Edellinen | Seuraava |
Täytyy koettaa onnitella itseään vuosipäivän johdosta kun kukaan muu ei näköjään onnittele. Tosin tuskin elän satavuotiaaksi edes suomeksi, saati sitten ruåtsiksi. Olen sentään sairastanut Hodgkin-tauti nimisen imusolmukesyövän (lymfooma) nelikymppisenä ja lisäksi minulla on ainakin aikuisiän diabetes joka tuhoaa sisäelimiä jatkuvasti. Sellaiset 70 vuotta voisi ehkä olla realistinen loppusaldo tästä elämästä, eli kymmenkunta vuotta vielä saattaisi olla jäljellä, jos hyvin sattuu. Ymmärtääkseni lääketieteen kanta asiaan on suunnilleen tämä.
Kymmenen hyvää vuotta riittäisi minulle aivan hyvin. En haluakaan sen enempää tässä hullussa maailmassa.
Oikeasti ihmiset on suunniteltu ja speksattu elämään vain noin 30 vuotta, mutta moderni lääketiede pystyy pidentämään ihmispolon kärsimyksiä monella vuosikymmenellä. Kolmekymppisenä olisin voinut kuolla haimatulehdukseen, mutta sappileikkauksen jälkeen jatkoin vielä sätkyttelyä. Ilman solunsalpaajahoitoja, ABVD-kuureja, olisin varmaan jo kuollut Hodgkinin tautiin aikapäiviä sitten.
Voihan se Hodgkin-lymfooma vielä uusiutuakin, mutta samojen lääkkeiden pitäisi periaatteessa toimia vielä toisenkin kerran, niin minulle kerrottiin Turussa TYKS:in U-sairaalan onkologian osastolla.
Ruotsalaisuutta kannattaa kuitenkin suosia nyt kun svedut harjoittelevat kuulemma ihan Suomen puolustamista (!) Aiemmin olen kuullut että Ruotsin armeijalla on ollut perinteisesti tapana "taistella viimeiseen suomalaiseen saakka", mutta ne ovat sellaisia ilkeitä kokkapuheita Ruotsi-Suomen ajoilta, jolloin suomalaiset sotivat Ruotsin puolesta etulinjassa.
Osoituksena puhtaaksiviljellystä ja suoraselkäisestä ruotsinmielisyydestäni olen tullut keränneeksi vaikuttavan ruotsalaisten pokkareiden patteriston. Siinä on mukana vähän vanhempiakin kirjoja joita ei kai saisi nimittää pokkareiksi. Juu, myönnetään, en ole vielä lukenut yhtään näistä kokonaan.
Porissa löytää ruotsalaisia kirjoja Suomalaisesta kirjakaupasta, joskin tarjonta on pientä verrattuna esim. enkun kielisiin pokkareihin. Mieluiten yrittäisin lukea saksalaisia pokkareita, mutta sellaisia ei vaikuta olevan saatavilla. Kirjastosta voi tietysti satunnaisesti tehdä löytöjä.
Ruotsalaisuuteen löytyi hakemalla hakien jonkinlainen aasinsilta myös kirjaston näyttelystä. Näyttelyssä oli nimittäin rinnakkain joitakin lastenkirjoja suomen- ja ruotsinkielisinä versioina.
|
Olenhan toki nuorempana lukenut lastenkirjoja. Alavallin sivukirjasto oli aikoinaan ahkerassa käytössä ja kansa/peruskoulun kahden ekan luokan opettajana toimineen äidinkin kautta sen ajan lasten kirjat ja tarinat tulivat perheessä hyvin tunnetuiksi.
Minun lapsuuteni aikaiset lastenkirjat ovat kuitenkin nyt jo antiikkia jota on vaikeaa löytää edes antikvariaattien hyllyistä. Uusista lastenkirjoista olen ulkona kuin lumiukko pyjamapartysta.
Lasien taakse jemmatuista kirjoista ei kovin hyviä kuvia saa, valon heijastukset haittaavat, mutta köyhän ja perheettömän on pakko yrittää.
Lepakkomies Batman oli tuttu lapsuudessani, mutta tämä lepakkopoika on uusi tuttavuus, ainakin tässä muodossa. Tjaah, vai nimitettiinköhän jo joskus 1970-luvulla telkkarissa Batmanin nuorta Robin-nimistä apuria "lepakkopojaksi", en muista varmasti? Englanninkielinen nimitys "Robin" ymmärtääkseni viittaa hiukan toisentyyppiseen luontokappaleeseen, johonkin pikkulintuun? Kissanainen oli joka tapauksessa minun suosikkini.
"Fladdermus", onko se lepakko ruotsiksi? Eestiksi lepakko on muistaakseni jotakin sellaista kuin "nahkhiir", hiiri jolla on nahkat siipinä? Suomalainen nimitys jättää käyttämättä tuon hauskan ja kätevän tuntuisen kielikuvan.
Tosin enpä usko että hiiri ja lepakko olisivat erikoisen läheistä sukua keskenään, joten eläintieteellisesti voi olla parempikin - kirkasotsaisen taksonomian näkökannalta - ettei kevytmielisesti nimittele lepakkoa joksikin nahkasiipihiireksi, ikäänkuin hiiren erääksi muunnelmaksi jolla nyt vaan sattuu olemaan etukäpälöiden tilalla nahkaiset siivet.
|
Onko Vesta-Linnéa suomeksi Vesta-Linnea, ilman painomerkkiä? Jasså dyy, jasså dyy.
No eihän ne finnjävelit ymmärtäisi painomerkkien hienouksia muutenkaan, joten mitäpä idästä tullutta simppeliä mongolikansaa turhaan hämmentämään.
Insinöörihän ei ole mikään keksijä. Insinööri ei ole tiedemies. Insinööri ei ole tutkija. Insinööri on ... jaa-ah, ainakin hänellä on se tietty tunnusmerkillinen ilme.
Tosin koulun pakollisessa tutkimusviestinnässä insinööriopiskelijan pitäisi valmistautua tekemään eräänlainen tutkimus, nimittäin opinnäytetyö. Ja siis jopa jo ennen kuin hän on edes insinööri. Hiukan hämmentävää. Tutkimuksen opiskelija voi siis tehdä jo ennen kuin on insinööri, vaikka hän valmiina insinöörinäkään ei olisi mikään tutkija?
Se on näitä ammattikorkeakoulun helmiä, opiskelun byrokraattisia ihmeitä.
Myös "tieteellisen maailmankuvan" vaatimusta pidän hiukan outona insinöörille. Luulenpa että fundamentalistinen kristitty - tai vaikka muslimi - selviytyisi insinöörinä aivan siinä kuin muutkin, vaikka hänen maailmankuvansa on taatusti ei-tieteellinen, jos hän tulkitsee Pyhää Kirjaansa kirjaimellisesti ja käyttää sitä luonnontieteiden käsikirjana.
Kuitenkin kaiketikin meikäläisen iäkkään insinööriopiskelijan huomiota takuuvarmasti kiinnittää keksintöjä käsittelevä lastenkirja.
Kaiketi insinööriydellä on perinteellisesti ajateltu olevan jotakin tekemistä keksimisen kanssa? Standardien ja sovittujen käytäntöjen nöyrän mielikuvituksettoman orjallinen noudattaminen saattaisi kuitenkin nykypäivänä osua lähemmäs totuutta.
Kohtuullisella vaivalla tehtävät hyvät keksinnöt on jo pääsääntöisesti tehty. Niinpä se ehkä äkkiseltään hyvältä vaikuttava yksityisajattelun hedelmä, mikä inssinplantun päähän pälähtää, ei välttämättä ole toivottava kokonaisuuden kannalta. Se voi paremminkin olla hallitsematon riski, systeemin aikapommi, korttitalo joka odottaa romahtamistaan, fataali erehdys, kavala kämmi.
En toki halua demonisoida tätä nimenomaista lastenkirjaa. En suinkaan väitä ettäkö se muka olisi Suomen teollisuuden vihollinen numero yksi.
|
Tokihan keksimistä, tiedettä ja tekniikkaa sivuavat lasten ja nuorten kirjat ovat aivan yleisiä ja sinänsä myönteinen ilmiö. Olen lueskellut montaa sellaista nuoruudessani ja haaveksinut suurista teoista.
Ruotsissa insinöörejä kuulemma valmistuu lukiosta, mutta Suomessa ei sentään tule valmiita itsevarmuutta sädehtiviä inssejä vielä lastentarhasta tai eskarista eli esikoulusta. Niinsanotut lapsi-insinöörit tulevat ammattikorkeakoulusta.
Minua vaan vaivaa tuo insinööriyden kriisi, insinööriyden inflaatio. Minua vaivaa ammattikorkeakoulun ristiriitaisuus. Erikoisesti aikuispuolella laadultaan heikko koulutus, muka "tieteellinen maailmankuva" ja siihen päälle "tutkimus", opinnäytetyö. Kuulostaa huonolta pilalta.
Onko insinööri tiedemies? Onko insinööri tutkija? Eipä ole kaikki muumit veneessä ja kaikki lusikat laatikossa ammattikorkeakoulun insinöörikoulutuksessa, ei totisesti.
Kriisi on toki tekniikassa. Tekniikka ei arkipäivässä pääsääntöisesti ole jotakin sellaista minkä kansalainen keksii ja rakentaa itse. Tekniikka on sellaista joka ostetaan kaupasta valmiina. Sitä tarvitsee vain osata käyttää, ainakin osittain. Sen toimintaa ei tarvitse aidosti ymmärtää yksityiskohtaisesti ja täydellisesti. Tekniikkaa pystyy omistamaan ja käyttämään vaikka ei ymmärtäisi siitä paljon mitään. Tekniikka on tuote. Tekniikka on tuotteistettu ja kaupallistettu, kuohittu ja lannistettu, kääritty muoviin ja pakattu laatikkoon. Maksakaa kassalle, kiitos. Asia loppuunkäsitelty.
Ajatellanpa kaikkien tuntemaa teknistä tuotetta, tavallista nykyaikaista henkilöautoa.
Melkein kaikki osaavat ajaa autoa, ainakin omasta mielestään, monet jopa hyvin, ainakin omasta mielestään. Melkein kaikki ymmärtävät joitakin autotekniikan keskeisiä periaatteita. Harva siltikin hallitsee auton tekniikan todella syvällisesti koko leveydeltään. Autoa pystyy kuitenkin ajamaan vaikka ei snaijaisi sen tekniikasta höykösen pölähtämää. Nykyaikaista autoa pystyy ajamaan moni sellainenkin jolla ei olisi mitään käytännön edellytyksiä "keksiä", suunnitella ja rakentaa se auto itse omin käsin puhtaalta pöydältä, ei sitten niin alkeellisimpiakaan.
Alunperin auton keksimiseen epäilemättä tarvittiin jonkinlaista insinööriosaamista. Autojen kehittämiseen toki tarvitaan insinööriosaamista edelleenkin, mutta suhteellisen pieni osa kaikista insinööreistä on oikeasti tekemisissä auton suunnittelun tai ylipäätään minkään yksityiskohtaisen suunnittelun kanssa. Enimmäkseen insinöörit vain osaavat ajaa autoa, painella sen nappuloita ja väännellä sen vääntimiä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Tähän aatokset väkisinkin suistuvat viattoman hyvää tarkoittavista lastenkirjoista. Onkohan tämä jonkinasteinen kana-muna-probleema? Kumpi oli ensin, kana vaiko muna? Kumpi insinööri on, suurimunainen nero vaiko kanamainen napinpainaja?
Koulun mielestä insinöörit valmistuvat teollisuutta varten. Luulenpa kuitenkin että moni valmistunut insinööri ei koskaan pääse koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eikä moni edes valmistu opiskelusta huolimatta. Onko ammattikorkeakoulusta valmistuneella insinöörillä muka tutkijan pätevyys, kun hän kerran on tehnyt opinnäytetyön jonka nimenomaan on oltava jonkinlainen tutkimus? Onko hän valmis tiedemies koska hänellähän täytyy olla opintojaksoselosteiden mukaan tieteellinen maailmankuva? Pahoin pelkään ettei tavallinen insinöörimatematiikka anna kummoisiakaan eväitä orastavalle tiedemiehen uralle.
Työelämän ruotsissa pureuduttiin eräässä tehtävässä insinööriyden juuriin. Opettajan mukaan insinööri on periaatteessa lähtökohtaisesti ollut eräänlainen "nero". Heittokoneiden ja muiden sotakoneiden rakentaminen ja ylläpito on aikoinaan vaatinut jonkinlaista käytännön nerokkuutta. Missä määrin tuo alkuperäinen nerokkuus on siirtynyt siviili-insinöörien puolelle, siitä en ole aivan varma. Miten suuri älykkyysosamäärä vaaditaan napin painamiseen? Riittääkö kaksinumeroinen ÄO-lukema nerouteen?
Minulle henkilökohtaisesti tavallinen insinööriys ei enää merkitsisi paljon mitään. Olen menettänyt insinööriyden kunnioituksen kokonaan opiskelun aikana. Tutkinto-opiskelijana minun on pyrittävä suorittamaan se tutkinto opiskeluoikeuden puitteissa ja siihen sisältyy myös vaatimus opinnäytetyöstä. Tiedostan kuitenkin selvästi sen että opinnäytetyötä ei välttämättä saa virallisesti edes aloittaa, eikä sitä välttämättä hyväksyttäisi vaikka sellaisen joskus tarjoaisinkin tutkiskeltavaksi. Saattaa vaikuttaa silkalta turhalta kusetukselta, mutta se sitä se todellakin on, silkkaa kusetusta. Perustin tarkoitusta varten jopa oman toiminimen, mutta tuskin sekään auttaa. Tutkinto voi hyvinkin jäädä saamatta. No mitäpä siitä. Ihmisarvoni ei siitä vähene. Olen joka tapauksessa edelleen hitonmoinen ohjelmoija.
Ristiriitainen tilanne, mutta minkäs tuolle tekee. "Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin." Tämä on umpihullu maailma, mutta en ota sitä enää henkilökohtaisesti. Eihän elämästä muutenkaan hengissä selviä, kuten tunnettu lyyrikko kovin osuvasti villakoiran ytimen tiivistää ja joukkotiedotuksen kautta kaikelle kansalle esille asettaa.
Matematiikan ja tieteellis-teknisten seikkojen opiskelu on joka tapauksessa arvokasta ja sitä aion jatkaa, virallisesti tai epävirallisesti, tieteellisen maailmankuvan kanssa tai ilman, insinöörinä tai ei, tutkijana tai ei, nerona tai täytenä pösilönä, soromnoo. Teollisuuteen tuskin koskaan enää pääsen mihinkään työtehtäviin, mutta teollisuus ei ole elämän tarkoitus. Kauneinta tietoa ja taitoa voi olla sellainen jolla ei ole mitään tekemistä teollisuuden kanssa.
Jotkut väittävät että kaikki paitsi purjehdus (tai navigointi) on turhaa. Navigare necesse est. Vivere non est necesse.
Siis jopa elämää väitetään ei-tarpeelliseksi. Avomerilaivurin tutkinnon suorittaneena, minusta navigointi kuitenkin helpottuu oleellisesti jos sattuu olemaan myös hengissä.
Vanhat kiinalaiset sanoivat ettei elämässä oikeastaan ole muuta tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. En voi olla aivan täysin samalla linjalla. Minusta oikeasti tärkeää on vain opiskelu ja se on mahdollista vain elävänä ja suhteellisen terveenä & hyväkuntoisena. Insinööriyden kanssa sillä on hämmästyttävän vähän tekemistä. Sitä kuuluisaa Insinöörin Ilmettä en tarvitse. Jos ei niin ei, en jää perään itkemään.
|
Satakunnan ammattikorkeakoulun entinen Vähärauman kampus on muutoksen kourissa ainakin rakennuksen vanhemmissa osissa, entisen tekniikan puolen osalta.
Tekunkorvessa (jossa on nykyisin viidesosa asunnoista tyhjillään) asuvana ohikulkijana olen tullut syrjäsilmällä pintapuolisesti seurailleeksi mitä rakennusliike Lemminkäinen siellä vanhalla koululla oikein vehkeilee.
Tiistaina 17.10.2017 entisen koulun entinen ruokala sai uudet ikkunat pressujen tilalle lammen suunnalle.
Isojen ikkunoiden linja ei näytä radikaalisti muuttuneen lammen suunnalla. Muistini mukaan vanhoissa ikkunoissa oli kuitenkin korkeutta jaettu karmeilla osiin tätä enemmän, joten oikeastaan ikkunat ovat entistäkin suuremmat.
En sinänsä ole mikään isojen ikkunoiden suuri fani ja kannattaja. Tietääkseni lasi ei kuulu kaikkein kestävimpiin rakennustarvikkeisiin. Ikkunat eivät eristä lämpöä erikoisen hyvin riippumatta siitä monenkokertaisia ne ovat. Lasipalatsien komeus on kyseenalaista. Mielestäni isot ikkunat tarpeettomasti lisäävät rakennuksen hintaa ja käyttökustannuksia.
Suuret ikkunat antavat sellaisen aivan virheellisen käsityksen ettäkö muka oltaisiin jakamassa valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Oikeasti virkamiehet ovat niitä jotka vaeltavat pimeydessä.
Olisin ihan mielelläni se sadun reipas kansalaisaloitteellinen pikkupoika joka huutaa että "Eihän keisarilla ole vaatteita ollenkaan!"
Leikki-insinöörikoululle haluaisin huutaa suureen ääneen, ettei se ole oikeasti paljon mitään. Ammattikorkeakoulu on onnistunut nujertamaan ja mitätöimään insinööriyden. Leikki-insinööriys ei ole erikoisen motivoiva tavoite, mutta sitä kai tässä tutkinto-opiskelijana on oltava tavoittelevinaan opiskeluoikeuden, terveydentilan, jaksamisen ja mahdollisuuksien puitteissa.
Enimmäkseen Vähärauman entinen insinöörikoulu vaikuttaa melko masentavan näköiseltä kaikkien niiden pressujen takana. Toisaalta sikäli se oikeastaan kuvastaa hyvin insinöörikoulutuksen ankeaa todellisuutta.
Kaiken maailman virkavaltaiset paperinpyörittäjät toimivat ammattikorkeakoulussa kuin Ankeuttajat siinä Harry Potterin käymässä Tylypahkan Noitaopistossa.
Insinöörikoulutuksen laatutasoon tarvittaisiin pikaisesti huikea tasokorotus. Taikuus ei kuitenkaan tässä auta. Mitatön näennäiskoulutus ei koskaan voi tuottaa niitä insinöörejä joita maa oikeasti tarvitsee. Määrällä ei voi korvata laatua. Pelkkä ilme ei riitä insinööriyden tunnusmerkiksi.
Uskonko siis että vanhat tsaristiset rakenteet murtuvat ryskyen, uusi aika koittaa, byrokraatit myöntävät olleensa väärässä ja tekevät parannuksen, kaikki kääntyy paremmaksi, valo voittaa pimeyden, kurinpidollisen ajattelun ja rangaistusmentaliteetin tilalle astuu aito osaaminen ja kyvykkyys, työelämä alkaa toimia aivan uudella tavalla? No ei todellakaan. Sama vanha typeryys jatkuu.
SAMK ei ole mikään Tylypahkan Noitaopisto. Siellä ei opi taikatemppuja. Se on vain synkkä umpikuja. Se ei johda minnekään. Se on pelkkää huijausta, leikki-insinöörikoulu. SAMK on enemmänkin kuin Pelle-Hermannin Leikkipuisto.
Syksyn synkkyydessä täytyy nyt kuitenkin koettaa löytää arvokkaita ja motivoivia tavoitteita, kultajyviä että jaksaisi rämpiä läpi synkän talven räntäsateiden ja pimeyksien. Ja siitä vielä eteenpäin. En näe edessäni mitään Loistavaa Polkua joka johtaisi Ikuiseen Onneen. Voisin kuitenkin pystyä elämään vielä 10 hyvää vuotta, jos onni suosii, ja se on paljon enemmän kuin olen koskaan saanut peräkkäin. Arvokkaita asioita on edelleen olemassa. Niitä voi olla vaikea saavuttaa tässä reaalimaailmassa, mutta yrittänyttä ei kuulemma laiteta.
En pääse koskaan Tylypahkan Noitaopistoon, mutta jos voimia ja terveyttä riittää, niin teen parhaan mahdollisen henkilökohtaisen suoritukseni, kuin sellainen edustusurheilija joka ei ole Ilkka Kanervan über-vaativalla linjalla.
Huokaus. Täytyy katsoa olisiko syysloman jälkeen sisuskaluja vääntävän katkeruuden yli ponnistaen vielä mahdollista tehdä jotakin tälle surulliseksi kääntyneelle ammattikorkeakoulu-opiskelulle, joka vaikuttaa olevan umpikujassa ainakin kone- ja tuotantotekniikan osalta. Todennäköisyyslaskenta on OK ja matematiikka-moduulin neljäs osa olisi hyvin innostava mahdollisuus, jos voisi siihen kevätlukukaudella osallistua, mutta muuten on tuntunut enimmäkseen melkoisen turhauttavalta. Yritän ehkä etsiä jotakin opintoja tietotekniikan alueelta, jos sellainen on minulle mahdollista, niin että pystyisi valmistumaan edes rimaa hipoen, nippa-nappa, niukin-naukin.
Konkreettinen olisi sinänsä huisin tärkeää, mutta se ei käytännössä enää onnistu. Niihin töihin ei vaan pääse. Köyhän elämä on korvikkeiden varassa. Rakentaminen olisi konkreettista, konetekniikka olisi konkreettista, tietotekniikka on korviketta. Voihan tätäkin vielä yrittää, mutta mielessä pitäen että sekään ei ehkä oikeasti käy. Jos ei onnistu, niin sitten ilmeisesti ei onnistu, minkäpä tuolle tekee. Olen jo nähnyt niin monen oven sulkeutuvan edessäni, että tuskin sellaiselle enää korvaani lotkautan. Varsinainen tavoite joka tapauksessa löytyy linjalta matematiikka, fysiikka, kemia. Tietotekniikka ei voi olla mikään itseisarvo.