vain läheltä, säilyttäen näköyhteyden vankilaan. Tällöin hän kyllä pystyy estämään vankien vapauttamisen, mutta ei saa vankilaansa kovinkaan paljon vankeja.

Näppistä (kaupunkilaisittain hippasta) on myös ahkerasti leikitty Alavallissa.

Tytöt olivat innokkaita konkkaamaan (kaupunkilaisittain ehkä ruutuhyppely). Heillä oli ainakin kellarin lähistöllä maahan piirrettyjä ruudukkoja, joissa he hyppelivät joidenkin melko mutkallisen tuntuisten sääntöjen mukaan. Asiaan vihkiytymättömänä en yritä niitä selostaa. Ei konkkaaminen toki pojiltakaan kiellettyä ollut, mutta vain satunnaisesti me sitä harrastimme.

Kellarin länsipäädyssä isommat pojat toisinaan piirasivat eli pelasivat pienimuotoista rahapeliä pennin kolikoilla. Kukin pelaaja heitti vuorollaan penninsä kellarin oveen ja pennien putoamispaikoista mitattiin sormin kuka saa pitää kolikot. Tämä muisto on ajalta jolloin alumiinipennit olivat melko uusi asia - kunnolliset pennit olivat kuparia. En varmuudella muista oliko tällainen rahapeli sallittua. Kellarin läntinen pääty on kuitenkin piilossa pihaa välitunnilla valvovan opettajan katseilta ja luullakseni piiraaminen koettiin kielletyksi.

Myöhemmin opin että piiraamista voi harrastaa myös hiukan eri tavalla, kädessä, ilman kellarin ovea. Tällöin pelaaja asettaa penninsä kämmenelleen peittäen sen sormellaan. Toinen pelaaja yrittää arvata kuinka päin penni on vastapelurin kädessä. Hän asettaa oman penninsä samalle kämmenelle ja ensimmäisen pelaajan paljastaessa oman penninsä paljastuu myös kummalle pennit kuuluvat.

Tämä nyt ei ole varsinainen koulussa harrastettu leikki, mutta tässä yhteydessä voidaan merkitä aikakirjoihin myös sellainen seikka, että lintujen pesillä kulkeminen oli poikien piirissä kunnioitettu harrastus. Tämä tapahtui lintujen pesimisaikaan ja motiivina oli lintujen hautomien munien ryövääminen. Urhoollisimmat lintujen pesillä kulkijat olivat eteviä kiipeilijöitä jotka pystyivät »silppuamaan» myös oksatonta puunrunkoa pitkin ylöspäin. Erään alan taitajan huudahdus Kyllä haukinevalla on poijat pesiä! onkin jäänyt elämään koulun ihmisten suissa. Varsinainen luonnonsuojelu ei siis ollut korkeassa kurssissa poikien arvomaailmassa. Hiukan myöhemmin kylän pojilla alkoi myös olla ilmakiväärejä, joilla ammuttiin pikkulintujakin, lähinnä ehkä »rätsiä» eli räkättirastaita.

Luokkakuvia

Alavallin kansakoulun 3. ja 4. luokka 1967/1968

Ensimmäisessä luokkakuvassa olen kolmannella luokalla. Olemme voimistelusalin puolapuiden edessä keskiluokkien opettajan Kyllikki Kuisman johdolla. Oikealla on kylän kirjastona toimineen kanslian ovi. Oveen on nastoilla kiinnitetty paperi johon äitini on kaunokirjoittanut sanan »Kirjasto».

Kirjoittaja on eturivissä toinen oikealta, neljäsluokkalaisen Hannun ja kolmasluokkalaisen Juhanin välissä. Hannu ja Jussi ovat ilmeisesti jo edistyneempiä kahdella jalalla kulkemisen jalossa taidossa, koska housujensa polvista päätellen eivät enää kirjoittajan harrastamassa määrin joudu turvautumaan nelinkontin kulkemiseen. Oppilaat ovat pääosin samat kuin alaluokkien luokkakuvassakin, mutta uutena kasvona on mukana kolmasluokkalainen Terttu, keskimmäisessä rivissä kolmantena oikealta Kyllikin ja Sinikan vasemmalla puolella.


Alavallin kansakoulun 3. ja 4. luokka 1968/1969

Toisessa koulukuvassa olen neljännellä luokalla. Olemme opettajamme Kyllikin kanssa yläkoulurakennuksen eteläseinustalla, keskiluokkien etupään ikkunan alla, osittain omenapuun katveessa. Ilmeisesti on kevät koska heinät ovat keltaisia. Ikkunalla näkyy lintulauta, joka talvella palveli myös opetuksellisia päämääriä ; tiirailimme syömään tulevia lintuja.

Minua vuotta nuorempia kolmasluokkalaisia on valtava määrä, tyttöjäkin kymmenen! Ja katsokaa kuinka pitkiä he ovat! Me neljäsluokkalaiset pojat olemme pääosin takarivissä vasemmalla ( paitsi puna-valko-puseroinen Juhani ) ja kolmasluokkalaiset ovat oikealla ( paitsi rivin vasemmanpuoleisin poika, Mauno ). Meistä pisin, Asko on keskellä - siihen hän kuuluu muutenkin, sillä hän oli jonkinlainen luokan poikien johtaja.

Kuvauspaikka oli kyllä mielestäni tässä aika vaativa ; vinossa tuleva suora auringonvalo luo valtavan kontrastin joka tekee kaikkien koululaisten kasvonpiirteiden säädyllisen esittämisen tällaisessa ryhmäkuvassa aika vaikeaksi. Toisella luokalla ollessani kaikista oppilaista otettiin mustavalkoinen yksittäiskuva, joista sitten koostettiin koko luokan kuva.


Juhlat

Yläluokkien (5. ja 6. luokka) luokkahuone oli varsin juhlallisen tuntuinen tila - ainakin minusta joka en siellä koskaan käynyt koulua. Tulin sitä tuntemaan vain eräiden juhlatilaisuuksien kautta. Katto oli korkealla ja seinät leveällä. Luokkahuoneeseen oli kolme ovea, mm. juhlavan näköiset pariovet. Ikkunatkin olivat korkeat, moniruutuiset. Ne myös avautuivat yläosastaan fiksulla tavalla. Siinä huoneessa oli klassista tyyliä täytettyine eläimineen, pullossa olevine käärmeineen ja muine havaintovälineineen.

Lukukauden päättäjäiset, kuten jouluinen »Kuusijuhla» olivat suuria tapahtumia. Yläluokan koroke oli hyvään tarpeeseen näissä tilaisuuksissa. Sen eteen ripustettiin juhlava esirippu. Yleisöksi tulivat koululaisten vanhemmat. Heille esitettiin pieniä näytelmiä, laulettiin ja lausuttiin. Koululaisten käsitöitä oli näytteillä ja kyllä niistä joitakin kelpasikin näytellä - itse en voi kovasti käsityötaidollani rehvastella...

Hiukan täytyy kuitenkin itseäni kehua : olen vuonna 1967 yltiöisänmaallisella kirjoituksellani voittanut itsenäisyyden juhlavuoden kirjoituskilpailussa kunniakirjan. Siinä oli Johannes Virolaisen nimikirjoitus! Koululle tuli samoihin aikoihin uusi pienempi sankarivainajien muistolaatta joka kiinnitettiin yläluokan seinään. Siinä meillä oli isänmaallisuuden korkein aste konkreettisesti nähtävissä ja kosketeltavissa.

Alavallin koulun historian aloitussivulle