Viimeisellä rajalla?

Edellinen Seuraava

Syksy on ehkä raskasta aikaa. Olen koettanut pitää yllä hyvää tunnelmaa ja optimistista elämänasennetta, mutta enää ei voi lykätä myöhemmäksi sen seikan myöntämistä että olen saapunut eräänlaiselle elämän raja-aidalle.

Talouteni tukipilarit ovat romahtamassa ja niinpä pyrin sosiaalitoimiston asiakkaaksi voidakseni jatkaa opiskelua. Uutta työtä ei saa. Uutta lainaa ei saa. Vanhat velat kaatuvat päälle. Vuokrat ovat rästissä. Sähkölaskut tuntuvat isoilta. Kaikki tuntuu kalliilta. Joululahjaksi tulee lisäveroja.

Ei tämä ole hauskaa mutta enpä ole tätä hauskuuden vuoksi tekemässäkään. Taloudellisesti selkä on seinää vasten. Ei ole hirveesti vaihtoehtoja. Joudun luultavasti eroamaan NRA:sta ja reserviläisjärjestöstä. En ehkä pysty enää jatkamaan kotiseudulla ilmestyvän JP-kunnnallislehden tilausta. Saatan menettää ainoan liikunnallisen harrasteeni eli ampumisen, kotini ja sen myötä mahdollisen elinkeinoni maanviljelyksen, kaiken vähäisen mutta minulle rakkaan omaisuuteni.

Kaiken muun voin menettää, mutta tietty itsekunnioitus minulle vielä jää, sitä ei ERTOn työttömyyskassan pikku-Hitler minulta saa pois.

Vain opiskelun kautta voi mitään uutta toimeentuloa saada

Opiskelu kuitenkin on ainoa mahdollinen tie ulos tästä umpikujasta ja ahdingosta, pitemmällä tähtäimellä, joten sitä en hylkää. Ilman insinööriyttä meikäläinen 55-vuotias valkoihoinen heteromies ei tässä - kuulemani mukaan huutavasta työvoimapulasta kärsivässä - maassa nähtävästi tule mitään palkkatyötä saamaan. Voihan toki käydä niinkin että työtä ei löydy myöskään insinööriydellä varustettuna, mutta ilman sitä mahdollisuudet joka tapauksessa ovat olemattomat.

Olo on ehkä ohut kuin Uneksija-patsaalla joka on äskettäin ilmestynyt Rauman kirjaston kulmalle. Kai sitä on puhdistettu. Ainakin jalustakiveen kiinnitetty kilpi näyttää tosi hienolta. Aiemmin patsas sijaitsi Kanaalin toisella puolella. Tämä uusi paikka on paljon parempi. Tässä ihmiset ehkä kulkevat enemmän ja näkevät patsaan paremmin.

Olenkin tuota patsasta jo kaipaillut kun se on jo pitempään loistanut poissaolollaan. Minun on ollut tapana nimittää sitä Roikoottelija-patsaaksi, johtuen sen niukasta vaateparresta.

Luulenpa että siinä on hyvin kuvattuna maamme päättäjien näkemys kansalaisten tavoitetilasta laman ja ulosoton jäljiltä, toivottomasti eksyksissä, yksin ja viluissaan kylmässä maailmassa, kylmä rinki persreiän ympärillä. Vaatteet on lähetetty hätäapuna kylmästä ilmastostaan tunnettuun Kreikkaan, rahoista nyt puhumattakaan. Uneksii ehkä lotto-voitosta? Feeling like a motherless child.

Toki katkerasti suren ja häpeän paappani Salamonin muiston edessä. Veikon poika ei pysty tilaa pitämään ja Salamonin työtä jatkamaan niinkuin vanhimman pojan perinteisesti on ollut velvollisuus. Salamonin elämäntyö meni hukkaan. Ei kuitenkaan voi väittää ettenkö olisi yrittänyt. Epäonnistuin pienviljelijänä ja epäonnistuin sukutilan jatkajana, mutta ainakin yritin. Kalliiksi tuli lunastaa tila sisaruksilta ja kalliiksi tulivat perintöverot vaikka tanskalaispankki ei sitten pitänyt tilaa ilmeisesti minkään arvoisena kun tarjosin sitä vakuudeksi parin tonnin lainaa vastaan voidakseni rakentaa silloin niin paljon kohutun jätevesiratkaisun. Ja olin sentään silloin vielä töissä. Yritin parantaa tilan asumiskelpoisuutta ja porakaivoakin aloittelin (vaasalaisten poraama 75 metriä syvä kuuden tuuman reikä kustansi yli kaksi donaa), mutta sitten loppuivat rahat ja iski työttömyys. Paremmalla onnella se olisi ehkä voinut onnistuakin. Täytynee tulkita että saaren henki ei ollut suosiollinen. Onneni haltija käänsi selkänsä ja alkoi puhdistella kynsiään poissaolevan näköisenä.

Vihdoinkin lopullisesti eroon kirotusta tanskalaispankista

Piankin menen lopullisesti lopettamaan jo 35 vuotta kestäneen pankkisuhteen tuon tanskalaispankin kanssa. Käytännössä pankki on toki vaihtunut parempaan aikoja sitten, mutta jotkut vanhat tilit ovat jääneet sinne roikkumaan. Asiakassuhde alkoi Postipankkiin (tai käytännössä postiin) maksetusta armeijan 150 markan kotiuttamisrahasta 1970-luvun lopussa. Pirulle pikkusormi. Sittemmin pankin nimenä oli näitä Leonioita ja mitä Sampoja.

Epäilemättä minua edelleen siellä katsotaan kuin halpaa makkaraa. Kaikki velka on sinne kuitenkin jo maksettu takaisin vaikka asiakaspalvelun päällikkö oli kirjannut pankin tietojärjestelmään etten selviä veloistani. Tämän tiedon on lainaosaston syväkurkku paljastanut puhelimitse. Ehkä he eivät ole kaikki sinänsä pahoja, ehkä henkilökunta vaan koetti nöyrästi toteuttaa asiakaspalvelun päällikön itseään toteuttavaa ennustetta ja teki parhaansa etten selviäisi veloista, sulkemalla luotollisia tilejä, lopettamalla pankkikortteja. Heidän parhaansa vaan ei tässä tapauksessa riittänyt. Paras neuvoni on että sellaisia toimintatapoja noudattavan asiakaspalvelun päällikön kannattaisi tarkkaan miettiä missä kulkee pimeän aikaan.

Verenpaineeni nousee vaarallisiin lukemiin kun ajattelenkin sitä, mutta en aio kuolla sydänkohtaukseen häpeällisesti tanskalaispankin tuulikaapissa. Teen selväksi etten ole varannut puhelimitse aikaa pankista juodakseni kahvia, mutta tulen pysymään rauhallisena ja hengissä. Tämä on vain eräs tekemättä jäänyt työ joka nyt hoidetaan loppuun. Sen jälkeen kyseinen pankin irvikuva saa minun puolestani vaikka sulkea Rauman konttorinsa joka nyt toimii vain ajanvarauksin. Sitten en enää sitä puljua tarvitse koskaan eikä tarvitse ilmoittaa niitä turhia tilejä sosiaalitoimistolle ties miten pitkin tiliottein.


Kaikesta huolimatta elämän ja opiskelun täytyy jatkua. Sen varmistamiseksi tarvitsen jotakin. Niinpä tarvitsen seutulipun että voin kulkea Porissa. Tarvitsen lääkkeitä että pysyn hengissä. Tarvitsen kohtalaisen uuden tietokoneen ja laajakaistayhteyden nettiin että voin jatkaa opintoja. Monimuoto-opinnot nimittäin perustuvat nettiyhteyksiin. Kotona on voitava tehdä kotitehtäviä mm. 3D-mallinnukseen käytettävällä SolidWorks-ohjelmalla joka on niin iso että en yrittäisi sitä ladata modeemiyhteydellä johonkin Aatamin ja Eevan aikuiseen Hyvän ja Pahan Tiedon koneeseen. Näytön resoluutio pystysuunnassa täytyy olla vähintään 1024 pikseliä, joten kaikki kannettavat eivät käy.

Kevyen liikenteen väylää kävellessä näyttää siltä että ensimmäisenä siltana Rauman Kanaalin ylittävän Anderssoninsillan alla pystyisi ehkä asumaan noilla reunojen korokkeilla? En tosin aio ihan välittömästi sinne muuttaa.

Jos ryyppää Pariisissa siltojen alla niin se on kuulemma hienoa. Esimerkiksi Tukholmassa siltojen alla ryypiskely sensijaan ei lukeudu ylemmän sosiaaliryhmän tunnusmerkistöön. Sikäli sillan alla oleskelu on taitolaji, kannattaa aina ensin tarkistaa mikä maa ja valuutta.

Minä en halua kuolla sydänkohtaukseen jonkun ERTOn arvottoman pikku-Hitlerin vuoksi. Minä haluan kuolla vanhuudenheikkouteen joskus pitkän ajan kuluttua, kaikessa rauhassa. Niinpä minun on pakko jatkossa kiinnittää suurta huomiota verenpaineeseeni ja verisuonteni kuntoon. Diabetes on otettava vakavasti, muuten käy huonosti. Haluan että kaikki juttaurpilaiset ja sauliniinistöt ja ertonpikkuhitlerit kuolevat paljon ennen minua. Toivon että mato syö heitä sisältä kuin Veikko Vennamon kilpailijat.

Olisi toki kiva jos voisin säilyttää myös ajokortin niin että voisin joskus jopa käydä siellä maatilalla, maanviljely kun ei oikein vielä taida sujua etätyönä, mutta silmälasit ovat vanhat ja naarmuiset eikä uusia välttämättä enää pysty hankkimaan. Voi olla että reputan näkötestissä ja menetän ABC-korttini. Näitä lääkärissä käyntejä ajokortin vúoksi on ollut viiden vuoden välein. Muistaakseni tämä edessä oleva on kolmas. Uutta kuorma-autokorttia en enää saisi koska vaatimukset ovat kiristyneet niin että nykyisin täytyy ilman lasejakin nähdä jotakin vaikka autoa ei voi edes ajaa ilman laseja.

Jos se isältä peritty pieni maatila kuitenkin menee alta, niin mitäpä sillä sitten on väliäkään, kun ei enää ole paikkaa missä käydä. Silmälääkärissäkin olisi pitänyt käydä jo pitemmän aikaa mutta että millä rahalla. Äidillä oli silmänpainetauti ja se on perinnöllinen. Voi johtaa sokeutumiseen. No minkäs tekee. Nähdään, sanoi sokea kuurolle.

Joku ehkä luulee että olen jo lähellä henkistä murtumispistettä? En ole lähelläkään. Taistelutahto on kovempi kuin koskaan. Suomalainen metsäsissi ei luovuta ikipäivänä. Väistöasemassa odotetaan että vihollisen iskukärki menee yli ja sitten isketään sen pehmeään selustaan. Mietin vaan tyynesti että pitäisikö minun osaltani purkaa yhteiskuntasopimus. Ainakaan en katso enää voivani ottaa suomalaisesta yhteiskunnasta mitään vastuuta, sillä asiallista toimentuloa täältä ei näköjään valkoihoinen saa. Minulla ei enää ole ylimääräisiä resursseja. Maastamme on tehty liian hieno sen kansalaisille. Nuoret homoneekerit toki ovat asia erikseen, heitähän tarvitaan paljonkin lisää sen kauhean työvoimapulan hillitsemiseen. Ja täytyyhän katukuvassa olla väriä, vaikka musta ei kuulemma mikään oikea väri olekaan.

Mutta voi kauheeta kun raumalaisista murrepakinoistaan eli jaarituksistaan tunnetun Hjalmar Nortamo -nimisen kirjailijan patsas on epähuomiossa jäänyt vallan kuvaamatta. Korjaamme tämän epäkohdan ohessa hätärinä (eli hätätyönä).

Porilaisethan häntä kyllä myös mielellään omisivat omakseen koska hän harjoitti kyseisessä kaupungissa lääkärintointaan. Eiköhän kuitenkin ole kirjallisen tuotannon perusteella selvää että Nortamon sielu kuuluu Raumalle ja juurikin Vanhan Rauman kupeeseen jonne patsas on sijoitettu.

Syyslomalla olen tullut ajatelleeksi että voisin lainata kurssikirjoja SAMKin Raumalla sijaitsevasta kirjastosta vaikka opiskelenkin Porissa. Sama SAMKin kirjastokortti käy täällä. Niinpä aloin etsiä SAMKin raumalaista kirjastoa.

Ensin menin nuuskimaan kauppaoppilaitokseen. Kokeilin jopa Rauma-saliin johtavaa ulko-ovea, lukossa. Mutta olihan siellä erään toisen oven takana kirjasto joka oli jopa avoinna, mutta se on liiketalouden ihmisten kirjasto. Ei toivoakaan löytää sieltä kurssikirjojen hyllystä mitään Esa Hietikon SolidWorks-opasta tai insinööri-mekaniikassa käytettävää kirjaa.

SAMKin tekniikalla on Raumalla oma kirjastonsa. Ehkä teen sinne aamupäiväisen ekskursion seuraavalla viikolla kun sen pitäisi silloin olla auki. Eipä tässä kiirettä ole.

Lottoa olen nyt pelannut ahkerasti, paremman elämän toivossa. Eihän meillä täällä Suomessa muuta olekaan kuin lottohaaveet, hanki ja jää, halla ja yö. Jos sattuisin merkittävän pesämunan voittamaan niin veisin sen kiiruusti turvaan maamme rajojen ulkopuolelle niin että pitkäkyntiset juttaurpilaiset ja muilla veronsa maksattavat sauliniinistöt eivät sitä pääsisi tuhlaamaan tai kuljettamaan kottikärryillä pankista suoraan Kreikan Suurlähetystöön.

Vihaan lunta joten esimerkiksi Rio de Janeiro voisi olla mukava paikka uudelle elämälle. Sinne etelän Auringon alle voisi ehkä jopa perustaa mikrovaltio Myllynsaaren uuden inkarnaation? Pyhä FinnHenge -vuori ei kuitenkaan konseptina oikein siellä toimisi, joten se ehkä jäisi nettivetoiseksi.

Tuli sitten voittoa eli ei, aion joka tapauksessa tsempata lujasti eteenpäin. Ehkä julkisen talouden ulkopuolella, paremman puutteessa, ja pakon edessä ehkä jopa osittain yhteiskunnan ulkopuolella, mutta kuitenkin. Joudun ehkä olosuhteiden pakosta siirtymään osittain maan alle. Karavaanin täytyy kulkea, sanovat arabit. Rakkikoirilla ja verovirkailijoilla ei niin ole väliä, räykyttäkööt. Harmaa talous on kannattamisen arvoista koska se voi olla ainoa talous joka toimii oravanpyörästä pudonneille. Juttaurpilaisten ja sauliniinistöjen "näyteikkuna-yhteiskunta" näyttää ulkoa katsoen hyvältä mutta on silkkoa sisältä.

Tunnen itseni vapaaksi. Minulla on hyvä fiilis. Uskon järkkymättä että Tyyne-mummelin kertoma suojelusenkeli suorittaa tarvittavan henkilösuojaamisen. Mummeli oli väärässä juutalaisten pyhään kirjaan perustuvassa uskossaan, koska me suomalaiset emme ole juutalaisia, mutta laajemmassa katsannossa se on vain yksityiskohta. Jonkinlainen enkeli tai luonto tai esi-isien henki minulla joka tapauksessa on lähelläni. Tarkka nimitys on epäoleellinen mutta ainakaan se ei ole mikään judezyschkowitz.

Ehkä se on Alavallin kansakoulun vanha kaivon henki? Siellä nimittäin oli puinen kaivo ylä- ja alakoulun välillä kun olin aivan pieni, siellä koivukujan äärellä. Se lie ollut myös jonkinlainen pienimuotoinen ihmisten tapaamispaikka. Äitini ja Marttilan emäntä ainakin siellä uskoakseni ovat erinäisiä kertoja tavanneet silloin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Selviä muistikuvia minulla ei tosin noilta elämäni varhaisilta vuosilta ole, mutta vanhaa kaivoa näkyy hiukan jossakin vanhassa kuvassa.

Kaivon henki ehkä jäi työttömäksi kun koululle tuli vesiweccoja ja vesikaivon vanhalle paikalle tuli pask ... eikun kakkakaivo, ä'ä-säiliö. Uutta vesikaivoa porattiin metsikön reunaan entisen puuladon lähelle kun äitini oli tullut koululle asumaan joskus noin 1957. Sen vesi oli kuulemma varsin ruosteista, mutta aika pian vesi koululle alkoi tulla Salonmäeltä vajaan kilometrin etäisyydeltä putkea pitkin.

Rauman Kanaalin rannasta on kesällä jäänyt kuvaamatta oheinen muistolaatta. Kyseinen kivi muistuttaa meille että vuonna 1972 on "Sokoksen tavaratalon" alta purettu pois vanha Rauman Yhteislyseon rakennus.

Tämä tapaus on sattunut ennen minun Rauman aikojani, joten ensi käden tietoja minulla ei siitä ole. Tapaus lie kuitenkin järkyttänyt joitakin raumalaisia jotka ovat mainittua opinahjoa käyneet. Jotkut ovat voineet olla sitä mieltä että pois purettu vanha muistorikas rakennus oli arvokkaampi kuin sen tilalle rakennettu uusi sieluton betonilaatikko.



Pori, kirjaston karhujen kaupunki

Björneborg viittaa selvästikin karhueläimeen ja se ajatus on Porin kaupunginkirjastossa sisäistetty.

Porin kirjaston eteisestä löytyi monta sellaista kirjaa joissa on vaalea etiketti ja sarjanumero. En tosin nytkään uskaltautunut tällaista kirjaa adoptoimaan. Mitä vieressä päivystävä karhukin olisi siitä ajatellut?

Porin kirjaston kahviossa - kettingistä tehdyn karhun vartioiman oven takana - oli joskus seinällä Nortamo-aiheisia tekstitettyjä tauluja. Kävin niitä etsimässä, mutta en löytänyt. Siellä on tapahtunut muutoksia. Se on nyt niin hieno paikka että jouduin pakenemaan korvat luimussa. Mieleen jäi hämärä mielikuva että lukitun oven takana olisi Porin Kansalaisopisto eikä Työväenopisto, mutta tämä täytyy vielä tarkistaa. Onko nimi muuttunut?

MIDI-musiikkimiestä minusta ei varmaan koskaan tule tekemälläkään, mutta roskisdyykkaus kuulostaa mielenkiintoiselta tulevaisuuden mahdollisuudelta. Eipä sitä tiedä mitä kaikkea vielä joutuu henkensä pitimiksi tekemään.

Niinpä hankin alan ammattikirjallisuutta kun sitä oli Kirjakirpussa tarjolla edulliseen yhden euron kappalehintaan.

Siis eikös tuo dykning täydykin tarkoittaa juurikin roskisdyykkausta, eli kuluttajan omaehtoista elintarvikkeiden edullista hankintaa kauppaliikkeen ylijäämätuotteiden keräyssäiliöstä eli roskiksesta?

Mutta siltikin elämä voittaa, sen todistaa kirjaston lähistöllä porilainen puistopuu joka pystyy kasvunsa voimalla siirtämään esteitä pois tieltään.


Mikrovaltio Myllynsaari - Insulo de Muelejo

Jos menetän kotini Etelä-Pohjanmaalta niin menetän myös mikrovaltio Myllynsaaren maa-alueen. Se on sinänsä yksi naula arkkuuni, mutta Insulo de Muelejo pystyisi silti vielä elämään Internetissä. Eihän siellä saaressa oikeasti paljon mitään olekaan.

Enkä ole ihan vielä sentään tuhkaa ripottelemassa päälleni ja ihokastani rikki repäisemässä raamatulliseen tyyliin. Ehkä peli ei silti vielä ole lopullisesti menetetty vaikka kaikki se vähä maaomaisuus nyt menisikin. Kenties vielä nousen uuteen vakaaseen lentotilaan kuin Feeniks-lintu?

Kun talouteni romahduksen myötä kuitenkin mahdollisesti menetän hallinnastani isältäni perimäni pientilan Etelä-Pohjanmaalta, paikan jota minulla on ollut tapana nimittää kodikseni ja sen mukana myös mikrovaltio Myllynsaaren alueeksi aluperin ajatellun maapalan, on syytä alkaa miettiä mikrovaltion tulevaisuutta ihan uusiksi uudelta pohjalta. Myllynsaari ideana ei katoa koskaan. Jos sitä ei muualla voi olla niin sitten se on ainakin Internetissä.

Tässä jotakin uusajattelua teeman tiimoilta. Itsenäisen valtion tunnusmerkkejä voisivat olla esimerkiksi:

Toivon että Myllynsaarelle löytyy vielä joskus uusi hyvä sijainti. Mikrovaltion nimi ei muutu. Siihen mahdolliseen uuteen paikkaan tehdään jonkinlainen saari ja mylly vaikka väkisin, joten nimeä ei ole mitään aihetta muuttaa. Mikrovaltio ehkä painuu tavallaan maan alle kunnes uusi paikka löytyy.

Sitä uutta fyysistä paikkaa odotellessa nykyinen idea täytyy karsia maantieteellisistä attribuuteista. Ei esimerkiksi voida vaatia että Myllynsaari sijaitsisi Etelä-Pohjanmaalla. Se voisi vielä joskus olla vaikkapa Etelä-Amerikassa. En valitettavasti ole päivittänyt mikrovaltion kotisivuja tätä muutosta vastaavasti. Asiaa täytyy vielä harkita. Täytyy nyt katsoa mikä henkilökohtainen tilanteeni on keväällä, olenko ehkä hyvinkin huonossa hapessa.

Star Wars -shakkinappuloiden ensimmäisen sarjan koetan saada kerättyä loppuun saakka ja esitellä sen täällä asianmukaisesti. Jatkosta en sitten tiedä. Elämä siirtyy eräänlaiselle harmaalle alueelle. Jos onnetar on myötä niin kenties kenties. Minä olen tuhoutumaton, mutta tahtini luultavasti hidastuu ja netissä julkaisemisen mahdollisuuteni käyvät epäsäännöllisemmiksi.


Sunnuntain päiväkävely Raumalla 27.10.2013

Suomi on yöllä palannut kesäajasta vyöhykeaikaan, joten kansa on periaatteessa saanut nukkua tuntia pitempään.

Sunnuntain päiväkävely tapahtuu melko leppeässä säässä. Kosteutta on, mutta ei tunnu kylmältä ja tuuliselta.

Otetaan nyt tuostakin koulusta kuva vaikka siinä on hyvän aurinkokellon paikka tuhlattu tuollaiselle epäfunktionaaliselle ja kuntalaisia palvelemattomalle häkkyrälle.

Kun siinä sentään on noin komeaa vielä kesäisen vehreää nurmikkoa edessä. Ja onhan siinä häkkyrässä kyllä se etu että torttua sen päälle lie kenenkään vaikea vääntää.

Poikkeanpa kohti Kanaalin rantaa. Siellä on muiden muassa liikennepuisto ja venepaikkoja. Joitakin veneitäkin on vielä vesillä.

Lasten liikennepuistossa voinee harjoitella turvallista liikennekäyttäytymistä ajoneuvojen kanssa ja ilman. Tai kenties lapsia on tarkoitus opettaa asettumaan autoilijan asemaan? Dobermanneilta on sinnekin pääsy kielletty.

Kunpa vaan eivät opettaisi syksyn uusille pienille koululaisille tuolla että suojatie on aina turvallinen, koska sitä se todellakaan ei ole. Suojatiet ovat vaaran paikkoja, erikoisesti korotetut suojatiet koska lapselle voi syntyä sellainen käsitys että töyssyä lähestyvä ja hidastava auto väistää jalankulkijaa. Auto hidastaa töyssyn vuoksi. Päälle se voi silti tulla.

Valtion virastotalo tuolla Kanaalin toisella puolella sisältää mm. poliisin tilat, työvoimatoimiston ja käräjäoikeuden.

Sitä vähemmän tulee kuvattua koska se ehkä sisältää monille vähemmän mukavia muistoja.

Tai miten sen nyt kukin haluaa ottaa. Joku Adam Sadomashokiewitz saattaisi hyvinkin nauttia siitä.

Tämä nyt ei mene ihan järjestyksessä, mutta menköön.

Vanha merikoulu toimii merimuseona ja Anderssonin sillan lähistöllä sijaitseva uusi merikoulu on kesällä saanut uuden aiempaa huomattavasti tummemman pinnoitteen. Sen katolla on kuin laivan masto. Vanhan merikoulun katolla on ehkä ollut observatorio?

Vanhan merikoulun eteläpuolisella niityllä lapset voivat joskus kevättalvella lasketella mäkeä pulkalla. Silloin kun talvi ei enää tunnu niin kylmältä. Siinä on mukavan pitkä ja lapsille sopivan kalteva mäki josta ei helposti kelkkaile kadulle autojen alle.

Otanlahden alue on varmaan niitä Rauman mukavimpia paikkoja. Siellä on ikäänkuin toivoa ilmassa.

Jälkikäteen olen miettinyt että olisiko eräs ohikulkeva lenkkeilijä ollut entinen kaupunginjohtaja Pentti Koivu. En välittömästi tunnistanut. Kaikki koivuallergikot olisivat varmaan olleet kuvasta iloisia, mutta en sitten kuitenkaan häntä kuvannut kun kahdesti häntä katsottuani ajattelin ettei tuo Koivu perkele voi olla, noin vanhan näköinen mies.

Se oli kuitenkin sen näköinen että on joku julkkis jonka jokaisen tässä pikkukaupungissa pitäisi tuntea ja jos hän kävellä käpyttelee maiseman halki niin mitään muuta kuvaamisen arvoista siinä maisemassa ei voi olla.

Pistän toivoni Otan kampukseen. Toivon että Otan koululla on sellainen SAMK:in kirjasto josta voin lainata kurssikirjoja opiskellakseni niiden avulla Porissa. Voi myös olla että anon vielä joskus opiskelupaikan siirtoa Porista Raumalle. Porissa kulkeminen nimittäin maksaa liki tuhat euroa vuodessa. Järkevintä olisi ehkä muuttaa Poriin, mutta sekään ei ole ilmaista. Töitä löytääkö kummastakaan, sitä ma tiedä en.

SAMK Rauma, tekniikka, Otan koulu



Urheilukadulla on kerrostalon seinässä kaupungille luovutettu taiteilijoiden seinämaalaus jonka juuret juontavat vuoteen 1982. En ollut kovin kauan asunut Raumalla kun tuo oli suuri uutinen.

Yli 30 vuotta vanhan taideteoksen värit ovat jo aika haalistuneet, vaikka muistan että se on ainakin kerran maalattu uudelleen.

Ja tämä hiukan abstrakti seinämaalaushan tietenkin esittää rantaa, taivasta, aurinkoa, merta, purjeveneiden purjeita ja vähän pilviäkin niinkuin merellisessä kaupungissa sopii.

Oikealla kuvattu Otan päiväkoti on toiminut äänestyspaikkana Otan alueella. Olen itsekin siellä istunut vaalitoimikunnassa muutamia kertoja vaalien äänestyspäivinä vaikka en varsinaisesti asukaan Otan alueella. Tosin vain varajäsenenä, mutta paikalla siinä kuin muutkin.

Tukkimiehen kirjanpito erikseen mies- ja naispuolisista äänestäjistä ei kylläkään ole kovin mielenkiintoista puuhaa eikä kaikista pysty edes sanomaan sukupuolta ulkonäön tai äänen perusteella.

Alueen äänestäjäkunta on demarivoittoista. Kepulla siellä oli vain noin 4% kannatus silloin kun vielä kepun jäsen olin eduskunta-, kunnallis- ja pressanvaalien aikaan. Tietoisen uhmakkaasti pidin kepun pinssiä esillä vihreän pukuni takissa, vaikka puoluetunnusten käyttö oikeasti on vaalivirkailussa kiellettyä. Meidän eteläpohjalaisten täytyy aina näyttää että me emme pelkää. Voimme mennä vaikka demareiden luolaan Hankkijan lippis päässä ja kukkashortsit jalassa kekkaloiden.

Enää en kepulaiseen pinssiin koskisi pitkällä kepilläkään. Entinen pääministeri Matti Vanhanen vieroitti minut siitä. Minun vartalolleni ei sovi se Matti Vanhasen suosima malli että urheiluampujat, metsästäjät ja reserviläiset kantavat vastuun hänen hallitustensa politiikasta.

Samassa rakennuksessa on aiemmin toiminut Rauman kaupunginteatteri ja kyllä kai siellä edelleen jotakin teatteritouhua lienee? Ainakin teatterin kyltti on vielä siellä. Aioin kuvata sen, mutta pokkarin akku lopahti, joten täytyi suunnistaa asunnolle.

Edessä on paluumatka asunnolle Kalliokadulle.

Rauman Seminaarin puutarhassa pisti ohimennen silmään tuohituomi jonka pinnassa on komeaa tuohta ja uusi nimilappu.

Digikameran akku luovutti vastentahtoisesti viimeiset energiapisaransa vielä muutamaan valokuvaan.

Yritin minäkin istuttaa tuohituomen EP:lle joen rantaan, mutta ei se siinä menestynyt vaan kuivui ja kuoli. Siinä paikassa oli sellaista ihmeellistä tiivistä savea joka on vielä kesälläkin jäässä vaikka miten kauan ja estää kasvin juuria saamasta vettä kun ilmat lämpenevät.


Galleria