| Edellinen | Seuraava |
Joulun lähestyessä on tapana olla tunteellinen. Ja vähän lapsellinenkin. "Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään", sanotaan. Muistellaan nyt kuitenkin välillä vähän vanhojakin.
Mummani Tyyne Kalliokoski (os. Kullas) - äidin äiti - kertoi että jokaisella on oma suojelusenkeli. Joskus kesällä kävin lapsena jopa pyhäkoulua siellä Ilmajoen Koskenkorvan Karjalankylässä (vaikka periaatteessa asuinkin Jalasjärven Alavallin koululla) ja sain vaivan palkaksi vihkoon joitakin enkelinkuvia. Taisivat olla leimoja, vai olisivatko sittenkin olleet ihan kiiltokuvia? Olin niistä ylpeä.
Sittemmin olen hylännyt tuon juutalaisten Jumalalle perustuvan opin, mutta eräänlaisen suojelusenkelin mahdollisuutta en täysin tyrmää. Se enkeli ei vaan voi olla mikään kosher-muonalla ravittu kibbutsin kasvatti ja kiero kauppamies. Suojelusenkelillä ja juutalaisten pyhiin materiaaleihin perustuvalla Raamatulla ei tarvitse olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Joten kyllä mikrovaltio Myllynsaaressa (Insulo de Muelejo) heitä enkeleitä olla voi.
Mummallakin taisi olla seinällään jokin maalattu tai kankainen kuva jossa enkeli varjelee lapsia putoamasta rotkoon. Oheinen keraaminen näkemys on kuitenkin kotoisin täältä Peräseinäjoen Kihniältä "isänkotoa", ehkä isän äidin eli toisen mumman aarteita. Leikillisesti uskonnollisesta kontekstistä irroitettuna voisi sanoa että näköjään enkeli on siinä työntämässä lapsia alas jyrkänteltä, heh-heh.
Kristillinen oikeaoppinen tulkinta varmaankin on että lapset juoksevat lentävän perhosen perässä ja enkeli tulee hätiin estämään näiden putoamisen jyrkänteen reunalta. Jonkinlaista taustaa kuvalle ehkä antaa se että se toinen mumma eli isän äiti Helka Helena os. Koskinen joutui avioliittonsa alkupuolella kohtaamaan sellaisen tragedian että perheen kaksi ensimmäistä lasta kuolivat aivan pieninä.
USA:n kartta taustalla on National Geographic -lehden liite 1980-luvulta. Onko Amerikka taivas, asuuko Jumala siellä? No totta hitossa, miten sitä voisi epäillä!
|
Aurinkoakin sentään vielä näkee toisinaan. Joulukuussa Auringon korkeus jää kuitenkin korkeimmillaankin, meridiaanin ohituksessa eli keskipäivällä aika vaatimattomaksi. Tämän tilan tontti on suhteellisen alhaalla ympäristöönsä nähden.
Saunan varjo melkein peittää entisen navetan päädyn keskipäivällä.
|
Onneksi sellaiset sadanviidenkympin kukkasipulit sentään olen saanut turvallisesti maahan neljään paikkaan kevättä ja osittain kesääkin odottamaan.
Kukkasipulit edustavat toivoa paremmasta. Ne signaleeraavat että istuttaja uskoo tulevaisuuteen. Eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa reteen äijäkulttuurin kanssa, varsinkaan näihin suhteellisen karuihin olosuhteisiin istutettuina.
Eiväthän nuo istutukset vielä varsinkaan sateessa ja kaamoshämärässä salamalla kuvattuina näytä paljon miltään. Kovana äijänä kestän miehekkäästi tämän vallitsevan karun tosiseikan ja jään toivorikkaana odottamaan kevättä, jolloin komeat kukkakasvit alkavat lykätä vartta ylös maan povesta kevät-tokkuraisten kimalaisten iloksi ja ravinnoksi.
Tuo reunamerkiksi käytetty heijastava aurausmerkin pätkä oli täysin legitiimi löydös kirkonkylästä. Se makasi kirjaston edessä maassa pensaitten vieressä irtonaisena ja oli siis roskaa. Tunnen itseni jopa yhteiskunnan tukipylvääksi. Tein yhteiskunnalle palveluksen korjaamalla talteen tämän aurausmerkiksi liian lyhyen muoviputkenpätkän. Turhaa on yrittää siitä minua käräjille haastaa. Toin sen ohimennen Peräseinäjoen kirkonkylästä polkupyörän jopparilla minkäänlaista syyllisyyttä tai omantunnontuskia kokematta. Nukuin seuraavan yön levollisesti kuin viaton pikkulapsi ilman painajaisia, tuskanhiessä kylpemättä ja vuoteella heittelehtimättä.
|
Kanaverkon pistin jutussa #289 esitellyn ruokintatelineen ympärille kun harakat alkoivat hyppiä maasta kohti sen sisällä riippuvaa kilon rasvasiemenseospötkylää. Nyt vain pienemmät linnut pääsevät aterialle. Tikkakin pääsee kulkemaan.
Siivekkäiden pikkuriiviöiden ruokahalu tuntuu vaan yltyvän vaikka lunta ei maassa juurikaan ole eikä pakkanenkaan ole vielä pahoin vaivannut.
Niistä yleisistä pienehköistä vihreistä pallukoista nämä Kihniäkylän tirpuuset eivät juurikaan perusta. Auringonkukan siemenet ja rasvasiemenseos sensijaan kelpaavat. Ovatko täkäläiset pikkulinnut jo hemmoteltuja ja pilalle passattuja?
|
Rasvaista pikkunokittavaa (ei kai ole oikein sanoa 'pikkupurtavaa') on löytynyt uudenlaista 600 gramman pakkauksissa.
Tässä 'TALVILINTU' -mallissa ei ole verkkoa johon lintujen olisi helppo tarrautua, mutta kyllä ne tuntuvat vähitellen pääsevän alkuun tällaisenkin liukkaan pötkylän kanssa, vaikka luulisi että sen pystysuorassa pinnassa linnun on aluksi vaikea pysyä. Kovilla pakkasilla tasaiseen pintaan lie linnun kuitenkin vaikea tarttua kun rasva kovettuu eikä kynsi uppoa siihen.
Ohjeen mukaan pötkylää ei kuorita muovin sisältä kokonaan, vaan jätetään hiukan päällysmuovia molempiin päihin. Kai tuolla pötkön sisällä kulkee jokin lanka päästä päähän, niin että vain toisesta päästä ripustettu rasvasiemenpötkylä ei katkea ja putoa maahan? Noh, sen näkee sitten kun pikku rumpumahat edistyvät ahmimisessaan.
|
Lintukuvaus ei ole minun lajini, mutta onnistuin kuitenkin näppäämään sisältä ikkunan läpi oheiset kuvat parista fasaanista jotka tepastelivat pakkasaamuna mikrovaltio Myllynsaaren (Insulo de Muelejo) rajan tuntumassa, Hiirikosken myllyn vesien lasku-uomana toimineen kallioon louhitun "puron" ääressä. Nämä ovat koiraita eli kukkoja, naaraat eli kanat ovat huomattavasti huomaamattomamman värisiä. Fasaaneja en ruoki, mutta jotakin ne olivat maasta löytävinään. Joku tunnettu henkilö täällä kylällä tarjonnee rehua fasaaneilleen.
En ole mikään lintujen tuntija. Helikoptereita muistuttavat talitiaiset, tikan ja tilhet toki tunnistan ikkunan lintulaudalta, mutta harvinaisemmat vierailijat ovat minulle aika outoja. Jotkut hiukan pienemmät linnut muistuttavat talitinttiä melko paljon. Sitten niitä on sellaisia huomattavasti virtaviivaisemman näköisiä ja jotkut niistä ovat vihreitä. En uskalla edes arvailla heidän nimiään ; tottapa itte nimensä tietävät!
Tjaah, tarkemmin katsoen edellä mainittuja vihreitä pallukoita näkyy minullakin olevan jääkaapissa kahta eri sorttia. En tiedä olenko noita kotimaisia vaihtoehtoja vielä kokeillutkaan, joten ei vielä tuomita vihreitä talipalloja tehottomiksi.
Yritän ruokkia pikkulintuja parhaani mukaan, mutta tammikuussa täytyy opiskelun vuoksi yrittää muuttaa Poriin ja kevääseen saakka fyysinen läsnäolo täällä pikkulintujen kotoseudulla voi muodostua haastavaksi. Noh, minkäs tekee, kukapa meistä edes huomisensakaan niin ehdottoman varmasti muka tietää. Päivä kerrallaan yritetään eteenpäin, kuin pikkulinnut. Taistelua se on elämä meillä kaikilla ja loppu voi tulla koska hyvänsä.
Surku tuloo kun noita pikkulintuja katteloo. Teherähän mitä voirahan ja toivotahan parasta. Korkeemman käres kaikki kumminki on.
Uuren ja vähä suuremman ruokinta-automaatin värkit on kuitenki jo kasas. Kansi ei kylläkää oo oikeen hyvä tuohon korkiampahan muovipurkkihin. Siihen tarvittaas joku tykympi kansiratkaasu joka sopiis yhtehen keltaasen ämpärin kahavan kans.
Peltisis maalipurkiis mää myttysin purkin kahavan pihiriillä matalaksi ja verin siitä ripustuslangan kannen läpi, mutta niin väkivaltaasta menetelmää ei uskalla tämän hentoosen muoviämpärin tapaukses nourattaa. Jonsei sitte vetääsi narun ämpärin yläreunan ympäri ja hylykääs koko sangan. Sen pitääs kumminki kestää tuulta jonkiverran sisältyä kastelematta ja jopa 5 litraa siemeniä.
Sama rakenteellinen epäkohta täs on tallella ku erelliseski konstruktios, elikkä tulevan siemensäiliön pohoja on tasaanen eikä viisto ja ilimastoontiputken pää tuloo vielä törröttämähän pohojan yläpuolelle, niin jotta kaikki siemenet ei koskaa valu putkesta alas. Tämän parempahan ei pysty näin alakeellisella tekniikalla.
Äiti-vainaa, Armi Sofia os. Kalliokoski, syntyi 6.12.1930 Ilmajoella. Hänen 84-vuotispäivänään sopii kaivaa esiin jäämistöstään hänen Jalasjärven Alavallissa kansakoulun alaluokilla käyttämänsä eläinaiheiset leimasimet. Opettaja painoi leimasimen musteella kostutettuun leimasintyynyyn ja löi leimasimella leiman paperiin. Paperille tuleva leima on leimasimen kumisen korkokuvion peilikuva.
Alavallin kansakoulun alimmilla luokilla joidenkin tehtävien arvostelu ainakin minun aikoinani 1960-luvulla tapahtui lyömällä paperiin tällainen eläinaiheinen leima. Ehkä numerot olivat pienimmille oppilaille vielä liian vaikeita tai eläinleimat olivat muuten vaan mukavampia.
Näillä leimoilla oli jokin tietty arvojärjestys, mutta en sitä tarkasti muista. Varmaankin isommat eläimet tarkoittivat parempaa arvosanaa, eli sijoittuivat ranking-listalla korkeammalle. Muistaakseni kirahvi ja norsu olivat hyviä arvosanoja.
Tuossa sarjassa on sekä kotieläimiä että isonpuoleisia villieläimiä, hiukan ulkomaisiakin. Kotieläimiä pienimmästä alkaen on kana, kukko, hanhi, lammas, sika, vuohi, lehmä ja hevonen. Villieläimiä kettu, karhu, leijona (uros), hirvi, norsu ja kirahvi. En tiedä olivatko aivan kaikki leimat arvostelukäytössä.
Sika-leima olisi tuntunut hiukan oudolta oppilaan paperissa? Oppilas-parka olisi jo koulutiensä alkutaipaleella voinut leimautua täydeksi siaksi? No jaa, oikeastaan luulen että sika-leiman saaminen olisi lapsena ollut vain hauskaa. "Sika on siisti eläin!" -lausetta toistelimme lapsena hartaasti.
Kädensijaltaan punertava apina-leima on selvästi muita uudempi. Koiran leimasta on liimalla kiinnitetty korkokuvio lähtenyt irti ja mennyt hukkaan, vain se puunpalanen on jäljellä. Muitakin näitä leimoja oli, muistaakseni ainakin ahma, sarvikuono, seepra ja jonkinlainen härkä. Aivan samassa mittakaavassa nämä eivät ole, mutta ei kai se lapsia pahoin haitannut.
Äitini Armi kävi opettajankoulutusseminaaria Torniossa. Tallella on vielä hänen vuosina 1951 - 1952 siellä käyttämänsä rajapassi. Tämän kanssa on käväisty valtakunnan rajan yli Ruotsin puolella, varmaankin pienillä kaupoilla, kenties voita ostamassa?
|
Äiti kertoi meille perheen lapsille jotakin myös epävirallisemmasta ulkomaan matkasta joka ainakin osittain tehtiin tyttöporukassa rautatiesillan pölkkyjä pitkin. Rautatiesilta on tokikin tarkoitettu vain kiskojen päällä kulkeville junan pyörille, ei jalankulkijoille. Sillalla on tilaa vain junalle.
Jännitysmomenttia tuossa retkessä oli ainakin sikäli että yllättäen juna oli tulossa sillalle kun nämä tulevat nuhteettomat kansakoulunopettajatar-neitoset - kansakunnan nousevat toivot, koululapsosten esikuvat ja siveyden sipulit - olivat keekoilemassa siellä korkealla sillalla veden yllä poikittaisten ratapölkkyjen päällä.
Äitiä kauhistutti juosta hämärässä pölkkyjen päällä, koska niiden välissä oli isot raot joissa olisi voinut kaatua ja pudotakin. Kukaan ei kuitenkaan ilmeisesti menehtynyt, vaan kaikki ehtivät pois sillalta ennenkuin juna jyristeli kohdalle. Ehkä tämä vaarallinen episodi syntyi siksi että arvoisat neidit olivat myöhässä ja rajanylityspaikka oli jo suljettu?
Ne muutamat matkat Tornion ja Ilmajoen välillä tehtiin ilmeisesti junalla. Äitin mieleen oli jäänyt miten sottaista matkanteko höyryjunalla saattaa olla. Höyryveturi tuottaa paljon savua ja nokea ja jos ikävästi sattuu niin matkalaisen vaatteet voivat saada uuden tummemman sävytteen tämän hienojakoisen pölyn ansiosta. Vaunun ikkuna oli ehkä ollut auki lämpimän ilman vuoksi?
Voittopuolisesti hyviä muistoja äitille oli kuitenkin sieltä pohjoisesta jäänyt. Vanhemmalla iällä hänen kuuli Tornion opettajaseminaarin muistoissa lausuvan tunnettua runonsäettä joka menee jotenkin tähän tapaan "... sinun kaduillas koulutie ... enköhän loppuun asti koululainen lie ..."
"Lapinhulluus" tarttui Armiin varmaan silloin seminaariaikoina. En tosin tiedä missä määrin hän silloin Tornion aikoihin on maan kaikkein pohjoisimmassa osassa vieraillut. Tjaah, olikohan valokuva-albumissa jokin kuva bussiretkestä? Outoa taikaa siellä kumminkin varmaan oli. Inarinjärven syvyydestä laulettiin lapsuudessani niin hartaasti "... köys katkes, ääni kuultihin ... niin syvä on kuin pitkäkin ...".
Äitin parantumattoman lapinhulluuden todisteeksi käynee oheinen kuva hänelle kuuluneesta Kilpisjärveä esittävästä V.Talaskiven taulusta vuodelta 1959. Onkohan tunturi tuolla taustalla Saana? Siinä on tahroja pinnassa, taulussa on reikä ja taustan kangas on rikki, mutta alkuperäinen tunnelma ehkä on vielä tallella.
Äidin tie kansakoulunopettajaksi ei toki ollut vailla problematiikkaa. Kotona Koskenkorvan Karjalankylässä Kalliokosken talossa Tyyne-äiti oli ehkä käytännössä jopa 10-lapsisen perheen yksinhuoltaja kun Eero-mies palasi sodasta sairaana. Tyynen mielestä vanhimmalle tyttärelle Armille olisi kyllä riittänyt kotitilallakin tekemistä.
Varmaan Armi hoiti nuorempia sisaruksiaan paljonkin, mutta hän halusi myös oman elämän ja opettajan työ lie silloin naiselle käytännössä maaseudulla ollut niitä harvoja vaihtoehtoja. Kansanopiston Armi kävi Ilmajoella. Oppikouluun ei ollut mahdollisuutta ja siitä varmaan jäi hänelle jonkinlainen trauma koko loppuiäkseen. Ensimmäinen paikka seminaarin jälkeen oli Kauhajoella Kosken koululla, mutta se kesti vain jonkin vuoden. Lopulta uusi paikka löytyi Jalasjärven syrjäkyliltä Alavallista ja sen tiimoiltahan olen koettanut kertoella tarinaa moneen otteeseen.
|
Askartelu, piirtäminen, sadut, laulut, pelit ja leikit varmaankin työllistivät Armi-äitiä Alavallin koulun alaluokilla runsaasti hänen jalasjärveläisinä kansa- ja peruskoulun aktiiviaikoinaan suunnilleen vuosina 1957 - 1990. Tämä näkyy myös hänen jäämistössään.
|
Osittain leikkien ja pelien varjolla koulussa on myös harjoiteltu numeroita ja kirjaimia, tavaamista, lukemista ja laskemista.
Paljolti nämä pelit ovat minulle outoja, en muista että tällaisia olisi käytetty vielä minun kansakoulun alaluokilla ollessani 1960-luvulla, mutta yllättäen koulutarvikkeiden joukosta tuntuu löytyvän myös minun saamiani lapsuuden ja nuoruuden aikaisia vanhoja joululahjoja, mm. BINGO-peli.
En ole syvällisesti perehtynyt näihin peleihin, mutta muistipeliä ainakin pelattiin niin että kortit olivat väärin päin käännettyinä ja jos pelaaja vuorollaan korttia katsoessan muisti missä sen pari on, sai hän pojoja.
Olihan äitillä pitkä ura koulun palveluksessa. Kaunokirjoitusmallikin on tainnut muuttua jo pari kertaa sen jälkeen kun äiti siellä pohjoisessa Tornion seminaarissa opettajan koulutuksensa sai. Muistan että vielä eläkkeellä ollessaankin hän opetteli uutta kaunokirjoitusmallia. Kaunokirjoituksen oppiminenkin oli ennen kova urakka. Olen kuullut että kaunoa ei oppilaille enää jatkossa kouluissa aiota opettaakaan. Tietokone ratkaiseen kaiken?
Ylivallissa Pirunpesällä tuli joskus käytyä äitin ja veljenpoikien kanssa. Siellä ei tosin silloin vielä tainnut olla Spede Pasasen patsasta.
|
Tuo taiteilijan tekemä savityö näyttää oikein taidokkaalta. Minä sen äitille ostin muistoksi sieltä Pirunpesän mökiltä.
Se Pirunpesä on siis kalliossa oleva rapautumaonkalo joka aikoinaan ihan sellaisenaankin on pistänyt ohikulkijoiden silmään erikoisena luonnonmuodostumana. Sittemmin sitä on kaivettu hiukan syvemmäksi poistamalla melko irtonaista punertavaa kiveä kuopan pohjalta. Siinä on siis joukko - arvattavasti rautapitoista - kiveä joka on rapautunut erikoisen helposti löyhäksi "soraksi".
Minulla oli joskus tuo kirkuvanpunainen Pirunpesä-lippis päässäni kunnallisvaalien alla Kepun yleisötilaisuudessa Raumalla - täytyyhän ihmisen eteläpohjalaisesta kotiseudustaan olla ylpeä. Herätti vähän kauhua ja hylkimisreaktiota paikallisessa kepulaisessa pappismiehessä joka oli äskettäin tullut paikkakunnalle. Hmmm, tarkemmin ajatellen, ehkä teksti "Pirunpesä" ei todellakaan näytä poliittisen puolueen edustajan otsalla mahdollisimman korrektilta? Taisin olla kunnallisjärjestön verkkovastaava siihen aikaan ja vähän johtokunnassakin mukana.
