| Edellinen | Seuraava |
Synkältä näyttää Vähärauman koulun tilanne. Nuorison bileiden teemana on ollut kuolleitten päivä, "Día de los muertos", ikäänkuin erään James Bond-elokuvan alussa ja toisissa bileissä juhlitaan Tekun hautajaisia.
Mainoksesta voisi epäillä että Teku menehtyi joko UFOjen eli "tuntemattomien lentävien esineiden" (ehkä paremminkin "lentävien lautasten") tai elokuvissa esiintyneen ehkä japanilaisperäisen radioaktiivisuutta diggaavan jättiläislisko Godzillan iskuun. Joka tapauksessa hautakivikin on jo esillä. R.I.P. eli Rest in Peace, väkivaltaisen lopun tapauksessa joskus leikillisesti väännetty muotoon Rest in Pieces.
No juu, Satakunnan ammattikorkeakoulu on lähdössä pois Vähäraumasta, kaiketi koulun leikilliset hautajaiset liittyvät tähän. Teku on toiminut Vähäraumassa 1960-luvulta lähtien. Tosin Teknillinen koulu on lopettanut jo 1990-luvulla. Minä ainakin kuvittelen että nimitys "Teku" nimenomaan tarkoittaa vanhaa Teknillistä koulua josta valmistui teknikoita. Insinöörit taas alunperin tulivat Teknillisestä opistosta johon nimitys Teku mätsää huonommin.
Vähärauman koululla on tietääkseni menossa Vähä0 -niminen (lausuttaneen "VähäNolla") rakennusalan projekti jonka tarkoitus on arvattavasti "nollata" rakennus SAMK:in jäljiltä. Oletettavasti rakennukset siirtyvät kesällä/syksyllä muuhun käyttöön. Lisää päiväkoteja ja peruskouluja?
Minun henkilökohtaisen opiskelukokemukseni mukaan Tekun hautajaisia olisi voinut viettää jo kauan sitten. Kyseessä on eräänlainen elävä ruumis, zombie-SAMK. Aikuispuolen kone- ja tuotantotekniikan insinöörin neljännen opintovuoden lukujärjestys on käytännössä tyhjä, ei koulutusta, ei työharjoittelua, ei kesätyötä, ei osallisuuutta missään projektissa, ei opinnäytetyötä, ei tutkintoa, ei mitään. Revi siitä huumoria.
Onhan tämä insinööriksi opiskelu oikeastaan melkoisen ristiriitaista ja mielipuolista puuhaa. Kun nimittäin ei ole työpaikkaa eikä myöhäispuberteettia elävä sälli uutta työtä niin vaan saakaan. Kytkennän työelämään puuttuessa kaikki jää kuin ilmaan roikkumaan. Ilman työpaikkaa opiskelu ei johda mihinkään. Paitsi ns. kilometritehtaalle.
Oikeasti ihmettelen miten olematonta kiinnostusta opetushallitus osoittaa sen seikan seuraamisessa että onko opiskelijoilla oikeasti mahdollisuus opiskella. Mielestäni on törkeää että ammattikorkeakoulu voi mainostaa sellaista ilta- ja viikonloppukoulutusta johon sillä ei ole kunnon resursseja eikä edes motivaatiota resurssien hankkimiseksi. Opiskelijoita kustaa suoraan silmään. Ainoastaan (jäljelle jäävän) henkilökunnan työllistäminen näkyy olevan koulun tavoite ja opiskelijathan eivät ole ollenkaan henkilökuntaa.
Minusta olisi opiskelijoiden kannalta - kokonaisuutena ja pitemmän päälle - parempi että huonon koulun annettaisiin vaan kaatua, lopettaa toimintansa, tuhoutua. Jäljelle jäävien oppilaitosten taso nousisi tällöin paremmaksi. En nimittäin näe oppilaitosten olemassaoloa minään itsetarkoituksena, en näe niitä rangaistuslaitoksina tai henkilökunnan palvelijoina, vaan opiskelijoiden palvelijoina. Oppilaitosten kuuluu olla olemassa opiskelijoita varten.
Onhan insinööriopinnoissa kieltämättä oma problematiikkansa. Insinöörin perusmatematiikka ei tee kenestäkään ammattitaitoista matemaatikkoa. Insinöörifysiikasta ei valmistu fyysikoita. Tekniikan kemia ei tuota valmiita kemistejä. Tekniikan englanti tokkopa vaan tuottaa ammattitaitoisia kielenkääntäjiä tai työmaatulkkeja.
Edes ammattioppiaineet eivät varsinaisesti valmista mihinkään ammattiin. Hitsaustekniikan kurssi ei sinänsä anna luvallisia valmiuksia toimia hitsausinsinöörinä. Hydrauliikan ja pneumatiikan kurssi ei edes pyri kouluttamaan alan päteviä suunnittelijoita. Metalliopin kurssilta ei valmistu itsevarmuutta uhkuvia metallurgeja. Sähkötekniikka - ainakin sivuaineena - on kuin sanoisi kättä-päivää märkä kinnas kädessä.
Monet kone- ja tuotantotekniikan insinöörikoulutuksen kurssit - kuten lujuusoppi, elementtimenetelmän perusteet, konedynamiikka, koneistustekniikka, koneen osat, konstruktiotekniikka, materiaalitekniikka - kattavat vain alan alkeet, eivätkä johda sen pitemmälle. Edes koneinsinöörille niinkin perustavanlaatuisesti tärkeitä aiheita kuin hammaspyörät ja muut mekanismit ei näissä kursseissa käsitellä lainkaan, aika loppuu, ovat liian vaativia aiheita!
Lämmön ja aineen siirtyminen ovat samaten aikuisopintoina insinöörin tutkintoa tavoittelevalle avaamaton kirja, kääntämätön lehti, tuntematon maanosa, terra incognita, tabu, kiellettyä aluetta? Koulutuksen laadun ja kattavuuden kontrolli on käytännössä täysin olematonta. Koulu ei vaikuta olevan vastuussa yhtään mistään.
No juu, koettelee, muttei hylkää Herra. Näin totesi se tunnettu Paavo joka pisti leipään puolet petäjäistä.
Ei tosin pidä tätä tulkita ettäkö muka olisin sen surullisenkuuluisan juutalaisten Herran linjoilla. Minä suosin aitoa kotimaista alkuperäistä suomalaista luonnonuskontoa, en mitään ulkomailta tuotua rättipäiden maailmankuvaa, kuoleman ja sodan uskontoa, väkivalloin maahamme levitettyä, meille vierasta ja tarpeetonta Lähi-Idän problematiikka.
Tekniikka on joka tapauksessa hieno juttu ja opiskelun arvoista, nimittäin jossakin sellaisessa paikassa jossa sitä on mahdollista opiskella. Satakunnassa sellaista paikkaa vaan ei nähtävästi oikein ole.
Päättäjien, virkamiesten ja poliitikoiden mukaan kuulun "menetettyyn sukupolveen". Heidän mielestään olen työelämästä pysyvästi ulkopuolinen ja siis (heille) tarpeeton. Minä kuitenkin haluan hautakiveeni tekstin TEKN TRI tai vaihtoehtoisesti FIL TRI, joten aion olla se - surullisenkuuluisa - yksi niistä kolmesta opintonsa ammattikorkeakoulussa aloittaneesta joka myös suorittaa tutkinnon. Niin vastenmieliseltä kuin tämä ajatus voikin Satakunnan ammattikorkeakoulun kannalta tuntua. En ole mikään "menetetty", minä taistelen ja voitan. Suojatyöpaikkojen norsunluutorneissa kuikuilevat virkamiehet ovat oikeasti niitä "menetettyjä", turhia ja toivottomia luusereita.
Koulun ruokalasta aukenee tuollainen näkymä lammelle, kreikkalaiselle teatterille ja koulun sisäpihalle jota vähemmän on käytetty. Sinne olen monasti tuijotellut ruokalasta natustellessani KELAn osittain tukemaa opiskelijalle 2,10€ hintaista opiskelija-ateriaa.
Tjaah, eihän se tosin sananmukaisesti ole koulun ruokala, vaan sitä pyörittää erillinen yksityinen yritys Sodexo. Sinne uudelle kampukselle Porin keskustaan ei muuten näin sivumennen mainiten tule koululle ruokalaa lainkaan. Kaupungilla voi ehkä ruokailla joissakin paikoissa jonkinlaisella opiskelija-alennuksella jos saa uudelta koululta siihen oikeuttavat dokkarit, lisenssit, luvat ja paperit.
Hmmmm, ensimmäiset insinöörit lienevät valmistuneet täältä Vähärauman koulusta joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. He ovat nyt varmaan jo vähintään 70-vuotiaita. Monet heistä voivat jo olla kuolleita, kalpean vaimeita edesmenneitä.
Suomalainen luonnonusko palvoo myös esi-isien henkiä. Luonnonuskon pohjalta voin hyvin kuvitella että tuolla lammen rannassa, vanhan konevasaran tienoilla ja ruohottuneilla kreikkalaisen teatterin penkeillä parveilee joukko kuolleita teknikkoja ja insinöörejä jotka ovat käyneet koulunsa Porissa.
Minne muualle he kokoontuisivat? Hautausmaa on tylsä paikka tekniikan miehelle. Tietenkin he tunnelmoivat insinöörikoulun sisäpihalla Vähärauman lammen rannassa. Vanhoja muistellen, nuorta polvea katsellen.
Luulenpa että juuri siinä on syy siihen miksi tuohon suuntaan on niin helppo tuijotella nakkikeittoa siemaillessaan ja kalapuikkoja nakertaessaan. Alitajuisesti tajuamme että siellä he ovat, vaikka emme tietoisesti heitä näekään, meidän hengenheimolaisemme, kuolleitten porilaisten insinöörien sielut, teknikoiden haamut.
Sieltä nuo kaikkinäkevät insinöörien ja teknikoiden henkiolennot mulkoilevat syyttävästi koulun ei-insinööri-rehtorin suuntaan ja ilmaisevat paheksuntansa koulun veltolle johtokunnalle joka tämän linjaa myötäilee. Eipä ihme että tämä SAMK:in ei-insinööri-rehtori niin mieluusti haluaa muuttaa pois Vähäraumasta kalliisiin yksityisiin vuokratiloihin asemanaukiolle. Pakoon, pois tekniikan haamujen syyttävien katseiden alta.
Näin kuolee entinen kunniallinen insinöörikoulu, korvautuen trendikkäällä bisneshenkisellä turhanpäiväisellä vouhotuksella ja SoTe-alan typerryttävän kaoottisella kohelluksella. Muka "keihäänkärkiä", pyh-pyh-pyh sanoo metallialan mies! Pehmeitä ja heikosti kudokseen tunkeutuvia ovat sellaiset keihäänkärjet. Myös vanhojen insinöörien sielut siellä lammen rannassa paheksuvat ihan satana Satakunnan ammattikorkeakoulun häpeällistä alennustilaa.
|
|
Porin kaupunginkirjastossa puolestaan oli esillä historiallisesti mielenkiintoinen piirtämis- ja sarjakuva-aiheinen näyttely.
Näyttelyn juhlakalu taiteilija Hjalmar Löfving on ainakin minulle entuudestaan tuntematon, mutta ehkä vanhempi sukupolvi muistaa tosiajassa nauttineensa hänen töistään. Taiteilijan syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 120 vuotta. Hän kuoli vuonna 1968 jolloin olin 10 vuotta vanha.
Näyttelyn tekstuaalinen ja asiapitoinen anti on mielestäni poikkeuksellisen runsas tällaiseen pieneen näyttelyyn. Esitystapa on hyvin graafinen ja pitkälle tuotteistettu. Aiheeseen on todella paneuduttu. Kiertonäyttelyn plakaatit ovat korkealaatuisia.
Näyttelyn on Poriin tuonut Porin sarjakuvafestivaalit yhdessä kirjaston kanssa ja se on Suomen sarjakuvamuseon kiertonäyttely.
Näyttelytekstin kertoman mukaan: "Sarjakuvamuseo ry. on tutkinut Löfvingin sarjakuva-, kuvitus- ja animaatiouraan liittyviä aineistoja ja on tuottanut gallerianäyttelyn, kiertonäyttelyn ja julkaisun. Setä Pim-Pom- teoksen on toimittanut tietokirjailija ja toimittaja Ville Hänninen ja sen on kustantanut Arktinen Banaani. Kirja ja näyttely julkistettiin 23. elokuuta 2016 Laterna Magica -galleriassa Helsingissä."
"Sarjakuvamuseon näyttely on retrospektiivi Hjalmar Löfvingin elämästä ja tuotannosta. Mehukkaita sarjakuva- ja kuvitusaineistoja on kaivettu erityisesti taiteilijan pojan, valokuvaaja Markus Löfvingin mittavasta kotiarkistosta. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin filmiarkistosta on digitoitu lastenfilmi vuodelta 1964, jossa Löfving esittää Setä Pim-Pom -hahmoaan. Löfvingiltä on säilynyt useita mainosfilmejä ja myös varhaisin selluloidi-tekniikalla valmistettu suomalainen animaatio, kolme minuuttia pitkä Muutama metri tuulta ja sadetta (1932)."
Täytynee mainita että taiteilija oli uransa alussa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä reippaaasti kantaaottava pilapiirtäjä.
Hänen maailmankuvansa vaikuttaa olleen ajan hengen mukaisesti melko konservatiivinen ja oikeistolainen, mutta pilakuvia julkaistiin sekä oikeiston että vasemmiston lehdessä. Sodanjälkeisessä Suomessa hänellä saattoi silti olla pieniä sopeutumisvaikeuksia?
Kuulemma taiteilija hävitti lähes paniikinomaisessa tunnelmassa suuren määrän Neuvostoliiton diktaattorista J.Stalinista sodan aikana tekemiään pilapiirroksia. Hän ei siis luottanut Stalinin huumorintajuun kun sota oli hävitty.
Siperian laaja lakeus todistaa Generalissimus Stalinin huumorintajusta (tai sen puutteesta). Siperialaisilla uudelleenkoulutus- ja asenteenmuokkausleireillä moni on saanut konkreettisesti kokea sen lentävän lausahduksen - Kyllä Siperia opettaa!
Tässä kuvatut näppäilytulokset ovat vain pieni otos näyttelyn koko tarjonnasta. Tekstejä on vaikea esittää helposti luettavina tässä kokoluokassa.
Vitriinissä oli samalla näytillä myös vanhoja porilaisia Porin sarjakuvaseuran Portsari -lehden numeroita. En tiedä mikä näiden suhde lie näyttelyn juhlakaluun, näkyisikö myös näissä Hjalmar Löfvingin kädenjälki, ei kai? Taitavat olla liian tuoreitakin Löfvingin tekemiksi, vaikka tämä piirsi loppuunsa saakka. Se on oikea tyyli, meidänkin suvussa on ollut tapana lähteä saappaat jalassa.
Erikoisesti silmään osuivat parista vanhasta kotimaisesta poliitikosta tehdyt Portsari-lehden kannen pilakuvat. Kalevi Sorsa pelkästään munii jatkuvasti sukellusveneiden ympäröimällä suomenniemellä ja Mauno Koivisto on salainen agentti 000, eli aivan täysi nolla, triplanolla.
Niin ja sitten on vielä Porin sarjakuvafestivaalit tulossa kuten Löfvingin aineistosta tehdyn kirjan Setä Pim-Pom kannen päällä kuvattu paikallinen mustavalkoinen broshyyri kertoo:
