Aurinkokin välillä näyttäytyy ja saa mielen haaveksimaan

Edellinen Seuraava

Omaa vaatimattoman kokoista domainia (hmmmm, olikohan se 2 gigatavua?) on jo tilanpuutteessa täytynyt alkaa karsia vähemmän tärkeästä materiaalista. Vaikka pyrinkin pitämään kuvat kohtuullisen pieninä niin seinä tuli vastaan, FTP-siirto ns. meni reisille.

Ovathan nuo kuvat kylläkin lipsuneet hiukan isommiksi vuosien varrella. Esimerkiksi James Bondin Autokokoelman aikoihin kuri kuvien kokojen suhteen oli tiukempi, lankapuhelimen ja modeemin aikaan. Nopea netti, ison resuluution näyttö ja uudet koneet ovat osittain pilanneet minut.

Olisikohan paluu kuvien esittämisen alkuvoimaisille juurille vielä mahdollista? Tavallaan on hyvä jos nettisivun kuva on pienikokoinen, mutta toisaalta pienessä kuvassa yksityiskohdat voivat jäädä turhan pieniksi tai täytyy rajata paljon pois. Hankalia kompromisseja, sillä kuvien kokonaismäärä olisi myös pidettävä järkevissä rajoissa.

Tässä jutussa kuvat saattavatkin olla pienempiä ja tiukempia kuin viiime aikoina on ollut tapana. Olenhan myös mikrovaltion perustaja ja päämies, joka sekin asettaa tiettyjä paineita suosia pienuutta.

Siltikin lähes kaikki paitsi kirjoittaminen ja kuvaaminen on turhaa, joten matkan täytyy jatkua. Sekaista on meikäläisen domainissa, mutta sekalaistapa on ollut se elämäkin josta jutut sikisivät.

Tammikuussa viikko ennen presidentinvaalia pakkasennätys lie Porissa hiukan toistakymmentä astetta. Tyylikäs ruskea ruotsalainen kaninkarvalakki suojaa aivoja paleltumiselta, maksoi 65€ kauppatorin etelälaidalla olevassa lakkikaupassa. Tosin onhan se kanilakki näissä pakkasissa jo turhan lämmin jos kävelee parikymmentä minuuttia reipasta vauhtia, hiki kihoaa otsalle.

Aurinko aah, elämän lähde. Se palauttaa mieleen katon läpi menevän peiliaurinkokellon ylevän unelman. Toivottavasti hieno peiliaurinkokelloni ei ainiaaksi jää pelkästään teoreettiselle pohdiskelun tasolle.

Kattoa tehdään sitkeästi edelleen Vähäraumassa Länsi-Porin yläasteen ja lukion rakennuksessa jossa pitäisi äänestää viikon kuluttua. Vai pitäisikö sanoa että protestiäänestää. Järki nyky-Suomessa tuskin voittaa vahingossakaan, mutta Paavo Väyrynen pelastaisi tämän maan joutumasta taistelukentäksi NATOn ja Venäjän välisessä konfliktissa, joten täytyy yrittää.

Niinistön kaltaisille oikeistolaishihhuleille tätä maata ei suosiolla luovuteta. Pistää miettimään mitä niiden äänestäjien päässä oikein liikkuu. He eivät hetikään kaikki voi olla Niinistön poliittisella linjalla. Hei kamoon, kepeä levyraati ja poliittisissa vaaleissa äänestäminen on ihan eri asioita. Politiikka on oikeasti vakava asia ja äänestäjän on toimittava vastuuntuntoisesti. Väyrynen on ainoa uskottava NATOn ja sodan kotimaastamme pois pitävä ehdokas. NATOn etu ei ole sama kuin Suomen etu.

Toinen sunnuntai-iltapäiväkävelyllä kuvattu kohde on entinen Satakunnan ammattikorkeakoulun Vähärauman kampus joka on tiämmä siirtynyt Winnovan haltuun. Koulutoiminta siellä ehkä käynnistyy jo syksyllä? Projekti on kylläkin myöhässä. Opiskelijat uudelle kampukselle luullakseni tulevat ainakin Winnovan Rautatienpuistokadun, Liisanpuiston ja Ulasoorintien toimipisteistä, joille etsittäneen muuta käyttöä.

Entisen SAMK:in tekniikan puolelle tulee näköjään alimpaan kerrokseen järkyttävän suuret ikkunat jotka ulottuvat lattiaan saakka. Rakennuksesta tulee pintamateriaalinsa johdosta lopulta melkoisen synkän näköinen, sillä nuo keltaiset lämpöeristeet peitetään melkoisen tummalla levyllä.

Myös tulevan kesän Porin asuntomessujen alueella Karjarannassa on tapahtunut yhtä ja toista, kuten olen 10-linjan bussilla ohi huristellessani voinut todeta, mutta en ole jalkamiehenä toistaiseksi uskaltautunut kuvausmatkalle niin kauas. Alueen läntisessä päässä uusia rakennuksia on noussut melkein kuin sieniä sateella ja siellä olisi näkyvissä myös suunnattoman kiihoittavia alastomia kattotuoleja. Polvi ei nyt tunnu hyvältä eikä ne rakennukset oikeastaan kuulu minulle, joten voi olla että annan niiden vaan olla.

Rakentaisinhan minäkin mielelläni jos se olisi taloudellisesti mahdollista.

Aika raju projekti olisi sellainen suomalaisen luonnonuskonnon temppeli jonka katon läpi tulisi esimerkiksi 16 peiliaurinkokelloa joilla olisi yhteinen aika-asteikko. Peiliaurinkokellot siis heijastavat kaikki valoa samalle isolle aika-asteikolle joka olisi temppelin sisäseinissä. Se voisi olla tilavuudeltaan ehkä noin 13000m3 ja huoneet korkeita. Rakennus voisi olla esimerkiksi 8-kulmainen ja korkeudeltaan noin 20 metriä, niin että huippu kohoaa metsässä suunnilleen puiden latvojen tasolle. Kattorakenteet olisivat hyvin monimutkaiset ja vaikuttavat.

Luonnonuskonnon temppelin alustava budjetti on alle 10 miljoonaa euroa. Varsinaista käytännön hyötyä siitä tuskin olisi, mutta elämäntyönä se voisi olla erittäin tyydyttävä. Enää ei puutu kuin se 10'000'000€. Ei se nyt niin paljon ole jos EuroJackPotissa voi kuka tahansa pallinaama ilman sen suurempaa kompetenssia voittaa jopa 90M€ pieneen karvaiseen kännyynsä.

Hmmm, voisihan se lukuisilla yhteen pelaavilla peiliaurinkokelloilla varustettu veret seisauttava rakennus samalla toimia myös mikrovaltion suurlähetystönä. Siinä löisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Asettaahan usean peiliaurinkokellon yhteinen asteikko kylläkin uusia haasteita suunnittelulle. Yksittäisessä peiliaurinkokellossa on melkoisen samantekevää mistä suunnasta valo asteikolle tulee, kunhan valo yhtyy asteikolla. Kun useat aurinkokellot valaisevat samaa aika-asteikkoa joka on ehkä 10 - 15 metrin päässä, niin aiemman asteikon kohdassa olevan viimeisen peilin täytyykin suunnata valo eri tavalla. Hmmm. Sitä sietää miettiä.

Haluan kehittyä eri vahvaksi kansalaisen kasviviisaudessa

Jenkeillä on tietääkseni käytössä termi skywise tai skywyse tarkoittaen henkilön ominaisuutta että tämä on taivaan astronomisista ja ilmakehän meteorologisista ilmiöistä hyvin tietoinen, omaa alan käytännön tietoa ja viisautta. Itseni uskon hyvinkin toteuttavani tuon ominaisuuden omassa persoonassani.

Löysin tähdet ja paljain silmin näkyvät planeetat kevättalvella 1978, 40 vuotta sitten. Olen sittemmin tuijotellut paljon taivaan ja tähtitaivaan ilmiöitä, optisin apuvälinein ja ilman niitä. Olen nähnyt mm. (Auringon) vihreän leimahduksen, haloilmiöitä Kuun ympärillä, rakettilaukaisuja, satelliitteja, meteoreja, lentokoneen öisiä valoja, kesäisiä elosalamoita, korkealla lentäviä lintuja, valaisevia yöpilviä, vasta-Auringon taivaalla Auringon suuntaan nähden vastakkaisella suunnalla, syvän taivaan sumumaisia kohteita, komeettoja ja pikkuplaneettoja.

Varsinaista UFOa en ole nähnyt, koska olen aina tiennyt mitä olen nähnyt. Paitsi kerran pienenä poikana kauppareissulla Alavallissa. Kesäisenä päivänä oli vahvasti yläpilveä jonka läpi Aurinko näkyi melko epäselvästi. Jääpilvissä syntyvät Auringon halot voivat joskus näyttää hyvinkin uskottavasti suuren pallomaisen kappaleen pinnalta.

Näin ylhäällä valtavan planeetan jonka pinta täytti lähes koko taivaan. Olin aivan varma että se on loppuni, että se valtava kappale putoaa päälleni ja murskaa minut sekä tuhoaa koko sen maailman osan jonka tunnen. Kävelin kuitenkin pelostani huolimatta maantietä Mäkysen kaupasta Alavallin koululle, koska arvelin ettei asialle ole mitään tehtävissä. Eihän sellaista valtavan kokoista törmäävää planeettaa millään pääse pakoon. Kotona kerroin äitille järkyttyneenä kauppareissun kokemuksestani, valtavasta niskaani putoavasta taivaallisesta järkäleestä. Eipä tainnut äiti uskoa tarinaani, vaikka kuuntelikin kohteliaasti ja myötätuntoisesti.

Äiti sai koulun alaluokilla kuulla lapsilta mitä ihmeellisimpiä kertomuksia, joten hän oli tottunut ihmejuttuihin. Minäkin kuulemma olen äitille pienenä lapsena kertonut oliosta nimeltä PÖÖ. En muista mikä se oli, jokin kai hiukan pelottava ja salaperäinen, jonkinlainen kummitus? Ehkä se sanoi "PÖÖ!" ja niinpä sen nimi oli Pöö. Voi myös olla että ellei jostakin oikein saanut selvää mikä se oli, niin se oli sitten vaan yksinkertaisesti Pöö?

Hmmm, tarkemmin asiaa ajatellen, ettei vaan Helmi-tädilläni olisi jotakin tekemistä tuon lapsuuteni Pöö-ilmiön kanssa? Helmi hoiti minua lapsena Alavallin koululla ja hän oli hiukan huikentelevainen tyyppi. Ilmajoella hän oli kansalaisopistossa kummitellut yöllä lakanan kanssa ja pelotellut muita tyttöjä. Hänellä on taipumusta. Tosin hän lie jo 75 vuotta täytettyään hiukan "sahtaantunut" siellä Sastamalassa.

Helmi-täti muuten toimi valokuvan mukaan mm. huppanani eli hevosenani Alavallin koulun lipputangon kohdalla olevalla hiekkaläjällä noin vuonna 1960 kun olin muutaman vuoden ikäinen. Tämän johdosta olen lähettänyt hänelle komean hevosaiheisen Tex Willer -kortin jossa muistutan tästä kriittisen tärkeästä duunista, huppana toimimisesta suunnilleen 58 vuotta sitten. Hemma Lammalan (kuten Vammalan tätiä lapsena kutsuimme) kannattaa ehkä liittää tämä tärkeä tiedon murunen osaksi CV:tään (curriculum vitae) eli ansioluetteloaan?

Sitten lapsuusvuosien olen joka tapauksessa edistynyt näissä tiedollisissa valmiuksissa seitsemän peninkulman saappain. Mutta riittääkö taivaan viisaus? Eikö ihmisen pitäisi olla paremmin tietoinen myös maanpäällisistä entiteeteistä, kuten kasveista?

Kyllähän minä jotakin tiedän. Tunnen keltaisen kurjenmiekan, partioliljan esikuvan, vaikka en ole koskaan ollut partiolainen. Tiedän että liljakasvien marjat ovat myrkyllisiä vaikka olen lapsena maistellut oravanmarjaa. Erotan helposti toisistaan kuusen ja männyn, vaikka tämä on kuulemma nykynuorille vaikeaa. Tiedän että voikukkia on Suomessakin yli sata erilaista lajia, joita asiantuntijoidenkin voi olla vaikea erottaa toisistaan. Tiedän että kissankelloja ja suolaheiniä on ainakin kaksi eri lajia.

Väkisinkin kasveista on jotakin hajanaista tietoa tarttunut päähän vuosien varrella, mutta varsinaista systemaattista osaamista en alalta omaa, en tunne olevani kasviviisas. En osaa kunnolla käyttää retkeilykasvion määrityskaavoja. En tunne kasvien taksonomista järjestelmää kunnolla. En osaa ulkoa päätöparisia, vastapuikeita, johteisia, kourasuonisia ja parihalkoisia lehtiä. En ymmärrä perhomaisia ja huulimaisia kukkia. Huiskilot, röyhyt, sarjat ja kerrannaisviuhkot ovat täyttä hebreaa.

Erilaiset pajut ja heinät, niitähän on aivan tuhoton määrä, kuka niistä kaikista selvän ottaa.

Tosin pieni tutkiskelu paljasti että Porin seudulla yleisiä pajuja on luultavasti vain noin 6 erilaista salix-suvun lajia kun unohdetaan risteymät ja harvinaisuudet. Ei siis mikään mahdoton määrä.

Asiaan on tultava muutos. Sivistyneen ihmisen on tunnettava kasvikuntaa. On oltava olemassa jokin menetelmä jolla kasvien saloihin pystyy vähitellen tunkeutumaan sisään niin että kokee olevansa sujut niiden seikkojen kanssa. Kasvit eivät voi olla Pöö, sillä luonnon kasvit ovat osa luonnollista ympäristöämme.

Ryhdyn täten etsimään sellaista menetelmää. Opiskelun apuna täytyy ehkä pitää jonkinlaista päiväkirjaa? Onneksi on olemassa havainnollisia kuvallisia kasvikirjoja jotka esittelevät yleisimmät suomalaiset luonnonkasvit. Pelkästään vanhan retkeilykasvion mukaan voisi olla hankalaa edistyä.

Joissakin luonnon kasveissa voisi olla mielenkiintoisia aineita joita voisi kuvitella käyttävänsä esim. huumaavassa tarkoituksessa. Luonnon kasveja lie kuitenkin yleensä vaikea kerätä sellaisia määriä että niiden myrkyillä, alkaloideilla ja muilla eksoottisilla yhdisteillä olisi suurempaa käytännön merkitystä. En aio syödä vääriä sieniä, enkä aio poltella huumaavaa ruohoa onton omenan sisällä.

Monia kasveja on käytetty rohtoina ja jotkut luonnon kasvit kelpaavat ravinnoksikin, mutta en tässä tavoittele varsinaista taloudellista tai muuta käytännöllistä hyötyä. Haluaisin vain kehittyä kasviviisaaksi, kokea olevani osa kasviympäristöäni.

En ryhdy miksikään epämääräiseksi puita halailevaksi ituhipiksi tai elämäntapaintiaaniksi. Kieltämättä myrkyllisillä ja muuten tenhovoimaisilla kasveilla on silti aivan oma kiinnostavuutensa. Sieniä sentään ylenkatson, niistä en välitä. Helsingin laivastoaseman vaikutuksen alaisessa Upinniemen varuskunnassa (vai oliko virallinen nimi Porkkalan varuskunta, joka tapauksessa Suojelukoulu oli silloin 1970-luvun lopulla siellä) väitettiin varusmiesaikanani että ryynäri syö metsässä sieniä, mutta se ei ole totta. Nurmiporat ja puskajussit eivät syö sieniä, silakat levittävät muunneltua totuutta.

Hym-hym-hym, mikä tuo menetelmä sitten olisi jolla pääsee eroon ahdistavasta kasvi-epätietoisuudesta ja saavuttaa täydellisen kasviviisauden euforian? Minusta tuntuu että värikynät ja piirustuslehtiö voisivat auttaa. Low-Tech rules! Olen tosin täysi tumpelo vapaalla kädellä piirtämisessä, mutta en usko oppivani muuten kuin itse piirtämällä. Omin käsin onneen. Tietokoneavusteisesti se tuntuisi hankalalta. Valmista tulee tässäkin erittäin hitaasti. Malleina ovat toistaiseksi vain kirjojen kuvat ja piirrokset. Jos veli-venäläiset pystyvät siihen, niin minäkin pystyn.

Kesän riemut ja kärsimykset ovat vielä kaukana, joten suurten piirustus-urotöiden eläviä malleja joutuu odottamaan. Kenties saan tulevana kesänä Vähärauman metsikössä aikaiseksi pienimuotoista kasvien keräilyä ja imupapereiden välissä kuivaamista?

Aikomus on kuivata kasveja ohessa kuvattujen akaasia-puisten leikkuulautojen [flying tiger] välissä painon alla. Painona voi olla vaikkapa tietosanakirjoja. Imupaperi olisi mielestäni tarkoitukseen oikea paperilaatu, mutta valitettavasti imupaperia ei taida enää saada kirjakaupasta, joten täytynee tyytyä tavalliseen imukykyiseen valkoiseen talouspaperiin. Mustekynien aikakaudella imupaperi oli aivan tavallista, mutta nyt siitä on tullut rariteetti.

Pienille kasveille ja kasvien osille pitäisi kehittää oma kansionsa tai lokerikkonsa säilytystä varten. Tässä joutunee improvisoimaan, sillä valmista ratkaisua lie vaikea löytää.

Satakunnan kasvit on ehkä vaatimattomiin tarpeisiini nähden turhan järeä työkalu, olenhan vain heppoinen sunnuntaikeräilijä, pelkkä letokäpälä kasvitieteellisellä asteikolla, mutta ainakin siitä selviää mitä kasveja Porin seudulta voisi kohtuudella odottaa löytävänsä.

Satakunnan eliömaakunta on kylläkin jonkin verran suurempi kuin nykyisen yleisen käsityksen mukainen tynkämäinen Satakunnan maakunta. Satakunnan eliömaakuntaan kuuluvat perinteiset Satakunnan pitäjät, päättävät poliitikot kuntaliitoksista ja maakuntarajoista mitä tahansa.

Satakunnan eliömaakunta ulottuu idässä mm. sellaisiin pitäjiin kuin Kihniö, Parkano, Ikaalinen, Viljakkala, Hämeenkyrö, Vammala ja Punkalaidun, jotka nykyisin hallinnollisesti kuuluvat Pirkanmaahan ja ovat siis Tampereen pauloissa. Suomen ainoa Nobel-kirjailija oli satakuntalainen koska hän syntyi Hämeenkyrössä silloin kun se vielä kuului Satakuntaan.

Etelän suunnalla Satakunnan eliömaakunta ulottuu aina Yläneeseen ja Loimaaseen saakka, vaikka ne mieluummin haluavat kuulua Varsinais-Suomeen eli olla Turun reviirin laitamaita. Turku on siis haukannut palan Säkylän Pyhäjärvestä (sininen viiva Satakunnan eliömaakunnan kartassa).

Satakunnan maakunnan surkastuminen on valitettava ilmiö. Leveimmillään Satakunta on menettänyt Pirkanmaalle idässä pitäjiä noin 60 kilometrin leveydeltä (punainen viiva oheisen kartan kuvassa). Raumallakin on ajoittain ilmennyt ihan merkittäviä pyrkimyksiä tehdä pesäero Porin kanssa ja siirtyä Turku -nimisen kaupungin suuntaan.

Satakunnan eliömaakunta silti säilyy entisellään, sen rajoja eivät villit hevosetkaan pysty siirtämään. Joten jos joskus muutan asumaan vaikkapa Vammalan itäpuolella Karkussa olevaan Kutalan saareen (jossa Helmi-täti joskus asui), olen edelleen turvallisesti Satakunnan eliömaakunnan alueella.

Porilaiset hyvät keilapallojen kaverit täyttää 65 vuotta

Porin kaupunginkirjaston näyttelytilassa juhlii Ke-Ka-53 joka arvattavasti on lyhenne seuran tarkoitusta kuvaavista sanoista Keila-Kaverit ja perustamisvuosi 1953, eli 5 vuotta ennen minun syntymääni.

Keilailua kaiketi pidetään melko leppeänä liikuntamuotona, ainakin verrattuna esimerkiksi syvänmerensukellukseen, vuoristokiipeilyyn, kontaktikarateen ja potkunyrkkeilyyn. En silti epäile etteikö se voi olla aivan kunniallinen urheilulajikin, siinä kuin kuviokelluntakin, heh-heh.

Nähtävästi keilailuseurassa on kesäisin kiinnostusta myös golfia kohtaan. Keilailu on ehkä sisälajina talvipainotteista? Keilahallissa ei viihdy kesällä?

Minua kiinnostaa lähinnä keilapallo ja sen rakenne. Olen aina luullut että keilapallo halutaan tehdä mahdollisimman tasapainoiseksi, mutta nyt uskoni tähän opinkappaleeseen horjuu.

Palloonhan porataan yksilölliset reiät keilaajan sormia varten. Miten pallo siis voisi aina olla täysin tasapainoinen? Pitäisikö sen edes olla tasapainoinen?

Varsinainen uskon järkyttäjä on kuitenkin särkynyt keilapallo joka paljastaa sisässään olevan epäsymmetrisen mötikän. Niin, enpä kylläkään tiedä miten massan jakauma keilapallon sisällä vaikuttaa sen pyörimisominaisuuksiin keilaradalla, ehkäpä ei käytännössä paljoakaan?

Palloa pidän ehdottomasti tärkeänä kappaleena. Olen nuoruudessani käyttänyt paljon aikaa pallogeometrian opiskeluun. Pallo on pyöreä, tämän jo tiedostan.

En pitäisi periaatteessa mahdottomana ettäkö joskus kokeilisin keilaamista. Mikä siinä keiloihin osumisessa palloa ränniin heittäen muka voi olla niin vaikeaa? Onko keilaaminen muka taitolaji vaikka esimerkiksi pokeria pidetään aivan pelkkänä uhkapelinä?

No mikäpä siinä, onnea 65-vuotiaalle keilailuseuralle, ikätoverilleni. Toivottavasti he puolustavat kunniakkaasti Porin mainetta ja näyttävät turkulaisille kilpakumppaneilleen aito porilaiseen tyyliin ns. närhen munat ja mistä kana pissii.



Galleria