| Edellinen | Seuraava |
Satakunnassa on kuulemma pulaa automaatioalan osaajista. Syntyvyys on uutisten mukaan romahtanut Satakunnassa. Työttömyyslukemat ovat täällä olleet korkealla. Muitakin huolestuttavia uutisia on kantautunut korviin vuosien varrella. Rakennemuutos on runnellut. Lama on lamauttanut. Satakuntalaisten voi olla vaikea uskoa maakunnan tulevaisuuteen.
Satakunta on kutistunut paljon alkuperäisestä. Sen huomaa selvästi kun vertaa Satakunnan kasvitieteellisen maakunnan eli alkuperäisen Satakunnan rajoihin. Muiden muassa Parkano, Ikaalinen, Hämeenkyrö, Vammala ja Punkalaidun ovat aikoinaan kuuluneet Satakuntaan, puhumattakaan Suodenniemestä ja Kiikasta, mutta nämä ovat sittemmin liittyneet Pirkanmaahan, nääs.
Tampere on ollut vetovoimaisempi kuin Pori. Tutkimuksen mukaan kaikki suomalaiset haluaisivat asua Tampereella, nääs.
Viimeksi Kiikoisten kavala petturi-kunta loikkasi Satakunnasta pois osaksi Pirkanmaata vuonna 2013. Kiikoisten kohdalta Pirkanmaalta suuntautuu uhkaavan näköisesti ikäänkuin terävä keihäänkärki kohti Satakunnan sydäntä, Porin kaupunkia. Tamperelaisilla on selvästikin pirut mielessä.
Niinpä on päättäväisesti taisteltava Satakunnan puolesta koska toistaiseksi olen olosuhteiden pakosta porilainen, vaikka vahva syntyperäinen identiteetti onkin etelä-pohjalainen. En suinkaan häpeä sitä maakuntaa mistä olen kotoisin, ei ole aihetta. Etelä-Pohjanmaa on edelleen se kovin juttu. Ei vaan pysty kulkemaan kulkuneuvon puuteessa.
Pääosin tulevaisuuden toivo on kaiketi perinteiseen tapaan laitettava nuorisoon nousevaan, kansaan kasuavaan ja laskettava maakuntaa pelastava työtaakka lapsosten kapoisille harteille sekä nuorison kannettavaksi.
|
Eli käyttöön valjastetaan se vanha tuttu kaava, isien vanhat synnit maksatetaan lapsilla.
Porin kaupunginkirjastossa oli esillä Porin taidekoulun näyttely. En tosin itse omaa erikoisempia taiteellisia meriittejä, mutta olen "aina" halunnut olla vankka dokumentoija.
Kuvasin näyttelystä lähinä vaikuttavaa linnoitusta jonka rakennusmateriaali lie pääosin selluloosa. Olen aina pitänyt linnoituksista. Onhan siellä näyttelyssä toki muutakin sisältöä.
Linnoitukset ovat vaikuttavia rakennelmia. Ne vahvistavat ihmisen perusturvallisuuden tunnetta. Asuisin mielelläni linnassa jos mahdollista. Siis ei missään vankilassa, vaan paremminkin palatsissa.
Tosin taitaa olla niin että linnat ovat alunperin olleet sortajan ja kansan alistajan tukikohtia vihamielisellä alueella, valtiovallan pelottavia varustuksia valtion omaa kansaa (tai sellaiseksi aiottua) vastaan. Linnan suojasta on ollut helppo tehdä verotus- ja rankaisuretkiä ympäristöön ja paeta sitten häntä koipien välissä linnan jykevien muurien suojaan tihutöiden jälkeen. Sieltä ei katkera kostaja ja oikeutetun revassin hakija niin helposti kohdettaan tavoita.
Virallisesti valtio tietenkin rakensi linnat ulkoisia vihollisia vastaan, mutta todellisuudessa valtion vallan pönkittämisellä paikallisen asujaimiston silmissä lie myös ollut tuntuva merkitys. Kaikki kansalaiset ja kansalaisryhmät eivät aina ole olleet niin kovin yhteistyöhaluisia, herranpelkoisia ja lainkuuliaisia. Yhteishenki on täytynyt hakea voimaa näyttäen ja käyttäen, armeijan kielellä "kantapään kautta" ja pelotevaikutusta hyödyntäen. Kyllä Siperia opettaa ja sitä rataa.
Porkkana voi joskus olla hyväkin, mutta keppi toimii aina. Olisi varmaan sinänsä hienoa jos kansa rakastaisi hallitsijaa koko sydämestään, mutta toisaalta hallitsijan pelko toimii käytännössä vähintään yhtä hyvin ja karuissa oloissa paljon paremminkin. Entäs demokratia, ihmisoikeudet ja vapaa lehdistö? Hah, mitäpä niistä. Kansalaiset olivat ennen vielä selvemmin hallintoalamaisia kuin nykyisin.
Tuliaseiden kehittyminen pienensi linnoitusten merkitystä. Ainakin 1800-luvun lopun raskaat tykit tekisivät vahvoistakin linnanmuureista silppua alta aikayksikön. Niinpä varsinaisia perinteisiä sotalinnoja ei olekaan rakennettu enää 1800-luvullakaan.
Ei kannata suotta hakea suojaa muurin takaa kun tehokas savuton ruuti, nopeasti detonoivat brisantit räjähdysaineet ja tykkien hiukan hitaiksi säädetyt kranaatit - niin etteivät räjähdä heti pinnassa ensi kosketuksesta, vaan tunkeutuvat ensin rakenteen sisään, jolloin kranaatin liike-energia tulee hyödyksi ja räjähde pääsee parempiin asemiin - möyhentäisivät muurin piankin kuin Emmental -reikäjuustoksi.
No Saksassahan on varsin suuri ja komea melko nuori linna, kuin satujen prinsessan kotipaikka, mutta se on pelkkä koriste, isokokoinen huvimaja, joka ei olisi kestänyt edes oman aikansa tykistön rumputulta hetkeäkään, eikä se ollut tarkoituskaan. Ajattelen ohessa kuvattua überprameaa Neuschwansteinin linnaa.
Tämä lasten rakentama värikäs satulinna vaikuttaa joka tapauksessa erittäin turvalliselta. Ulommainen linnanmuuri oli hiukan repsahtanut vasemmalla, mutta ei se paljon haittaa kokonaisvaikutelmaa.
Lasten linna on selvästikin rakennettu kukkulalle, joten muurien suojissa puolustautujalla on korkeusetu puolellaan, se sotilaallisesti tärkeä "higher ground".
Hehkeä nuori prinsessa ja puolet valtakunnasta?
Mikäpä ettei, jos olisi myös kottikärryllinen niitä pieniä sinisiä Pfitzer-firman ihmeitä tekeviä pillereitä, mutta tällä kuuluisalla "prinsessa ja puoli valtakuntaa"-sektorilla lie nykyisin aika hiljaista ja tarjonta suhteellisen vähäistä, ainakin reaalimaailmassa. Ei minulle ainakaan ole yksikään nainen tullut tarjoamaan itseään prinsessan kruunu päässään ja kärpännahkaviittaan sonnustautuneena. Eipä kyllä tosin ole pahemmin näkynyt 7-päisiä tulta syökseviä lohikäärmeitäkään joita teräaseella pilkkomalla voisi ansaita sankarin arvonimen ja päästä osille valtakunnista.
Tjaah, mutta tarkemmin ajatellen minä ehkä kuitenkin valitsisin mieluummin oman ikäiseni isotissisen leskikuningattaren ja koko sen valtakunnan. Ja tietenkin kottikärryllisen Viagraa, Levitraa (nettimainoksesta) tai Sustengoa (erääästä elokuvasta). Mitä sitä valtakuntaa suotta paloittelemaan. Ei valtio jakamalla parane. Valtion rakentaminen ja laajentaminen on ollut erittäin väkivaltaista, raskasta ja veristä puuhaa. Sitä työtä ei pidä heittää hukkaan. Saavutetut asemat on pidettävä.
Olen itsekin joskus ollut nuori, niin uskomattomalta kuin se saattaakin vaikuttaa.
Toisinaan tapaa kirjaston poistokirjoissa vanhoja rakkaita tuttuja nuoruusvuosilta. Uula Aapa oli reipas nuorisokirjojen kirjoittaja joka kuvasi viimeisten sotiemme aikaisia sissisotakertomuksia mielestäni lähinnä lappalaisesta/lappilaisesta perspektiivistä.
Ohessa kuvatut nuorisokirjat ovat painettuja vuosina 1951 ja 1955. Kirjojen tyyli poikkeaa aikuisten sotakirjoista. Se on ehkä eräänlaista asennekasvatusta nuorisolle. Uuden uljaan soturikansan nostattamista. Näiden nuorisokirjojen kuvaamassa sodassa ei edes kiroilla, holtittomasta ryyppäämisestä ja sen sellaisesta nyt puhumattakaan. Roolihenkilöiden henkinen ryhti on moitteettoman horjumaton. Lukijalle voi tulla hiukan epätodellinen fiilis jos on lukenut myös aikuisten sotakirjoja. Kirjan hahmot ovat nykyisin jotenkin keinotekoisen tuntuisia, liian puhtaita, liian asiapitoisia.
Erikoisen hienoa Uula Aapan (niin kai sukunimi täytynee taivuttaa) vanhoissa nuorisoromaaneissa ovat piirretyt kartat. Kaikissa kirjoissa on monta havainnollista karttapiirrosta joilla kuvataan pienehköjen taistelujen kulkua sotilaalliseen tyyliin. Tämä ei suinkaan ole puuduttavaa rintamasotaa vaan liikkuvaa taistelua rajakyliä vastaan hyökkääviä desantteja ja sen sellaisia vandaaleja vastaan. Jonkinlaiseen asiallisuuteen ja realismiin kirjoissa kuitenkin pyritään. Joskus tulee takkiin, joskus ei vaan kannata taistella ylivoimaa vastaan ja joskus taistelu onnistutaan voittamaan.
Kriittisesti voisi varmaan arvella että kirjat tarjoavat jotenkin yksipuolisen näkemyksen viime sotiemme tapahtumiin. Mutta ne ovat joka tapauksessa mukavia lapsuusmuistoja.
Porissakin rakennetaan tulevaisuutta.
Nuorena se on vitsa väännettävä. Tai köydet opittava jos kyse on laivaston monneista ("Teach'em ropes young").
Huhtikuun lopulla on todettava että lasten touhuaminen luonnossa Vähärauman metsikön kuntopolun vaiheilla täällä Tekunkorven vuokrakasarmin suunnalla on vilkastunut huomattavasti talven jälkeen. Metsään nousee pienten rakennusmestareiden saatavilla olevasta materiaalista kokoamia mittavia rakennelmia. Arkkitehtooniset visiot ja rakennustaidolliset näkemykset vaihtelevat nopeastikin. Jo käyttöön otettu rakennusmateriaali kierrätetään vetreästi uusiokäyttöön. Suunnitelmat lyödään aivan uusiin puihin käden käänteessä. Jos pilvenpiirtäjä lähemmässä tarkastelussa osoittautuu olosuhteisiin ja resursseihin nähden liian vaativaksi ja ylimitoitetuksi tavoitteeksi, niin sitten on vaan realistisesti tyydyttävä matalampaan majaan.
Rakennusala on kyllä houkutellut minuakin, mutta minulle taitaa olla jo liian myöhäistä päästä edes kunnolla alkuun sillä sektorilla. Nuorena olin itse asiassa vähällä päätyä ammattikoulussa rakennuslinjalle. Siihen liittyy sellaistakin mitä siviilirohkeuteni ja kansalaiskuntoni ei vielä tässä vaiheessa riitä aukikirjoittamaan julkisuuteen. Vaikka mitä ilmeisimmin "rikos on jo vanhentunut". Noh, mitäpä tuosta, yli 40 vuotta vanhoja asioita ja ehken kuitenkaan olisi tullut onnelliseksi rakentamalla taloja ja asuntoja muiden ihmisten käyttöön, varsinkaan jos olisin itse jäänyt ilman.
Eikös sitä sanota että hyvä on niin kuin tapahtuu, kuten Esko Aho presidentinvaalikampanjassaan. Esko Aho on viimeinen Suomen Keskusta rp:n presidenttiehdokas jota aidosti kannatan. Sittemmin olen eronnut puolueesta (oikeastaan puolueen paikallisyhdistyksestä). Pääministeri Matti Vanhasen puhe Kauhajoen kouluampumisen jälkeen oli kuin isku vasten urheiluampujien kasvoja. Pääministerille ei kuulunut mitään vastuuta, mutta urheiluampujat saivat kantaa vastuun hallituksen politiikan seurauksista. Se oli sitten Hezekiel ja hyvästi. Kannattaisi poliitikoiden hiukan ajatella mitä suustaan päästelevät. Luvallisen ampuma-aseen omistajat, ampujat, aktiiviset reserviläiset ja metsästäjät ovat myös aivan kunniallisia kansalaisia, eikä heitä voi demonisoida ja syyllistää maan hallinnon tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.
Murhamiesten pahat tekoset eivät mitenkään voi kuulua urheiluampujien kontolle. Urheiluampujat eivät hallitse tässä yhteiskunnassa, mutta eikös poliitikoille ja varsinkin maan hallituksen pääministerille kuuluisi edes poliittinen vastuu.
Laulussa väitetään että sunnuntaina sataa aina, mutta ei se nyt kuitenkaan tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Kasvitieteellinen tietoni on yhäti korostuneen rajoitettua, mutta olenpa vaan tällä päivämäärällä tiedostanut sen että kukkivat pajut voivat olla hyvin erinäköisiä. Joten merkittäköön tämä seikka aikakirjoihin. Piirrustustaitojen ollessa puutteellisia täytyy vaan valokuvata.
Jottako nämä eivät muka ole mitään kukkia? Kyllä ne nyt vaan pajujen kukkia ovat ja sillä sipuli. Sitruunaperhosenkin näin hoipertelevan ilmojen halki ja istuskelemassa raidan (?) oksalla.
Vähärauman ruokailu ja juomailupaikkoja esittelevässä sarjassamme esittelemme nyt tällä kertaa kaksi aiemmin paitsioon jäänyttä kohdetta, tosin vain päällisin puolin eli ulkokuvien välityksellä.
Ensimmäinen näistä, Mäkisen matalikko sijaitsee Korpraalintien alkupäässä, Professorintien lähistöllä, eli siinä päässä Korpraalintietä joka on kauempana Vähäraumantiestä. Mäkisen matalikon runollinen tunnuslause näkyy aitaan kiinnitetyn mainoskyltin mukaan olevan "Kala kansan kaunistaapi, vedenvilja virkistääpi". Tarjolla olisi (ainakin ajoittain) lounaaksi lohikeittoa leivän ja maidon kera hintaan 5,50€ ja mukaankin ateria on mahdollista ottaa.
Hmmm, kalastaja ilmeisesti on kyseessä, mutta onkohan tämä sama Mäkinen, jonka tyttäret ovat pitäneet kalaravintolaa kauppatorilla? Sitä ma tiedä en, enkä rohjennut käydä kysymässä, vaikka asiakkaat ilmeisesti ovatkin tervetulleita tuohon omakotitalolta vaikuttavaan rakennukseen kun lohikeittoa näin voimallisesti mainostetaan kadun varressa.
En tiedä millaiset aukioloajat tuossa lafkassa on. Mielestäni tuo kalaruuan mainos ei läheskään joka päivä ole ollut tuossa päivystämässä, mutta keskiviikkona 2.5.2018 se kuitenkin siinä oli passissa korostuneen markkinahenkisellä asenteella. Olisiko viikonpäivä keskiviikko se maaginen avainsana?
Kalaruoka on terveellistä, niin sanotaan. Miten terveellistä toisen ulkokuvalla esiteltävän yrityksen tarjonta on, siitä en voi mennä takuuseen.
Pub Keidas sijaitsee Vähäraumantien varressa. Siinä on huomattavan kookas katettu ulkoterassi, mutta viileällä ja kostealla ilmalla terassit eivät oikein vedä porukkaa. Sateellakin tuolla katetulla terassilla voisi kuitenkin pärjäillä.
Varmaankin kansalaisvelvollisuuteni on jossakin vaiheessa poiketa huurteiselle tuopilliselle tuossa Keitaassa, vaikka en erikoisempi oluen ystävä olekaan. Täytyy kuitenkin odotella hiukan lämpimämpiä ilmoja kuin mitä oikullisella säiden haltijalla heti Vapun jälkeen oli tarjolla.
Alkoholi jakaa tunteita, vaikka onkin kyseessä vain mieto juoma. Joillekin se on varmaan isokin ongelma. Vaikka nykysuuntaus on kaiketi alkoholijuomien vapauttamiseen melko pitkälti. Joskus nuorena tunsin tulevani humalaan yhdestä ainoasta pullollisesta ykköskaljaa joka oli sitä laimeinta laatua. Olin silloin vielä herkkä ja tunteikas. Nyt tarvitsisin varmaan muutaman pullollisen lonkeroa ennenkuin kehtaan tunnustaa olevani juovuksissa.
Ensimmäisen kerran olen juonut olutta - olikohan lonkeroa - silleen hiukan enemmän ravintolassa Kurikassa 17-vuotiaana. Nuorena se on vitsa väännettävä. Alaikäraja ravintolaan oli toki tavalliset 18 vuotta. Tunsin silloin itseni poikkeuksellisen aikuiseksi ja kokeneeksi, niinkuin Hectorin (Heikki Harma) laulussa "Oltiin jotain viistoist' kesää, paidat nailonii, ja kolmen kaljan jälkeen oltiin puolet vanhempii".
