Edellinen | Seuraava |
Tähdet ja tähtitaivas. Ne ovat kiehtoneet ihmissukua kautta vuosituhanten. Käytännön hyötyä niistä on vaikea välittömästi osoittaa, kuten Väinö Linnan Tuntemattomassa Sotilaassakin todetaan. Siitä huolimatta tähdet ovat pysyvä ihmetyksen ja ihailun aihe.
|
Olen tuntenut Suomessa näkyvän tähtitaivaan nuoruudestani lähtien, lähes 40 vuotta. Silti se on joka kerta uusi ja ihmeellinen. Suhteellisen lämpiminä syyskuun öinä valosaasteen ulkopuolella tähtitaivas näyttäytyy kaikessa komeudessaan, kunhan pilvisyys on vähäistä ja Kuun vaihe (Auringon valaisemana näkyvä pinnan osuus koko meille päin näkyvästä Kuun puoliskosta) alle 50%.
Paljain silmin melko yksinkertainenkin noin viidennen magnitudin tähtikartta auttaa paljon. Oikealla on kenttäkäytössä kaulassa langan varassa mukana kulkenut pahville niitattu Sky&Telescope-lehden vanha tähtikartta josta on ollut paljon apua vuosien varrella. Sitä pystyy kentällä pimeässä lukemaan punaisella muovilla himmennetyn taskulampun punaisessa valossa.
Pahvin toiselle puolelle on niitattu tähtikartta hiukan erilaiselle tähtiajalle. Eihän tuossa toki horisontti täsmää meikäläisen maantieteellisen leveyden kanssa, mutta se ei käytännössä paljon haittaa kun asian tietää.
Tähtitaivaan kirkkaat kohteet tunnistaa kun ne näkee, mutta kaikkia tähtiä on vaikea täsmällisesti muistaa ulkoa. Tarvitaan apuvälineitä. Vasemmalla kuvattu Brittien seinäkartta on ihan kohtalainen vaikka ei ole tuon isompi. Siihen on merkitty ekliptika ja longitudit ekliptikalla, käytännöllistä.
Tähtien taivas kuitenkin meistä vaikuttaa pyörivän, seikka jonka kiinteä tähtikartta heikosti esittää. Voidaan laatia erillisiä tähtikarttoja eri latitudeille ja eri tähtiajoille, mutta se ei vaikuta erikoisen elegantilta ratkaisulta.
Astrolabi, antiikista periytyvä pelkistetty laite olisi tähtitaivaan harrastajalle vallan käyttökelpoinen sekin, mutta tähtiä tavallinen astrolabi voi tekniikkansa vuoksi esittää kaikkiaan vain parikymmentä. Siinä on tähtien paikkoja osoittamassa päällimmäisenä läpinäkymätön levy joka ei saa liiaksi peittää alla olevaa koordinaatistoa.
|
Modernimpi planisfääri on yleistynyt harrastajilla kolmenkymmenen viime vuoden aikana ja paljain silmin katsellen se riittääkin melko hyvin tähtikartan korvikkeeksi. On erilaisia malleja. Joissakin on esitetty koordinaatisto josta voi suunnilleen lukea esim. tähden korkeuden. Koordinaatit ovat suunnilleen yhtä tarkkoja kuin paikan maantieteelliset koordinaatit suhteessa niihin koordinaatteihin joille planisfääri on tehty.
Planisfäärin etuna on suurempi havainnollisuus koska planisfääri voi näyttää tähtien suunnat ja korkeudet horisontin suhteen. Planisfääriä katsotaan ikäänkuin pään yläpuolella eli se esittää taivaan alhaalta katsottuna, kuten tavallinen tähtikartta.
( Astrolabi puolestaan esittää taivaan alaspäin kohti maata "tähtien sfäärin" takaa katsottuna, joka vaatii hiukan totuttelua. )
|
Juuri meikäläisille leveyksille tehtyjä planisfäärejä vähemmän tapaa. Esimerkiksi Jenkkien planisfäärit ovat yleensä 20° liian eteläiselle maantieteelliselle leveydelle tehtyjä. Lähellä päiväntasaajaa planisfääri ei ole hyvä ajatus, mutta meikäläisillä leveyksillä se toimii hyvin.
Kaikki planisfäärit eivät ole yhtä hyviä eivätkä kaikki sovellu meidän oloihimme yhtä hyvin.
Voihan sellaisen tehdä itsekin, vaikeutena on lähinnä vain horisontin merkitseminen tarkasti. Horisontin lähellä olevat kohteet yleensä joka tapauksessa näkyvät heikosti. Jos tuotetta ei ole tarkoitus myydä niin sen huolitellulla ulkonäöllä ei ole ratkaisevaa merkitystä.
Lahjahevosen hampaita ei oikeastaan saisi tarkistaa kovin kriittisesti, mutta ei voi olla mainitsematta että ilmainen anti, Philipsin englantilais-ranskalainen planisfääri Kanadaa ja Pohjois-Eurooppaa varten, nimellisesti latitudille 51½°N ei etelässä näytä edes deklinaatiota -30°. Jos tuo oikeasti on noin 50° latitudille niin etelässä pitäisi lähes deklinaatio -40° olla horisontissa.
Kun kurkkaa Philipsin planisfäärin pohjoiseen horisonttiin näkyy siellä olevan deklinaatio noin +45° ... hmmm ... meridiaanin etelässä deklinaatio -25° ja pohjoisessa +45° ... kun leveydellä 50°N pitäisi olla -40° etelässä ja +40° pohjoisessa ... mitä me tästä ajatella? Jos on tarkoitus esittää altitudi 15° eräänlaisena "käytännön horisonttina" niin pohjoisessa tähtiä pitäisi näkyä sen yläpuolella vain deklinaatioon +55° saakka eli 10° verran vähemmän.
Onkohan tämä toteutus aivan lupauksen "Shows the principal stars visibe for every hour in the year ... for Latitude 51½°N" mukainen?
Tokihan on niin että alinta noin 10° altitudia on yleensä vaikea nähdä esim. puurajan, ilman kosteuden, pilvien tai muiden näköesteiden vuoksi, mutta silti ihmettelen. Positioastronomian harrastajalle tuollainen hirmuteko on lähes henkilökohtainen loukkaus. Ettäs kehtaattekin, hyi hävetkää! No joo, lahjahevosen hampaita ei pidä katsoa. Ilmainen neuvo ja ilmainen päivällinen on koko sen hinnan arvoinen minkä siitä on maksanut.
Tähtien koordinaattien oikeellisuutta toki voi pitää vähemmän merkitsevänä seikkana kun taivasta katsellaan paljain silmin. Eteläisemmälle latitudille tehty planisfääri näyttää etelän suunnalla liian paljon tähtiä, mutta eipä se paljon haittaa kun asian tietää. Oleellisempaa on että tähtiaika on suunnilleen oikea ja siihen latitudi ei vaikuta. Pohjoisen suunnalle harvemmin katsellaan, joten siellä planisfäärissä horisontin alapuolelle jäävät kohteet eivät paljon haittaa.
|
Tähtikarttapallo on tavallaan hyvin havannollinen koska se pystyy esittämään tähtien suunnat ilman koordinaatistoon liittyviä ongelmia. Oheinen 70-luvun tuote on jostakin syystä erikoisesti kunnostautunut esittämällä vanhojen jo hiipuneiden novien sijaintia taivaanpallolla.
Pallo kuvaa kuitenkin yläpuolella olevaa taivasta eikä alapuolella olevaa maanpintaa, joten asiakkaan on kuviteltava olevansa pallon keskipisteessä ja katsovansa sieltä ulospäin, joka ilman harjoitttelua saattaa tuntua hankalalta.
Jos tähtikarttapallo olisi riittävän iso, halkaisijaltaan esim. 4 metriä niin siihen voisi mennä sisään ja nähdä pallon sisäpintaan maalatut tähdet realistisesti, kunhan pitää päänsä lähellä pallon keskipistettä.
Tai ehkä tähtitaivaan voisi maalata muutamalle pallonkuoren osalle ja katsella niitä erikseen kuoren kaareutumiskeskipisteestä. Koko taivasta kun ei kuitenkaan pysty näkemään samanaikaisesti. Meillä riittäisi deklinaation -30° yläpuolela oleva taivaanpallon osa. Sen voisi jakaa neljään osan jotka hiukan menevät päällekkäin, ehkä tähdistörajoja mukaellen milloin mahdollista.
|
Läpinäkyvä tähtikarttapallo saattaisi olla helpompi katsoa ulkopuolelta, mutta omat ongelmansa on siinäkin. Oheinen muovinen toteutus "Astropilot" on aivan liian pieni tyydyttääkseen vaativaa harrastajaa. Pallon eri puolilla olevat tekstit peittävät toisiaan. Kirkkaimmat tähdet on merkitty pimeässä loistavalla maalilla.
Perinteinen metrin kokoluokkaa oleva armillaaripallo olisi eräs unelmani. Siinäkin täytyy ajatella olevansa pallon keskipisteessä ja katsovansa sieltä ulospäin, mutta se ei ole minulle mikään ongelma.
En pysty ostamaan hyvälaatuista armillaaria, mutta voisin ehkä vielä joskus valmistaa sellaisen. Armillaarissa täytyy toki olla säädettävä latitudi eli maantieteellinen leveys. Armillaarin maailmankuva on toposentrinen ja niin on minunkin. Toposentrinen maailmankuva on käytännöllinen. Antipodien ongelmat ovat heidän ongelmiaan. Ja ne surullisenkuuluisat mustat aukot tähtitieteen professorit voivat työntää sinne minne päivä ei paista.
Äärimmäinen tähtitaivaan tekninen simulaatio on tietenkin planetaario joka heijastaa tähtien kuvat ison pallonkuoren sisäpinnalle. Olen usein haaveillut rakentavani sellaisen, heti seuraavasta lottojättipotista. Sopiva kupolin sisähalkaisija olisi ehkä hiukan toistakymmentä metriä ja katsojia mahtuisi sisään ainakin kolmisenkymmentä.
|
Mitä minulla on kokemusta yleisölle tarjotuista planetaarionäytännöistä niin niissä näytetään tähtiä aika vähän ja yritetään jotakin sellaista johon planetaario ei erikoisesti sovellu, kuten diakuvia tai videoita. Kenties haluaisivat jopa näyttää ihmisille planetaariossa niitä surullisenkuuluisia mustia aukkoja, ihan vaan niinkuin yleissivistyksen vuoksi?
Minun planetaariossani tehtäisiin juuri sitä mihin planetaario on tarkoitettu, esitettäisiin tähtistä taivasta.
Toistaiseksi minulla on vain vaatimaton paristokäyttöinen Vixen kotiplanetaario. Pimeässä sillä voi yrittää heijastaa tähdistöjä seinälle jos löytää sopivaa vapaata seinäpintaa. Toki kuva vääristyy jos seinä ei ole pallonkuoren muotoinen. Kuvasta vaan muodostuu melkoisen himmeä eikä sitä tee mieli yrittää kuvata vanhalla pokkarilla.
|
Vaihtoehtoisesti voi koettaa käyttää vaaleaa muovikupua tähtien esitykseen, mutta siihen ne tietysti tulevat väärin päin koska olemme pallonkuoren ulkopuolella.
Tässä voi sytyttää pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon tähdet erikseen ja vaatimaton kiertokoneisto löytyy myös. Paljon jää vielä matkaa siihen suureen ja komeaan planetaarioon josta haaveilen.
Tähtien ohella planeetat, Kuu ja Aurinko ovat tietysti aiheeseen liittyviä paljain silmin näkyviä kohteita. Hyvässä planetaariossa voi kaikkia näitä simuloida. Olisi mielenkiintoista kuvata esim. miten Mars-planeetta kulkee tähtiä vasten vuosien ja vuosikymmenten aikana. Tähtitaivaan pyöriminen pysäytettäisiin ja Marsin annettaisin piirtää oma ratansa tähtien suhteen.
Auringon liike on hyvin säännöllistä koska aikamme on sykronoitu siihen. Niinpä Auringon kulku voidaan hyvin esittää tähtikartallakin kun se on oleellisesti sama joka saamarin vuosi. Kuu, planeetat ja komeetat ovat vaativampia koska niiden liike taivaalla on monimutkaista.
Koordinaatit tietämällä kohteet toki voi kartalle sijoittaa ja erikoisin teknisin järjestelyin yksittäisen kohteen suunta voidaan esittää esim. planisfäärillä, astrolabilla tai armillaaripallolla. Mekaaniset aurinkokuntamallit ovat sitten aihe sinänsä.
Voisin haaveilla vaikkapa joskus vielä rakentavani isokokoisen rannekellon joka esittää Auringon, Kuun ja kirkkaat planeetat tähtitaivaan tähdistöjen kera. Itse tehty astronominen rannekello, siinäpä projektia loppuelämäksi. No jaa, isompi astronominen seinäkello olisi ehkä helpompi. Astrolabin projektio voisi olla hyvä lähtökohta. Kellonajan ohella siihen täytyy voida asettaa oikein myös päiväys ja vuosi koska eihän planeettojen suunta suinkaan toistu samana joka vuosi. Ja astrolabin projektiolla se olisi paikallinen kello, ei yleispätevä.
Joka syksy sama saakelin rumba, on valoisan kesän jälkeen päästävä alustavasti sisään planeettojen tilanteeseen tähtitaivaalla. Jos ei ole tähtitieteellistä vuosikirjaa käytettävissä, niin tavallisella almanakallakin kirkkaiden planeettojen tilanne voi selvitä aivan tyydyttävästi, kunhan tuntee tähtitaivaan. Planeetat ovat aina ekliptikan lähistöllä eläinradalla ja eläinrata kulkee tiettyjen tähdistöjen kautta joten ne on helppo opetella. Tyydymme tässä menetelmässä ehkä noin kahdenkymmenen asteen tarkkuuteen eli kyseessä on karkea nyrkkisääntö. Sekin on joskus parempi kuin ei mitään.
Voimme hyödyntää Almanakkaan merkittyjä Kuun vaiheita. Koska Aurinko on paljon kauempana kuin Kuu, ovat Auringosta tulevat valonsäteet täällä maapallolla ja Kuussa lähes yhdensuuntaisia. Niinpä voimme sanoa että Kuun ollessa ensimmäisessä ja viimeisessä neljänneksessä, on Kuun ja Auringon suuntien välillä (täältä maapallolta katsoen) käytännössä suora kulma eli asteina ilmaisten 90° kulma.
Voimme ajatella että Kuu on likimain ekliptikalla vaikka se voikin erota siitä noin ±5°. Niinpä iltataivaalla näkyvä ensimmäisessä neljänneksessä oleva Kuu on (pohjoisesta katsoen) Auringosta 90° vastapäivään eli vasemmalle. Aamutaivaan Kuu viimeisessä neljänneksessä on vastaavasti Auringosta 90° myötäpäivään eli oikealle. Ekliptikan longitudi kasvaa kevättasauspisteessä (Pegasus-neliö eteläpuolella Kalojen tähdistössä) olevasta nollakohdastaan vastapäivään 0 ... 360°. Ensimmäisessä neljänneksessä Kuun longitudi on siis 90° suurempi kuin Auringon longitudi ja viimeisessä neljänneksessä 90° pienempi.
Auringon longitudit ovat helppoja, ne toistuvat joka vuosi oleellisesti samanlaisina. Aurinko on aina ekliptikan tasossa. Kevätpäiväntasauksessa Aurinko on kevättasauspisteen suunnalla jossa longitudi on 0 eli nolla. Nolla ja 360° ovat sama kulma kun kierroksia ei lasketa. Syyspäiväntasauksessa Aurinko on päinvastaisella suunnalla syyspäiväntasauspisteessä, diametrisesti vastakkaisessa pisteessä, jossa longitudi on oikokulman suuruinen 180°. Aurinko liikkuu ekliptikalla melko tarkkaan 30° kuukaudessa vastapäivään. Niinpä täältä pohjoisesta kotomaastamme katsoen onkin mukavaa että longitudit kasvavat juuri vastapäivään.
Katsotaanpa vuoden 2014 syyskuun almanakkaa. Täysikuu on merkitty syyskuun 9. päivä ja se on tietysti näyttävä näky sinänsä, mutta se ei nyt erikoisesti kiinnosta koska Kuun lähellä ei tällöin ole mitään kirkasta planeettaa. Seuraavassa ajattelemme että Aurinko on syyskuussa likimain syyspäiväntasauspisteessä, jossa se tarkemmin on 23. päivä (johonkin kellonaikaan).
Kasvava Kuu näkyy (täällä korkealla pohjoisella maantieteellisellä leveydellä) iltataivaalla Auringosta vasemmalle. Kuun ensimmäinen neljännes on merkitty syyskuun toiselle päivälle joten kuukauden lopussa Kuu on varmaankin jälleen lähes ensimmäisessä neljänneksessä. Kuukauden ensimmäiselle ja 29. päivälle on merkitty että Kuu on lähellä Mars-planeettaa (se uroksen symboli).
Voimme siis päätellä että koska Kuu on kuukauden vaihteen aikoihin lähellä ensimmäistä neljännestä niin tällöin Kuun suunnalla oleva planeetta Mars on myös illan taivaalla. Kuu liikkuu melko nopeasti, mutta planeetat eivät muuta suuntaansa niin nopeasti. Mars on samoin kuin ensimmäisen vaiheen Kuu karkeasti suoran kulman verran syyspäiväntasauksen suunnasta vastapäivään eli jossakin rektaskension 18h suunnalla, siis melkoisen alhaalla etelässä ja näkyy meillä heikosti.
Oheisessa brittien ekvaattorialueen tähtikartan kuvassa isän tupakkiholkki oikealla kuvaa Aurinkoa ekliptikalla syyspäiväntasauksessa longitudissa 180°. Sakon vanha .25-35 messinkihylsy vasemmalla longitudissa 270° eli Auringosta 90° vastapäivään kuvaa suunnilleen Kuun paikkaa eläinradalla kun sen vaihe on ensimmäinen neljännes eli Auringon puoleinen oikea reuna on valaistu. Aurinkoahan emme näe yhdessä tähtien kanssa, mutta kasvava Kuu on tuolloin Jousimiehen ja Käärmeenkantajan tähdistöjen raja-alueella, melkoisen etelässä eli alhaalla horisonttimme suhteen. Unohtakaamme Mars toistaiseksi.
Mielenkiintoisempaa on että 20. päivä Kuu on Jupiter-planeetan suunnalla (nelosen näköinen symboli Almanakassa). Kuun vaihe on tuolloin jo ohittanut viimeisen neljänneksen. Kuu kohtaa Jupiterin suunnilleen puolivälissä viimeistä neljännestä ja uuttakuuta, jolloin sen suunta on karkeasti puolet suorasta kulmasta eli 45° Auringosta myötäpäivään.
Lonkalta arvaan että kirkas Jupiter on aamun taivaalla Kravun tähdistön suunnalla Kaksosten ja Leijonan välimailla. Kirkas Jupiter näkyy erittäin hyvin eikä sitä juuri voi muuhun sekoittaa kuin ehkä Venukseen, mutta Venushan on nyt eri suunnalla. Kravussa ei ole kirkkaita tähtiä joten Jupiter erottuu joukosta kuin kalpea eskimo pikimustista neekereistä. Sitä ei voi olla löytämättä.
Oheinen kuva brittien kartasta esittää jälleen Auringon isän tupakkiholkilla syyspäiväntasauspisteessä ja oikealla on Sakon .25-35 kiväärihylsy esittämässä eläinradalla viimeisessä neljänneksessä olevaa Kuuta joka näkyy aamutaivaalla Auringon puoleinen vasen reuna valaistuna suunnilleen longitudissa 90° eli 90° myötäpäivään Auringosta.
Tuo ekliptikan suunta 90° on Kaksosten (GEMINI) tähdistön jalkopään ja Härän tähdistön rajalla. Kuten näkyy, on merkkien puolivälissä Kravun tähdistö (CANCER) jonka vaiheilla siis Jupiter-planeetan täytyy sijaita selkeän syyskuisen aamun taivaalla ennen auringonnousua. Ehkä lähempänä Leijonaa (LEO) kuin Kaksosia, suunnilleen longitudissa 135°.
Leijonassahan on kirkas tähti Regulus melkein ekliptikalla ja vielä kirkkaampi planeetta Jupiter tulee epäilemättä ohittamaan sen melko läheltä lähiaikoina. Tällaiset kohtaamiset herättävät aina huomiota. Aurinko liikkuu talven lähestyessä planeettaa nopeammin alta pois kartalla vasemmalle joten Jupiter tulee talvella näkymään hyvin.
Hmmm, mikähän astrologinen merkitys on sillä että planeettojen kuningas Jupiter lähestyy Leijonan kirkkainta tähteä ... raamatullinen Juudean leijona ... tjaah, varminta on odottaa ja tehdä tulkinta vasta jälkikäteen. Niin noh, tosin tuollainen kohtaaminen sattuu jokseenkin joka viides vuosi joten se ei ole erikoisen harvinainen ... ja astrologisesti planeettojen kuningas olisi kaiketi Aurinko koska sekin on astrologiassa planeetta. Niin ja eihän astronomian tuntema Leijonan tähdistö ole sama asia kuin samanniminen astrologian eläinradan merkki.
|
Kuukauden 23. päivälle on merkitty että Kuu on lähellä Venus-planeettaa (se nartun symboli). Kuu on tuolloin lähes uusikuu eli lähellä Auringon suuntaa, joten Venus ei ehkä näy, mutta periaatteessa se on aamun taivaalla eli Auringosta oikealle.
Merkurius ja Saturnus olisivat luultavasti vaikeita havaita koska ovat lähellä uuttakuuta eli lähes Auringon suunnalla.
Merkuriuksella tosin on suurin itäinen elongaatio 22. päivä eli se olisi auringonlaskussa Auringosta vasemmalle, mutta itäinen elongaatio ei ole syksyn taivaalla edullinen ekliptikan laskevan suunnan vuoksi.
Aurinko laskisi täältä pohjoisesta kotomaastamme katsoen melko loivasti ja suhteellisen myöhään verrattuna Merkuriukseen jolloin taivas on vielä valoisa Merkuriuksen ollessa horisontin yläpuolella. Päiväntasaajan seudulla Merkurius varmaankin olisi havaittavissa koska Aurinko laskee siellä lähes kohtisuoraan horisonttiin ja taivas ehtii tummua Merkuriuksen vielä ollessa horisontin yläpuolella ja suhteellisen korkealla. Pimeältä taivaalta Merkuriusta ei tropiikissakaan koskaan näe.
Oheinen taulukko koettaa havainnollistaa tätä menetelmää. Kesällä on korkealla maantieteellisellä leveydellämme liian valoisaa tähtitaivaan katseluun.
Joulun aikaan jos sattuu Kuun ensimmäinen neljännes niin Kuu on tuolloin suunnilleen Kalojen tähdistössä. Jos samoihin aikoihin jokin planeetta, kirkas komeetta tai muu melko kaukainen kohde olisi lähellä Kuun suuntaa niin sen suunta taivaalla täytyisi olla suunnilleen sama. Yksinkertainen periaate. Eihän tämä mitään suhteellisuusteoriaa tai kvanttimekaniikkaa ole, mutta saattaa joskus olla hyödyksi. Parallaksin voi tällaisessa nyrkkisäännössä unohtaa, se on pieni tekijä.
Ja jos kurkkaamme Joulukuun Almanakkaa, voimme todeta että Jupiter on Kuun suunnalla 12. päivä, jo kaksi päivää ennen Kuun viimeistä neljännestä. Viimeisessä neljänneksessä olevan Kuun longitudi talvipäivänseisauksessa olisi 180° ja Jupiterin se siis kohtaa noin 20° ennen sitä eli Jupiterin longitudi täytynee olla noin 160°.
Eihän tämä kovin tarkka laskelma voi olla, mutta minun räkninkini mukaan Jupiter olisi siis Jouluna jo ohittanut Reguluksen. Tosin vannomatta paras, varovainen kannattaa olla kun kellonaikaa ei oteta huomioon ja jo se aiheuttaa Kuun suunnassa keskimäärin 6° virheen Kuun liikkuessa noin 12° päivässä.
Oikealla hyvä latitudin 60° planisfääri esittää miltä Regulusta lähestyvä Jupiter näyttäisi itäisellä taivaalla noin 20° korkeudella syksyn aamuna ennen auringonnousua. Jupiter on tuo kulmikas merkki Leijonan ja Kravun välillä. Tässä planisfäärin luxusmallissa kulmikkaan merkin sijainnin voi asettaa koordinaattien mukaan.
Almanakkahan kyllä antaa myös planeettojen nousu- ja laskuajat erillisessä taulukossa. Sieltä vakoilemalla voi todeta että 2014 Oulun horisontissa Jupiter nousee 19. päivä joulukuuta kello 19:40 joten esim. iltayhdeksältä se jo lienee mukavasti havaittavissa Joulun aikaan koko maassa.
Internettiä ja Bill Gatesiä ei siis välttämättä tarvita, koska asiat selviävät perinteisistä lähteistä. Jälkijunassa lisään että tämän tekstin aloittamista myöhemmin, Lokakuun puolivälissä, lauantaina 18.10.2014 aamulla puoli kuuden aikaan oli selkeällä ilmalla erinomainen tilaisuus käytännössä todeta kirkkaan planeetta Jupiterin olevan vähenevän Kuun sirpin suunnan lähistöllä vielä noin kymmenen asteen päässä Leijonan tähdistön alfa-tähdestä Reguluksesta. Kusi ei jäätynyt kaarelle, mutta yö lie ollut tähän saakka kylmin tänä syksynä, yöllinen pakkanen lähenteli viittä astetta.
Huomautettakoon vielä että astrologian eläinradan merkit eivät mene ihan samalla tavalla kuin eläinradan kohdalla olevat tähtitieteen tähdistöjen rajat, vaikka ovatkin osittain samannimisiä. Tämä ei tarkoita että astrologia olisi väärässä, käytäntö vain on erilainen. Itse asiassa astrologian eläinradan merkkien longitudit ovat mukavampia käyttää koska ne ovat niin säännöllisiä. Tähtitieteen tähdistörajat on vedetty kovin mielivaltaisella ja jopa mystisellä tavalla. Siinäpä "tieteellistä maailmankuvaa" pureksittavaksi ns. skeptikoille (jotka käytännössä eivät suostu kritisoimaan yhtään mitään päälinjan tieteessä vaan pitävät nykyistä tiedettä lähtökohtaisesti täydellisen virheettömänä).
Planisfäärit voivat olla komeita, mutta ne eivät korvaa todellista tähtitaivasta. Itse en ole uskaltautunut tähtitaivaan kuvaukseen vaatimattomalla kalustollani, vaan lainaan muiden työtä.
|
Aavistuksen todellisesta tähtitaivaasta antaa hyvin saksalainen kirja Atlas der Sternbilder, jossa on kuvattu erikoistekniikalla niin että kirkkaimmat tähdet vaikuttavat kuvassa luonnolliselta.
Tässä on kuva Leijonan tähdistöstä ja sen lähialueesta, apuviivojen kanssa ja ilman. Näytteet eivät tee alkuperäisille kuville täyttä oikeutta. Tähdistöjen ulkoa opettelun kannalta eräs kirous tällä alalla on että eri lähteet vetävät tähdistöihin erilaiset apuviivat kirkkaiden tähtien välille ; niitä ei ole standardoitu.
Leijona on yksi niitä harvoja tähdistöjä jotka näyttävät nimensä mukaiselta ; noiden apuviivojen mukaan voi todella hahmottaa taivaanpallolla leijonan. Tähtiä ja värejä näissä kuvissa tosin näkyy paljaille silmille liian paljon, mutta tavallisissa valokuvissa kirkkaimmat tähdet eivät näytä oikeilta. Silmillämme emme näe kirkkaimpia tähtiä pistemäisinä (tai edes silmiemme yhden näkösolun mukaisina), vaan ne näyttävät sananmukaisesti isommilta kuin himmeämmät tähdet.