Vääräuskoisen - joskin viattoman - veri virtaa jälleen

Edellinen Seuraava

Olen koettanut sinnitellä Porissa vuoden ilman käyntiä diabeteshoitajalla, vaikka tuli syyskesällä lääkärille luvattua että palaan nöyrästi ruotuun. Heikkona hetkenäni lupauduin kuitenkin ottamaan vastaanottoajan diabeteshoitajalle.

Heikko hetki oli se kun kävin pääterveysasemalla sairaanhoitajan vastaanotolla kuumeen ja yskän vuoksi. Tulehdusarvot olivat kuulemma erinomaiset (6), joten viruksen syyksi pistettiin koko vaiva, eikä siihen sitten mitään rohtoa saa. Kuume kesti vain pari päivää mutta yskänpuuskat jatkuvat jo ties kuinka monetta viikkoa. Yskänlääkkeistä ei ole apua. Vastalauseena yskälle olen lopettanut Cardace -verenpainelääkkeen käytön, se kun voi aiheuttaa kroonista yskää.

Nyt on sitten uudet eväät diabeteksen seurantaan ja haittojen vähentämiseen. Rauman aluesairaalasta aikoinaan saatu aiempi verensokerimittari (kuvattu jutussa #266) ei enää kelpaa, vaan se joutuu kaatikselle. Sormenrei'ityskonekin on erilainen. Uudessa mittarissa on erilaiset mittaliuskat. Joitakin tarvikkeita voinee hakea terkkarin jakelusta. Verensokerin mittausliuskat ovat kertakäyttöisiä, joten niitä kuluu jatkuvasti ja sormenrei'itysneula menee käytössä vähitellen huonoksi virkkuukoukuksi joka tekee sormeen tarpeettoman ruman reiän. Avohaavoja haluan välttää sillä ne parantuvat huonosti.

Sivistynyt olen sikäli että olen saanut tietää diabeteksen olevan verisuonisairaus. Metformiinitablettien (Diformin) vuoksi pitäisi valmistautua syömään B12-vitamiinia ja tuiki-tarpeellista D-vitamiinia löytyy marketistakin. Magnesiumia olen napostellut jo vuosia suonenvedon estämiseksi.

Terveydenhuolto pitää perinteisesti voimallisesti esillä mallia jonka mukaan vastuu on potilaalla. Tauti ei koskaan parane, se menee vain huonompaan suuntaan. Verisuonten kunnolla on ihmisiä - elämän viattomia uhreja - helppo säikytellä ja syyllistää ruokailutottumuksistaan ja elämäntavoistaan. Potilas on aina väärässä.

Sosiaalitoimiston luukulla tai leivänkerjäysjonossa vaan on turha vilautella terveydenhoitajien korkealentoisia ruokailusuosituksia jotka ovat köyhän opiskelijan vallitsevaan todellisuuteen nähden kuin toiselta planeetalta. Köyhä joutuu syömään mitä saa ja silloin kun saa. Köyhyyden käsite on ilmeisesti terveydenhuollossa ja sosiaalitoimessa täysin tuntematon, he elävät kuin eri maailmassa. Suomessa ei ole köyhyyttä ja vaikka olisikin niin siitä ei saa puhua, se on terrorismia ja työelämän pyhän työrauhan vaarantamista.

Yhtenäiskulttuuri on tuhoutunut. Työelämässä olevien kannalta maassa varmaankin vallitsee suunnattoman suuri hyvinvointi, mutta työelämän ulkopuolella sitä hyvinvointia ei ole niin helppo nähdä. Työssä olevat ja työttömät eivät puhu edes samaa kieltä. Päättäjät näkevät ainoaksi ongelmaksi työvoimapulan. Vuosia työttömänä olleen vaan on kovin vaikea löytää sitä työvoimapulaa. Työssä olevat ovat omaksuneet virkamieslähtöisen ajattelutavan. Kansalaisyhteiskunta kuoli jo ennen syntymäänsä. Virkamiesten asema on turvattu, hurraa.

Sikäli näitä ihanteellisia ravintosuosituksia joutuu kokonaisuuden kannalta tarkastelemaan eräänlaisena institutionaalisena pottuiluna yhteiskunnan taholta. Yhteiskunta ei myönnä sitä että sairauden asianmukaiseen hoitoon ruokailun ja dieetin avulla tarvittaisiin varoja joilla sitä suositeltavaa ruokaa olisi mahdollista hankkia.

Verisuoniani minun täytyy kuitenkin koettaa hoitaa parempaan kuntoon, koska ei sitä kukaan muu minun puolestani tee. Syöminen on vaikeaa. Painoa pitäisi kyllä pudottaa, se on noussut 120 kiloon, mutta toisaalta pitäisi jaksaa tehdäkin jotakin, eli syödäkin välillä pitäisi. Heikotuskohtaukset eivät tunnu hyvältä. Jos ei syö niin ei jaksa opiskella. Jos elämä on pelkkiä heikotuskohtauksia niin ihan sama jos vetää kolmekasin projektiilin kalloonsa, ei sellainen ole elämisen arvoista.

Aamulla mitattu verensokeriarvo 9,1 millimoolia litrassa ei ole ollenkaan hyvä. Se kertoo että yö on nukuttu huonosti. Tavoitelukema aamulla olisi noin 6 mmol/l. Toiselle kymmenelle nousevat lukemat ovat päivälläkin huonoja - vähintään 2 tuntia ruokailun jälkeen mitattuina. Heti aterian jälkeen on ihan turhaa mitata verensokeria, sillä lukemat ovat ihan villejä eivätkä kerro mitään normaalista sokeritasosta.

Verenpainetta täytyy taas alkaa seurata säännöllisesti. Kun jaksaisi. Täytyisi olla jotakin seurantatietoa terveydentilasta jos jossakin vaiheessa menen lääkäriin.

Silmänpohjakuvauksissa olen käynyt diabeteksen vuoksi (vanha juttu #249) ja onhan silmistä pieniä luomia löytynyt. Porilaisen linjan mukaan tilanne ei kuitenkaan ole mitenkään hälyttävä jos potilas on normaalissa diabetes-lääkityksessä ja silmänpohjat eivät vuoda verta. Luomet silmänpohjassa eivät ole kovin vakava asia. Jos kuvissa näkyy verenvuotoa silmänpohjissa, niin se on hiukan huonompi juttu. Raumalla linja oli huomattavasti varovaisempi, jopa yliherkkä ja seuranta tiheämpää.

Jotakin tällä loppuelämällä kuitenkin täytyy koettaa tehdä. Työelämä vaikuttaa jo täysin toivottomalta, mutta insinöörin titteliä kohti aion ponnistella sitkeästi. Opiskelu on nähtävästi ainoa mahdollinen kanava elämässä eteenpäin. Jos ei ole opiskelua, niin sitten ei ole mitään.

Täytyy koettaa säilyttää terveystilanteensa käyttökelpoisena niin että jaksaa tsempata kohti matemaattis-teknillisen viisauden korkeampia kukkuloita. Dippainssin arvonimi tuntuu ainoalta mitä tämän koulun jälkeen olisi mahdollista tavoitella. Hankaluutensa on siinäkin, mutta toisaalta työelämä vaikuttaa olevan minulta suljettu ja yrittäjäksi ei pysty ilman pääomaa. Tekniikan tohtori näyttäisi hyvältä hautakivessä, mutta voi olla paljon vaadittu. Oman henkilökohtaisen elämäni sankari ja oman elämäni herra tohtori tulen silti aina olemaan.

Värähtelyt ovat perustavanlaatuisen tärkeä asia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Niinpä jatkossa täytyy panostaa lujasti värähtelyihin. Lohdullista kyllä mekaanisilla ja sähköisillä värähtelyillä on matemaattisessa mielessä paljon yhteistä.

Kielitaidon eurooppalainen viitekehys

Eräs aikuisopiskelijaa hämmästyttäviä nykyajan ihmeitä on kielitaidon luokittelujärjestelmä jota oheiset koulun käytävältä kahvivälkällä napsitut kuvat esittelevät. Näin kertoo virallinen teksti lahjomattomaan tapaansa:

Eurooppalainen viitekehys(Common European Framework of Reference for Languages) on Euroopan neuvoston kehittämä Kielten oppimisen, opetuksen ja arvioinnin yleinen eurooppalainen viitekehys, joka määrittelee ja kuvaa kielitaidon kuutta taitotasoa peruskäyttäjä-tasolta taitavan kielenkäyttäjän tasolle asteikolla A1-C2.

Koulussahan kyllä ohimennen kuulee mm. vaihto-opiskelijoiden puhumaa ranskaa, saksaa ja venäjää.

Muistaakseni englannissa koulun tavoitetaso on peräti B2. Ruotsista en ole ihan varma. Svedu on edelleen lakimääräistä, mutta aika vähän taitaa sille useimmilla olla todellista käyttöä? Tokihan meikäläinenkin huomaa että käytännössä ruotsin taito on koulussa yleisesti heikompaa kuin enkun osaaminen. Noh, netti, telkkari ja elokuvat epäilemättä asettavat enkun svedua parempaan asemaan.

Niin sanotuissa ylimääräisissä kielissä on kuitenkin tyytyminen A-tason osaamiseen. Kaiketi järjestelmän tarkoitus on kuvata lähinnä puhutun kielen ymmärtämisen ja aktiivisen osaamisen tasoa.

Alkeet kattavia taitotasoja A1.1, A1.2 ja A1.3 luonnehditaan "Suppea viestintä kaikkein tutuimmissa tilanteissa", tasoja A2.1 ja A2.2 "Välittömän sosiaalisen kanssakäymisen perustarpeet ja lyhyt kerronta".

En kylläkään ymmärrä miten kielitaidon jaottelu voi olla näin tavattoman hienosyistä jo aivan alkeissa.

Perustason B1.1 ja B1.2 -tasoilla on sitten jo mahdollista "Selviytyminen arkielämässä" ja tasoilla B2.1 sekä B2.2 "Selviytyminen säännöllisessä kanssakäymisessä syntyperäisten kanssa".

Onkohan se näin yksinkertaista? Voisin hyvin kuvitella että esim. hyllymetreittäin enkunkielistä dokumentointia lukeneen ohjelmoijan luetun ymmärtäminen voisi olla hyvällä tasolla vaikka suullinen aktiivinen kielitaito olisikin verrattain vaatimatonta.

Noh, ehkä on hyvä että tällainen systeemi on olemassa. Kielten oppikirjat on joka tapauksessa luokiteltu sen mukaan. Kertoo tuo luokittelu sentään jotakin, vaikka mielestäni kyseessä onkin kokonaisuutena melkoisen monisyinen ja tulkinnallinen asia.

Suomen kaikkien aikojen opiskeluvihamielisimmän hallituksen leikkaukset ovat osuneet kipeästi mm. ammattikorkeakoulun kieliopintoihin ns. "ylimääräisten" kielten (muut kuin pakolliset enkku ja svedu) osalta. Suomi ei panosta tulevaisuuteen, osaamiseen, ymmärtämiseen. Suomi haluaa vajota lamaan yhä syvemmälle, eristäytyä muusta Euroopasta, vajota itsesääliin ja pitää nurkassa ikävää. Hallitus haluaa että Suomi jämähtää paikoilleen samalla kun euroalueen korkotaso lähtee nousuun Keski-Euroopan talouskasvun myötä. Suomessa kasvaa vain velka ja velkojen korot.

Täällä Pohjolan perillä ei tarvita oppia ja ymmärrystä - muuta kuin sikäli että meidän on opittava nöyrästi hymyilemään kurjuuden keskellä ja koko sydämestämme kannattamaan ja jopa rakastamaan kaikille elämän ilmiöille vihamielistä ökyisäntien hallitusta. Enpä ollenkaan ihmettelisi jos uskonnollisen Sipilän ökyisäntien hallitus määräisi korvaamaan insinöörifysiikan Pyhään Raamattuun perustuvalla erehtymättömällä kreationismilla. Hallelujaa. Tokihan erehtymättömän ja kaikkivoipaisen Jumalan sanasta on insinöörille enemmän apua, tai ainakin lohtua?

Vieraan kielen oppiminen on pitkällinen prosessi. Ehkä se olisi lyhyempi jossakin suggestoterapiassa, kielikylvyssä tai asuen paikan päällä maassa jossa yleisesti käytetään kyseistä kieltä. En tiedä omakohtaisesti kun en ole sellaista kokeillut.

Kielten peruskursseista on melkoinen hyppäys työelämässä tarvittavaan kielitaidon tasoon. Ei kai ole järkevää yrittää kouluttaa esim. insinööristä automaattisen puhelinvastaajan korviketta. Tekniikassa tarvittava kielitaito jää normaaleissa kieliopinnoissa aika pahoin lapsipuolen asemaan. Kieliopinnot on pääsääntöisesti suunnattu humanisteille ja kaupallisen alan ihmisille.

Sitkeästi pidän tekstin lukemisen ymmärtämistä tärkeimpänä. Kielen opettajat tietysti pääsääntöisesti lähtevät siitä että puhuttu kieli on luonnollista ja ensisijaista. Käytännössä puhuttu vieras kieli ei kuitenkaan välttämättä ole kovinkaan ongelmatonta. Mielestään hyvän ruotsinkielen taidon omaavaa voi odottaa ikävä yllätys jo esim. Etelä-Ruotsissa.

Ihmisten välinen kommunikointi molemminpuolinen ymmärrys tavoittaen on verrattain ongelmallista omalla äidinkielelläkin, varsinkin jos se ei ole tiukan formaalia. Kielenkäyttötilanteet ovat kovin vaihtelevia.

Kiihoittavin tavoite on toki vieraalla kielellä kirjoittaminen, siis ihan oikeasti, mielellään sujuvaa vapaamuotoista asiatekstiä tai vaikka fiktiotakin. Sellainen taitotaso ei kuitenkaan - herra paratkoon - ole aivan helposti saavutettavissa. Ehkä sitä pystyisi parhaiten harjoittelemaan sitkeästi apinoimalla ja varioimalla oppikirjojen tekstejä, mutta myös omaa panosta ja omaa uskallusta tarvitaan. Täytyy uskaltaa ottaa virheiden riski.

Englanninkielisen tekstin tuottamista en voi pitää tavoitteena. Todellisia kieliä ovat ruotsi, saksa, venäjä, ranska ja espanja. Ja tietysti eurooppalainen suunnitelmakieli Esperanto, vaikka se nykyisin yritetäänkin vaieta täysin kuoliaaksi. Voisi kysyä mitä järkeä on yrittää opetella kaiken maailman vieraita kieliä, eikö olisi parempi että kaikki opettelisivat Esperantoa niin että pystyvät sen avulla kommunikoimaan kaiken maailman ulkomaanpellejen kanssa! Esperanton tekee helpoksi se että sen kielioppi on yksinkertainen, ilman poikkeuksia. Kansainväliseen kanssakäymiseen tulisi oikeasti käyttää helppoa, puolueetonta ja neutraalia kieltä joka on kaikille yhtä lailla vieras kieli. Kansainvälisen kielipolitiikan ei pitäisi olla imperialismia. Kaikkien kulttuurien etu ja tasapuolisuus ei tule kunnioitetuksi siten että käytetään englantia, sillä kaikki eivät ole jenkkejä.

Eräs kieliopintojen paradoksi on siinä että joidenkin asioiden käsittely olisi vaikeaa omalla äidinkielelläkin. Miten niitä hankalia juttuja sitten muka pystyisi vatvomaan aivan vieraalla kielellä, jos omallakin kielellä on vaikeuksia? Ymmärtämistä ja kielitaitoa tuskin on mahdollista täysin toisistaan erottaa.






Galleria