Nouseeko jo maasta virkistävää tuoksua?

Edellinen Seuraava

En tosin ymmärrä koulun lukukauden jaksoista mitään, mutta olen sitä mieltä että jonkinlainen jakso minulle henkilökohtaisesti tuli täyteen kun kevätlukukautta oli kulunut 2 kuukautta. Opiskelua haluan sinnikkäästi jatkaa koska mitään muutakaan tulevaisuutta ei nähtävästi ole.

Eräänlainen juopa insinööriopintojen teorian ja käytännön välillä minua on alkanut vaivata. Esimerkiksi fysiikassa käsitellään korkealentoisia periaatteita ja sitten vaikkapa automaatiotekniikassa kohdataan käytännön elämässä vallitseva todellisuus.

Oikeasti tavalliset insinöörit käsittelevät lähinnä vain valmiita osakokonaisuuksia, kokoavat niistä enemmän tai vähemmän onnistuneita koneita ja laitteita. Tavalliset insinöörit eivät ilmeisesti suunnittele esim. hydraulimoottoreita tai pneumatiikan suuntaventtiileitä, vaan nämä ovat valmiina hankittavia rakenneosia. Tylsää, umpitylsää.

Ruuvikompressorit, virtaventtiilit ja sen sellainen voisivat minusta olla ihan mielenkiintoisia suunnitella, mutta ne tehdään valmiiksi jossakin Vinku-Intiassa. Sääli. Tämäkin kriittisen tärkeä ydinosaaminen on suosiolla ulkoistettu ulkomaille.

Tämä on auringonlaskun maa, vailla itsenäistä tulevaisuutta.

Suomalaisille riittää jos saavat itämaisessa tuulipuvussaan ja kiinalaisissa halpislenkkareissaan jonottaa ilmaista makkaraa vaali-kiimaisten poliitikkojen mainoskojun edessä, ulkomainen älykännykkä taskussaan, ulkomainen viihde ajatuksissaan.

Amerikka on taivas koska Jumalakin asuu siellä, Beverly Hillsissä.

Nuorten opiskelijaelämästä en "ilta- ja viikonloppuopiskelijana" tiedä paljon mitään, mutta ainakin jonkinlaisia bileitä ilmeisesti ajoittain järjestetään. Olen siinä käsityksessä että Porin itäisen puistokadun varrella sijaitsevalla vanhalla elokuvateatterilla on tässä jokin rooli. Täytyy joskus vielä ryhdistäytyä sen verran että saan kyseisen tunnusmerkillisen muotoisen kinorakennuksen kuvattua ainakin ulkoapäin. Ehkä siellä vielä elokuviakin esitetään.

Mutta opin tiellä aion edistyä huikeasti, vaikka työtilaisuuksia ei näköpiirissä olekaan, sen paremmin siellä kirkasotsaisen teorian kuin masentavan käytännönkään puolella juopaa. Haluan yksityiskohtaisesti osata esim. Fourier-analyysin ja differentiaaliyhtälöiden numeerisen ratkaisun, jo kauan himoitsemaani vektorianalyysiä, monipuolista 3D-kyvykkyyttä ja veret seisauttavaa hyötygrafiikkaa unohtamatta.

Yritysideasta puhuminen on ennenaikaista, mutta jotakin sellaisia ammatillisia valmiuksia ja hyviä iltapuhteita täytyy koettaa kehitellä. Ohjelmoija tekee ohjelmansa itse, eikä kaipaa billgatesien apua. Mitään konkreettista ei ole tarjolla, mutta ainakin haluan hallita periaatteet. Mikrovaltiolle pitäisi kehitellä ydinosaamista ja suunnitteluvalmiuksia.

Koneistus on periaatteessa mielenkiintoista, joskin kallis tuotantomenetelmä. Rahaa pitäisi olla kuin rantarosvolla että pystyisi perustamaan konepajan. Ja toiselle töihin pääseminen on aika toivotonta alalla kuin alalla. Voipa olla että tutkinnon pakollinen työharjoittelukin kokee vielä suuria ongelmia.

Tämä kirjoitteluni on murroksessa. Tällaisten yksittäisten kuvien tekeminen on helpompaa. Tilankäyttöni on varmaankin muuttunut huolettomammaksi. En enää jaksa kantaa murhetta siitä miltä sivut näyttävät erikokoisilla näytöillä.

Talvilomalla en ole pystynyt käymään kotiseudulla, mutta nyt täytyi kiireesti käydä katkaisemassa mökistä sähköt kun posti toi karmean sähkölaskun. Meikämannen on vaikea polkaista maasta yli 500 euron määrää. Jonkunhan ne ydinvoimalat ja teollisuuden halpa sähkö täytyy maksaa.

Peräseinäjoen kirkolta täytyi ajaa taksilla perille kahdenkympin hintaan koska kouluvuoden aikanakaan ei linkkarilla sen pitemmälle päässyt. Maanantaiaamulla puoli yhdeksän aikaan Myllärin linja-auto kuitenkin ajaa Kihniänkylästä Seinäjoen keskustaan. Pari tuntia aiemmin kulkee myös linja-auto, mutta vanha ei jaksa herätä niin aikaisin. Kesällä en tiedä kulkeeko mitään.

Kihniänkylän linnut saivat vihdoin uutta pureskeltavaa. Liian pitkähän tämä aikaväli on lintujen talviruokintaa ajatellen ollut. Siivekkään yleisön kato oli ollut tuntuva, mutta jokunen päivystävä siivekäs sentään vielä puunoksalla notkui.

Kihniänjoen Hiirikoski kohisee jo kuin keväällä ikään. Talvi on sittenkin ollut lempeä. Lumikinosta oli kuitenkin vielä paikoin pihassa jäljellä sen verran että tavallinen henkilöauto olisi voinut jäädä jumiin. Sipulikukat pääsevät pian ojentelemaan raukeita jäseniään mullan kätköistä maan pinnalle.

Kahdessa kuukaudessa loukkuihin oli jäänyt vain 3 hiirtä. Tai kenties oli joku päästäinenkin joukossa, en hallitse pienjyrsijöiden taksonomiaa. Luvattomia tunkeilijoita joka tapauksessa, lainsuojattomia desperaadoja. Loukkuja on sen verran ettei asiakkaiden tarvitse jonottaa, muutama kymmenen. Tuvassa lämpötila oli alimmillaan ollut +8°C. Pakkasta ei lie ulkona ollut kuin hiukan toistakymmentä astetta.

Luulin ensin että saunalle tuleva vesijohto on jäässä, koska putken päässä oleva puutappi oli kuiva. Vaan kylläpä sieltä vettä kuitenkin alkoi tulla kun sain tapin papukaijapihdeillä väännettyä irti. Hanaa ei uskalla jättää putken päähän kiinni pakkasten ajaksi. Muovinen vesijohtoputki ei jäätyessään hajoa, mutta metallinen hana voisi sen tehdä.

Saunomaan pääsi kun sai vettä. Tosin jokivedelläkin olisi ehkä voinut saunoa. Mökin vesi valuu putkea pitkin omalla painollaan noin 300 metrin päässä olevasta pellonreunasta. Pumppua ei enää ole, se on tuhoutunut ulkorakennuksen tulipalossa. Suihkun ottaminen ei onnistu, niin ylös vesi ei nouse, mutta saaviin saa vettä putken päästä.

Kaktuksista oli kolme vielä jäljellä, yksi oli sortunut matkan varrelle. Niiden tulevaisuus ei näytä hyvältä. Uloskaan niitä ei oikein vielä voine pistää. Pakkaset eivät ole ohi. Kameli pystyy olemaan juomatta kaksi viikkoa, mutta kaktus voinee selviytyä ilman vettä jopa kuukausien ajan. Insinööri taas ei kuulemani mukaan pysty olemaan kahta viikkoa juomatta (... VIINAA!!!). Ehkä kaktuksia ei olisi vielä hyvä kastella, mutta en kehdannut kuivilleenkaan jättää. Toivotaan parasta, parempaan ei nyt pysty.

Kihniänkylän koulun tulevaisuus on vaakalaudalla. Ilmeisesti kylän lasten määrää ei pidetä riittävän suurena että se oikeuttaisi oman koulunsa. Tämähän on maaseudulla tullut tutuksi viime vuosikymmenten aikana. Siltä suunnalta kaikki uutiset tuntuvat olevan huonoja. Kansaa ajetaan taajamiin kuin käärmettä pyssyyn.

Kylän kauppa sentään oli vielä toiminnassa, vaikka kauppias onkin jo vuosien ajan haikaillut sukupolvenvaihdosta.

Ohessa kuvattu kevyen 20 mm tykin hylsy lie Marttilan sedän jäljiltä. Löysin tuon joskus poikasena 1960-luvulla Jalasjärvellä entisen Alavallin koulun vintiltä. Minulle tuo on tietysti ollut suuri aarre poikasesta lähtien. Huomattava korroosio ei ole sen arvoa vähentänyt minun silmissäni.

Yläluokkien opettaja Martti Marttila oli ollut sodassa, joskin toimistotehtävissä, kirjurina. Hänellä lie ollut klenkkakoipi jo silloin. Ehkä tuo oli hänelle jonkinlainen sotamuisto, joka kuitenkaan ei muuttotavaran mukaan mahtunut kun herrasväki lähti Alavallista eläkepäivilleen Jalasjärven kirkonkylään.

Kotoseudun nuoruuteni jälkeen muuttuneista liikennejärjestelyistä merkittävin lie oheisessa GT-kartan (numero 4 "Pori-Tampere") otteessa näkyvä kolmostien uusi linjaus Koskueen kohdalla Jalasjärven kirkonkylän eteläpuolella.

Täytyy sanoa että Michelin-ukon maailmankartta jää ulkonäössä ja kiinnostavuudessa toiseksi GT-kartoille. Tämä kartta on vuodelta 2003, joten ei aivan uunituore, mutta kuitenkin mielestäni melko hyvin ajan tasalla. Se koristaa nyt porilaisen opiskelija-asunnon seinää Michelin-ukon säälittävän ja detaljeista köyhän tekeleen vieressä. Muu maa mustikka.

Paluumatkalla saavuin Poriin junalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Seinäjoelta Tampereen kautta välillä junaa vaihtaen. Ennen olen tullut Tampereelta vain Peipohjaan saakka. Porin juna pysähtyi mm. Karkussa jonka Kutalassa olen joskus vieraillut Helmi-tädin luona. Helmi-täti asuu nykyisin Vammalassa. Kutala on saari. Olen siellä poikasena hiukan soudellut, mutta en sentään koko saaren ympäri. Losseja siellä ei enää taida olla?

Aamulla maanantaina 09.03.2015 oli matkalipun hankinnassa hiukan ongelmia. Seisoin Seinäjoella lippuluukulla jonon ensimmäisenä yli puoli tuntia, mutta VR:n koko maan laajuinen ongelma esti ostamasta matkalippua.

Visa Electron -kortti ei junassa kelpaa, joten täytyi käydä käteisautomaatilla tankkaamassa ja ostaa lippu junassa käteisellä. Toisaalta Onnibus -autoissa ei sitten taas käteinen raha kelpaa. Ihmeellinen on maailma, Eskoseni.

Paikkalippua en kai junassa maksanut vaikka se periaatteessa olisi ollut välillä Sjoki - Tre pakollinen. Junaan avattiin vaunu niitä varten jotka mahdollisesti häädetään istumapaikaltaan paikkalipun voimin. Ehkä sille oli käyttöä Tampereen jälkeen, matkalla kohti Helsinkiä. Minun ei onneksi sinne tarvitse mennä. Täältä katsoen Toijalan takana ei enää ole ketään, siis ketään oikeaa ihmistä.

Junienkin täytyy nykyisin olla niin pirun ihmeellisiä. Mikään tavallinen ei enää kelpaa. Kaikkien tuotteiden täytyy olla über-dimensioitua perhepakkausta ja varustettua ominaisuuksilla joita vain harva koskaan tarvitsee.

Näyteikkunayhteiskunnassa on tärkeintä että kaikki näyttää ulospäin hyvältä. Postit, koulut ja haja-asutusalueen julkinen liikenne voidaan lakkauttaa kunhan Helsingin julkisivu näyttää hyvältä ulkomaille. Hymyilkää suomalaiset, olette lottovoittajakansaa.

VR:n lipunmyyntiongelmat saavat ajattelemaan että poliitikoille niin rakas digitalisaatio on viety liian pitkälle. Digitalisaation edut ovat selvästikin jo ulosmitatut. Digitalisaatiosta on tullut itse tarkoitus, poliitikkojen pyhä lehmä.

Jos kansanedustajat norsunluutorneissaan kuvittelevat edustavansa myös sitä osaa kansasta joita painaa jokapäiväinen huoli toimeentulostaan, niin näin vaalien alla voisivat arvostaa kansan elannon ansaintamahdollisuudet hiukan korkeammalle. Ja siis nimenomaan täällä Suomessa eikä kaukaisessa Vinku-Intiassa. Vinku-Intian kansa ei tarvitse täällä meillä kansanedustuslaitosta. Meillä olisi ihan omat edut ajettavina, globalismi ei sitä tee meidän puolestamme.

Helmikuun 13. päivä oli perjantai. Silloin olin ekassa uusintatentissä, yleisenä tenttipäivänä. Kun vuosi 2015 on normaali- eikä karkausvuosi, on helmikuussa 28 päivää eli tasan 4 viikkoa. Niinpä myös maaliskuun 13. päivä on perjantai.

Perjantaina 13. päivä maaliskuuta olin toisen kerran uusintatentissä, tällä kertaa hamuillen Automaatiotekniikan perusteiden sekä ruotsin kielen kahden peruskurssin opintopisteitä. Lähtiessäni napsaisin ovelta oheisen kuvan Tiedepuisto B:n auditoriossa jossa muutama vielä sinnittelee papereidensa kanssa lähes kolme tuntia yhtämittaisesti aherrettuaan.

Molemmilla kerroilla olen ollut tässä tilassa uusintatentissä, mutta olen kylläkin P-alkuisen sukunimeni perusteella melko lähellä sitä kohtaa josta porukka jaetaan kahtia. En ole vielä joutunut etsimään liiketalouspuolelta Tiedepuisto A:n auditoriota jossa sukunimien häntäpää verensa punnituttaa.

Automaatiotekniikan perusteiden suhteen olen toiveikas. Ruotsista en usko enää koskaan kiinni jääväni. Olin aika rauhaton keskikoulun toisella luokalla ja sain ruotsista ehdot. En aluksi tajunnut ruotsin kielestä oikein mitään. Silloin jouduin kuitenkin kesällä opettelemaan ruotsia kunnolla ja tamperelaisen Auli-tädin kielikurssivihkoista ääntämisohjeineen oli valtavasti apua. Ehdot suoritettuani olen sittemmin aina pitänyt ruotsista, tuosta hiusverkkopäisten, jäätelötötteröä kädessään pitävien sotilaiden ja sukupuolisuuntautuvuudeltaan kyseenalaisten tunnelbana-poikien kielestä. Rauha, rauha, leikkiä vain, en vihaa sveduja. Sveduarmeijan kumpparit ovat hyvät ja Teknikens Värld maailman paras autolehti.

Seuraavaksi on alettava kerätä rohkeutta Matematiikka 3 -kurssin uusintatenttiä varten. Vaikka en yleisesti ottaen arvosanoista paljoa perustakaan, niin sen verran hienonokkainen ja ylpeä vielä olen matikan suhteen että haluaisin kunnon arvosanan. Vaikka sillä ei oikeasti merkitystä olisikaan. Itsetuntoni kärsii kovan kolauksen jos en pysty kelvolliseen suoritukseen tässä matikkamodulissa joka ei sisälly pakollisiin aineisiin. Se on vain yksi neljästä modulin kurssista, mutta silti. Voihan olla etten muihin pysty osallistumaankaan. Varsinaisesti pidän itseäni kuitenkin numeeristen menetelmien ja ohjelmallisen ratkaisun miehenä, en varsinaisena matemaatikkona. Puhdas matematiikka on minulle kauhistus, mutta sovellettu matikka jyrää. Matematiikasta tulee olla jotakin hyötyä.




Galleria