Edellinen | Seuraava |
Olen tuhlannut lapsuuttani lukemalla surullisenkuuluisan Enid Blyton:in brittiläisperäisiä Viisikko-sarjan kirjoja, ehkä jopa kymmenkunta kappaletta? Siitä huolimatta on hauska löytää kirjaston poistokirjojen hyllystä mukava lapsuusmuisto. Harvoin enää löytää kirjaston poistokirjoistakaan yli neljäkymmentä vuotta vanhoja nuorisokirjoja.
Nuorisokirjojen perinteinen maailma on ollut erittäin kiltiksi ja turvalliseksi siloiteltu, vaikka niissä saatetaankin kertoa jännittävä tarina. En tiedä josko tyyli nuorisokirjallisuudessa olisi sittemmin muuttunut. Nuorten maailma on saattanut sitten oman lapsuuteni muuttua yleisesti ottaen paljonkin kovemmaksi. En harrasta uusia nuorisokirjoja, vain lapsuusmuistoja.
Viisikko-kirjoista on mieleen jäänyt ennen kaikkea ne mahtavat eväät joita nuo neljä lasta ja sekarotuinen koira retkilleen mukaansa ottivat. Mihin he muka saivat ne kaikki mahtumaan ja miten jaksoivat kuljettaa mukanaan! Ihme että ei tarvittu kuudenneksi jäseneksi lisäksi vielä hovimestaria kottikärryjen kanssa.
Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa ...", vaikka eipä se itse asiassa minun osaltani käytännössä kovinkaan surutonta ollut. Aika vaan tuppaa kultaamaan muistoja. Tämä aikuisen elämä on oikeastaan paljonkin helpompaa. Voisin tarjota nuorille neurootikoille elämänohjeeksi että jos selviytyy kolmenkympin rajapyykin yli hengissä, niin kyllä se sitten siitä vähitellen helpottaa. Ei elämää kannata ottaa niin vakavasti.
Sitten nuoruusvuosien intohimot ovat siirtyneet brittien muhkeista retkieväistä muihin aiheisiin. Eräs kiihoittava aihe on "korkeampi" matematiikka, vaikka tuota nimitystä ei enää paljoa näekään käytettävän.
Olen löytänyt suositun Adams:in massiivisen Calculus-kirjan kanssa kilpailevan Grossman -implementaation. Korkeampaa matematiikkaa on siis kirjallisuudessa paljonkin tarjolla.
Perinteisesti matematiikka on rankattu teknillis-tieteellisissä opinnoissa varsin korkealle. Niinpä insinöörin opintielle lähtiessä arvelin matematiikkaa paljonkin matkaevääksi tarvittavan. Panostin melko paljon differentiaali- ja interaalilaskennan opetteluun.
Ammattikorkeakoulun karu arki tosin paljastui vähemmän matemaattiseksi. Eikä Porissa ole yliopistossakaan tarjolla yliopistotasoista differentiaali- ja integraalilaskentaa. Sikäli nämä Calculus-pyrinnöt eivät toistaiseksi ole paljoakaan lukiotason yläpuolelle yltäneet. Mutta ehkä vielä joskus ja jossakin käy parempi flaksi. Enhän minä ole vasta kuin kuusikymppinen!
Matematiikkaa arvostetaan juhlapuheissa runsaasti, käytännön toteutuksissa ei niinkään. Juhlapuheissa uho on kova, mutta harmaassa arkipäivässä matematiikkaa kartetaan ja väistellään mahdollisimman pitkälle.
Onhan meillä toki yliopiston Porin yksikössä lineaarialgebraa tuhti paketti ja todennäköisyyslaskentaa sekä tilastollisia menetelmiä siunaantuu vielä myöhemmin sen jatkoksi. Diskreettiä matematiikkaa voi myös harrastaa mikäli opiskelijan henkilökohtainen aika ja energia riittävät. Tampereella tarjonta on laajempi.
|
Opiskelu ja oppiminen, se on hiukka problemaattista aina käytännössä. Viisaat roomalaiset sanoivat että non scholae, sed vitae
tarkoittaen ettei opiskelu voi olla itsetarkoitus, vaan oppimisen tulisi palvella elämää, käytäntöä. Tutkinto ei voi olla tarkoitus sinänsä. Oleellista on osaako sen tutkinnon saavuttamisen jälkeen oikeasti mitään.
No minähän haluan toki osata ja oppia. Hyvin oleellinen osatekijä minun osaamisessani täytyy olla sähkömekaniikka ja elektroniikka. Pelkkä teoria ei miestä tiellä pidä (vaikka väitetään että puuro miehen tiellä pitää).
Niinpä pienten sähkömoottoreiden mikrokontrolleriohjauksen demosalkun rakentelu jatkuu kuumeisesti. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Menkööt vaikka viimeiset siemenperunat. Kerran sitä vaan eletään. Viekää tuhkatkin pesästä. Heikot sortuu elon tiellä, mutta jätkä se vaan porskuttaa.
En ole mikään Salkku-Muurinen sen paremmin kuin Mulkku-Saarinenkaan, mutta DEMO-salkku on äärimmäisen upea idea.
Sähkömoottoreiden demosalkku on erittäin innostava projekti, vaikka mekaniikka jää aivan alkeelliselle tasolle. Pakertelen yksinkertaisin käsityökaluin lähinnä akaasia-puisia leikkuulautoja rakennusmateriaalina käyttäen. Oheisessa kuvassa on Alkon paperipussin päällä valmisteilla DC-moottorin PWM-säädön esittelyalusta. Siihen tulee myös 20 LEDiä yleisöä kohti suunnattuina lasinpalojen taakse kuvaamaan jännitteen suuruutta.
Aikaa on H-hetkeen vielä noin puolitoista viikkoa. Servo-ratkaisut ovat vielä pitkälti ilmassa. Ehkä kääntelen StarWars -elokuvan iskujoukkojen sotilasta esittävän PEZ-toteutuksen päätä puolelta toiselle ja pistän Kuuta kuvaavan vesivärein värjätyn puupallon pyörimään?
Servot ovat hienoja värkkejä, miniatyyrielektroniikan ja -sähkömekaniikan ihmeitä. Täytyy korostaa ettei servo oikeastaan ole pelkkä sähkömoottori vaikka sitä useasti kuuleekin moottoriksi mainittavan. Servon sähkömoottori ei myöskään ole mikään oma erilainen sähkömoottorityyppinsä, vaan se on periaateessa aivan tuiki tavallinen tasavirralla toimiva DC-moottori.
Servo on kokonainen systeemi joka sisältää samassa päällisin puolin simppelissä paketissa moottorin, vaihteen, vahvistimen, takaisinkytkennän ja ohjausjärjestelmän.
Servo sisältää siis kokonaisen säätöjärjestelmän. Servo säätää itse omaa toimintaansa.
Ulkoa se ottaa kolmea piuhaa pitkin vain käyttöjännitteensä ja tiedon siitä mitä ulkopuolinen paha maailma siltä odottaa.
Esimerkiksi askelmoottorissa ei sinänsä ole mitään takaisinkytkentää. Se yrittää seurata askellusta mutta ei kerro millään signaalilla onnistuiko vai ei. Pulssithan saattavat esimerkiksi tulla liian nopeasti, niin että stepperi ei pysy tahdissa vaan putoaa kelkasta. Ehkä kuorma on turhan raskas, liian on pantu paatinen taakka?
Etsin epätoivoisesti naaraspuolista microUSB -liitintä, mutta sellaisiapa ei taida olla kuin laitteisiin kiinnitettynä.
Niinpä avasin rikkinäisen kännykän toivossa valjastaa sen liitin palvelemaan korkeampia tarkoitusperiä eli sähkömoottoreiden demosalkun toimintoja.
Valitettavasti ne kännykän raadon ahtaat liitännät ovat kuitenkin liian pienoisia meikäläisen juotettaviksi. Löysin sentään jotakin mielenkiintoista.
Vanha hajonnut Nokia-kännykkä sisälsi 1 GB microSD-muistikortin jonne oli jäänyt vanhoja valokuvamuistoja Rauman ajoilta. Nykyisin lie vaikea enää löytää uutta alle 16 GB microSD-korttia. Tälläänpä joitakin kuvia tähän malliksi.
Erikoisen nostalginen on kuva näyteikkunasta, muistaakseni Kuninkaankadulta, jossa on rekvisiittana kosmetiikan lisäksi vanha lelu, kuorma-auto. Muistan lapsuudestani tuollaisen puuauton rungon. Olen lapsena 1960-luvun alkupuolella leikkinyt tuollaisella autolla Alavallin koulun hiekkaläjällä, siinä lipputangon juurella. Ehkä se oli kätilö Rengon lasten omaisuutta? Komea peli joka tapauksessa.
Yleisesti ottaen muistot Raumalta eivät kuitenkaan ole kovinkaan läheisiä ja miellyttäviä. Niiden yli kolmenkymmenen vuoden aikana raumalaisena veronmaksajana en koskaan tuntenut itseäni oikeasti raumalaiseksi. En siellä koskaan tuntenut tulevani asianmukaisesti, oikeudenmukaisesti ja kunnioittavasti kohdelluksi. Olin siirtotyöläinen, halpaa kulutustavaraa.
Nostin siellä verenpainettani vuosikymmenten ajan aivan turhaan. Olisi pitänyt ymmärtää lähteä itse sieltä pois jo paljon aiemmin. Olihan jo harvinaisen selvää ettei tulevaisuus ole siellä.
Hjalmar Nortamon jaaritukset ja muut "raumangiäliset" aikaansaannokset sentään olivat jonkin verran hauskoja ja huvittavia. Tässäpä pieni näyte yllä kuvatusta kirjasta:
Meripoikkatte veis Meripoikki meit valjelkkon daevas! Vaevaloine o elämän dääll, ko me ansatte leippätän laevas, kaukans seilaile valdmerem bääll. Kon duul puhku ja aallo nep pauha, sillo meill alka armoton dyä, sillo miähill ei suadakka rauha olkkom bäev sitt taikk syyspimi yä. Sillon gokkiki märsraakal huakka eik pääs piilohom bannuttes taa. Sillo ei kerjet laittama ruakka, mutt ko vyätäm mep piukota vaa. ... |
|
Oli sinänsä mielenkiintoista tutustua veneilyn teoreettisiin perusteisiin Navigaatioliiton kursseilla, mutta omat juuret löytyvät erilaisesta maaperästä, tukevalta pohjalta. Veneily on rikkaiden huvia.
Oli vaikuttavaa seisoa meren rannassa myrskysäällä ja kuulla miten myrsky saa meren jyrisemään kumeasti, mutta ei se ole oikeasti minun paikkani, minun elementtini. Meren mahtavan jyrinän ehkä saivat aikaan veden alla aaltojen voimasta liikkuvat isot irtokivet.
Kunnallisvaaleissa sain vain 3 ääntä Kepun ehdokkaana. Erosin puolueesta pääministeri Vanhasen pistettyä Kauhajoen koulumurhat urheiluampujien syyksi. Sittemmin olen äänestänyt Persuja. Olin sentään yhden kauden Rauman kansalaisopiston johtokunnassa ja useasti Otanlahden vaalitoimikunnassa varajäsenenä, siellä päiväkodissa vanhan kaupunginteatterin vieressä. Olen siis tavallaan ollut osittain myös Rauman kaupungin töissä, eräissä luottamustehtävissä.
Pieniä ne ovat raumalaiset ihmeet. Raumalainen "luonikkuus" ja hyvä henki "ol niingon gotonans"? Tjaah, kyseenalaista. Sellaista ei siirtotyöläinen välttämättä kohtaa.
Joten en ole jaksanut erikoisemmin surra sitä että minut häädettiin pois Raumalta. Olkoon niin, pysyn sitten sieltä pois. Onpa se paikka jo tullut nähtyä. En usko sinne koskaan palaavani, ainakaan missään rakentavassa, sosiaalisesti myönteisessä ja hyvässä tarkoituksessa.
En jää kaipaamaan sisäänlämpiäviä pikku käpykylän kuvioita. Maailma on suuri ja lavea. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, mutta ne ovat muualla.
Vanhan iskelmän rallatuksen lyriikka osuu kuin vasara silmään tai naula polveen: Päättyneet on päivät oppipoika-olostain ... Kestäneet ei kaiteet enää leikkikehässäin, kiiltävät on raiteet jotka löysin edestäin. Tsai ai jai jai...
Raumalla oli vanhan kaupunginosan katulämmitys kuuma poliittinen peruna noihin aikoihin. Lopuksi pari kuvaa katutöistä, muistaakseni joko Kauppakadulta tai Kuninkaankadulta. Uusvanhaa nupukiveä asetellaan kadulle jossa 1980-luvulla oli jo käytössä asfalttipinta. Eli hyvä asfaltti revittiin pois ja tuollaista kalliisti ja työläästi ylläpidettävää kivipäällystettä tilalle. Raumasta haluttiin tehdä vanhemman näköinen kuin mitä se olikaan.
Kalliiksi tulee vieraskoreus ja maailmanperintokohteena toimiminen. Kannattaisi kieltäytyä kunniasta. Oheinen raumalaisen veronmaksajan ilme kertoo kaiken.