 |
|
 |
 |
| Edellinen | Seuraava |
| ||||
Vaikka tämä Galleria nykyisin näyttäytyykin nimellä MYGAL-Galleria, ei voi kieltää sitä että sen juuret löytyvät James Bond -elokuvien ja niiden elokuvien ajoneuvojen pienoismallien liepeiltä.
Tämän johdosta Porin kaupunginkirjaston myytävistä poistoista löytynyt 007-kirja soittelee syvimmän sielumme kanteleen äänikerrat ihan päästä päähän ja virittää henkemme korkeampiin viritystiloihin. Tai jotakin.
En niin syvällisesti James Bond -kirjallisuutta tunnekaan, minulle 007 on ennenkaikkea elokuvahahmo, mutta auttaahan tämäkin Bond-yleissivistyksen kartuttamisessa. Raymond Benson on siis tämän Bond-kirjailijan nimi ja hän on kirjan sisäkanteen teipatun kansipaperin mukaan nähtävästi ollut Bond-aktiivinen vuodesta 1997 alkaen.
Bensonia ennen tällä tärkeällä jännityskirjallisuuden saralla on urakoinut John Gardner ainakin vuosina 1966 - 1996. Ja löytyyhän häneltä leffafriikeille tuttuja otsikkoja "007 ja lupa tappaa" vuodelta 1989 ja "007 ja kultainen silmä" vuodelta 1995. Bensonin teksteistä ilmeisesti on filmatisoitu "James Bond, huominen ei koskaan kuole" vuodelta 1998. Sen alkuperäisen 007-kirjailijan nimen Ian Fleming muistan ulkoa ilman kirjojen kansipapereitakin.
|
Bondille ei paljon häviä kotimainen Eino Penttilä joka on kirjoitellut reipashenkisiä vakoilutarinoita tästä kotoisesta geopoliittisesta ympäristöstämme.
Penttilän kirjat eivät suinkaan sijoitu vanhaan sota-aikaan, vaan ilmeisesti 1960 - 1990 -luvuille. Venäjän rajan yli kuljetaan omin luvin kuin myllyyn eikä suomettumisesta näy jälkeäkään. Kirjoja lukiessa voisi luuulla Suomea jonkinlaiseksi vakoilun suurvallaksi?
Moottorikelkat ja radiot ovat selvästikin Penttilän bread-and-buttter. Tosin lenneltiinpä eräässä hänen kirjassaan jostakin Pohjois-Norjasta amerikkalaisella tutkassa heikosti näkyvällä ilmapallolla Venäjän rajan yli keräämään tiedustelutietoa. Maan pinnalla ilmapalloa kuljetettiin harmittomaksi siviiliajoneuvoksi naamioidun kuorma-auton umpinaisella lavalla joka aukesi koneellisesti. Tarkoitus oli että sopiva tuuli vie ilmapallon huomaamattomasti Venäjän puolelle. Lähtö tositoimiin tapahtui huonolla ilmalla, heikossa näkyvyydessä, harvaan asutulla seudulla ja epäonnistumisen riskit epäilemättä olivat suuret. Tehtävään valitut olivat nuorehkoja poromiehiä ja muita luonnon armoilla selviytymään oppineita. Paluumatka tapahtui jalkaisin, ilmapallo hylättiin. Tarviketäydennystä oli toimitettu tiettyihin kätköihin paikan päälle rajan taakse. Koulutus suomalaisille ilmapallovakoilijoille annettiin jenkkien Gröönlannin sotilastukikohdassa. Ei ehkä aivan epärealistinen projekti nykyisinkään?
Porissa on ollut poistojen joukossa jonkin verran myös venäjänkielisiä kirjoja. Kun sellaisen nään niin ostan pois ilman muuta, jokseenkin asiasisällöstä välittämättä ja vaikka en ymmärrä kielestä tii-tuuta.
Tekstit ilman varsinaista asiaa voivat olla melko vaativiakin luettavia kieltä opettelevalle, koska niistä voi olla vaikea löytää sitä logiikan punaista lankaa, villakoiran ydintä, kupletin juonta, kuvaelman tarkoitusta. Sanonnat voivat olla hyvin erikoisia ja harhaanjohtavia, jopa tahallaan erikoisuutta tavoittelevia ja kryptisen hämäräperäisiä. Otsikoista voi saada aivan väärän käsityksen sisällöstä vaikka sanat olisivatkin ymmärrettäviä.
Porilaiset harrastavat hintalappuja näissä kirjaston myyntikirjoissa, sellaisia kuin kaupoissakin ennen oli. Nuortenkirjoissa on 50 sentin hintalappu ja aikuisten kirjoissa 1 euron hintalappu. Myytävät aikuistenkirjat on jaoteltu muistaakseni luokkiin kotimaiset, ulkomaiset, jännitys, romantiikka ja tietokirjat. Näin ankaran järjestelmällisiä ei Raumalla olla.
Mutta sen vaan sanon että missään ei ihminen tunne itseään vanhemmaksi kuin kirjaston poistettujen nuortenkirjojen hyllyn edessä. Porissa on tarjolla aika paljon poistettuja nuortenkirjoja ja ne ovat melko tuoreita, ehkä vain kymmenisen vuotta vanhoja? Minun yli 40 vuoden takaisen nuoruuteni tuttuja nuortenkirjojen selkiä ei näy missään. Silloin ihminen viimeistään todella konkreettisesti tajuaa olevansa vanha!
Rauman pääkirjastossa poistokirjat olivat vaihtuneet perjantaina 13.09.2013 (isotissinen kirjaston täti kertoi oma-aloitteisesti), eli se aiemmin mainittu kuukauden vaihteessa tapahtuva poistokirjojen vaihto ei selvästikään enää päde.
Avomerinavigointi perinteisin menetelmin mm. sekstanttia käyttäen on kiehtova aihe, vaikka harva kai enää nykyisin lähtee edes Itämerelle ilman karttaplotterilla varustettua GPS-navigaattoria. Karttaplotteria kai GPS:stä puhuttaessa jo pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka ei se sitä teknisesti olekaan. GPS automatisoi navigoinnin, eli voisi ajatella että se tekee sekstantille suunnilleen saman minkä traktori teki hevoselle, tai jos hiukan tuhmuutta sallitaan niin sen mitä polkupyörä ja potkukelkka naisten tavaralle? Joka tapauksessa GPS on hyvä vain niin kauan kuin se toimii, eli on ehjä, pysyy kuivana ja sähköä riittää. Eikä karttaplotteri varsinaisesti tuota valtamerellä mitään lisäarvoa kun pohja on syvällä eikä mitään maamerkkejä ole näkyvissä.
Valtamerelle ei kuitenkaan kannata lähteä Itämerellä mahdollisimman nopeasti purjehtimiseen rakennetulla paatilla, vaan vankkarakenteisella ja turvallisella veneeellä jossa ei ole liian paljon purjepinta-alaa. Keskinopeudet purjealuksella ovat joka tapauksessa vain neljän solmun luokkaa, joten sellainen matka ei sovi kiiruiselle. Upporikkaat toki voivat ajella moottorilla jatkuvasti.
On myös syytä aina varautua siihen että purjevene voi keikahtaa ympäri vaikkapa yöllä. Yksirunkoisessa on kuitenkin se hyvä puoli että keikahduksen jälkeen se kääntyy itsestään oikein päin. Jos luukut ovat kiinni ja ulkona olevalla turvaköysi niin suurta vahinkoa ei tapahtune. Katamaraani jää vastaavassa tapauksessa köllöttelemään maitipuoli ylöspäin joka on keskellä valtamerta aika ikävä tapaus, varsinkin ellei paatin ylöspäin osoittavassa pohjassa ole luukkua josta pääsee suoraan ulos.
|
Erikoisesti tässä ansaitsee huomiota Maailman taiteen historia vuodelta 1955. Siinä ei ole paljon värikuvia, ei pidä päätyä sellaiseen johtopäätökseen. Värillisten maalausten mustavalkokuvien kuvaaminen vaan ei tunnu motivoivalta.
Vaikka täytyy kylläkin myöntää että Euroopan arkkitehtuurin historia vuodelta 1963 puhuttelee minua enemmän. Mainitut kirjat on sidottu Rauman kaupungin vaakunalla varustettuihin koviin kansiin. Mitähän siitä pitäisi ajatella? Olivatko alkuperäiset kannet jo mennet niin huonoiksi? Olivatko kirjat alunperin pehmeäkantisia? Kirjansitojien palveluiden saatavuus lie kuitenkin ennen ollut parempi kuin nykyisin?
|
Vaaleat värit eivät ehkä taulujen alkuperäisissä kuvissa olleet näin voimakkaat, vaan hiukan haalistuneen tuntuiset. Ja eräät tummat värit olivat ehkä vieläkin tummempia. Ovathan kirjan kuvat jo liki 60 vuotta vanhoja. Täytyyhän väreilläkin olla oikeus vanhentua.
|
Vaikka en voikaan väittää olevani mikään värien asiantuntija. Monitorini ei ole edes kalibroitu enkä ymmärrä valkotasapainosta tii-tuuta. Kuvankäsittelyn hienommat nyanssit ovat minulle hebreaa. Onneksi pokkarin kuuma salama normaalisti tuottaa aika hyvin oikean sävyisiä, päivänvaloa vastaavia kuvia.
Silti voisin avoimen omahyväisen röyhkeästi väittää että eräät näistä käsivaralta ehkä hiukan kaarevasta paperista otetuista kuvista ovat jopa parempia kuin alkuperäiset kirjan kuvat.
Tähän on tekniikan kehitys yhdessä populaarikulttuurin rappion kanssa johtanut. Kuka tahansa karu kadun mies pystyy lykkäämään nettiin tosta-vaan-lonkalta vanhalla halvalla digipokkarilla räiskimiään valokuvia jotka kilpailevat väriloistossa 60 vuotta vanhojen taiteenhistorian perinteisten referenssiteosten kuvallisen annin painojäljen kanssa?
Helmiä ei todellakaan pitäisi heittää sioille. Enhän minä oikeasti taiteesta mitään snaijaa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt kuvata sitä arkkitehtuuriteosta? Siinä oli erittäin vaikuttavia kirkkojen kattorakenteita sinänsä painoteknisesti (?) mielestäni aika helpon laatuisissa mustavalkokuvissa. Yllättävän upeat kontrastit, kuvaaja on osannut asiansa.
Rakennusmestaria minusta ei varmaankaan enää tule, mutta eipä tule taidemaalariakaan. Mutta insinööri minusta on aivan pakko tulla, come hell or high water.
|
Viimeisin ihastukseni on ISO-sovitejärjestelmä. Sen löytäminen aiheutti henkisen orgasmin ja lähes uskonnollisen hallelujaa-elämyksen. Tai vähintäänkin teki mieli huutaa että heureeka! (vaikka en itse sitä olekaan keksinyt).
Luulenpa että tästä ISO-sovitejärjestelmästä löytyy ohjenuoraa moneen käyttöön kun samaan kokonaisuuteen niveltyvien osien toleranssit, välykset ja sovitukset askarruttavat.
Väittäisin että ISO-sovitejärjestelmän periaate on ihan yksinkertainen soveltaa. Kysymys on tyypillisesti pyöreän reiän ja sen sisään tulevan pyöreän akselin välisestä kokoerosta.
Jos akselin täytyy mennä reikään helposti niin akselin halkaisijan täytyy olla jonkin verran pienempi kuin reiän halkaisija. Liian suurta välystä emme kuitenkaan halua osien välille.
Toisinaan osien välille tarvitaan niin tiukka sovitus että ne ovat ikäänkuin yhtä kappaletta. Tällöin akseli pysyy kiinni reiässä välittäen momenttia, pyörimisliikettä. Reikähän voi olla jonkin hammaspyörän keskellä oleva reikä. Tällöin akselin normaali halkaisija täytyy olla suurempi kuin reiän normaali halkaisija ja jollakin voimallisella keinolla akseli on pakotettava reikään sisään. Hammaspyörää voitaisiin kuumentaa jolloin reikäkin laajenee lämpölaajenemisen vuoksi ja akselia voitaisin jäähdyttää jolloin sen halkaisija pienenee. Lisäksi osat voitaisiin vaikkapa vasaroida yhteen. Näin osien välille ei tarvita kiilaa eikä osiin tarvitse koneistaa kiilauraa.
Sovitteilla on myös kytkentä toleranssiin, siihen mittavirheeseen joka osien mitoissa sallitaan.
Minua toki kiinnostavat lähinnä vain työntösovitteet joissa akseli menee reikään helposti käsin ilman pakottamista, mutta myös tarpeetonta "hölskyvää" välystä jättämättä. Ehkä tämä järjestelmä on liiankin hieno minun tarpeisiini, mutta koneistettaville osille täytyy joka tapauksessa määritellä toleranssit ja pinnan laatu joten sovite-problematiikkaa ei käy kiertäminen, jossakin vaiheessa se on kohdattava ihan silmästä silmään. Silloin on tärkeää - kuin villipedon kohdatessaan - ettei panikoi eikä näytä heikkouden merkkejä, sillä peto haistaa pelon hajun. ISO-sovitejärjestelmä auttaa meitä siis selviytymään tiukoissa tilanteissa.
| Sovite- tyyppi |
REIKÄKANTA | KÄYTTÖKOHTEITA | AKSELIKANTA | |||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| H7 | H8 | H9 | h6 | h7 | h8 | h9 | ||
|
A h d i s t u s ... |
u7 |
Luja ahdistussovite
- liittäminen kutistamalla tai paineöljyllä - vääntömomentin siirto ilman kiilaa |
||||||
| s6 |
Ahdistussovite
- liittäminen puristamalla tai kutistamalla - siirtää pienehkön vääntömomentin |
|||||||
| p6 |
Helppo ahdistussovite
- laakeriholkki laakeripesässään, hihnapyörä ja vinohampainen hammaspyörä kiilaliitoksella akselillaan - kestää pienen vääntömomentin |
P7 P8 |
P7 P8 |
|||||
|
V ä l i s o v i t e |
m6 |
Pakotussovite
- koottava yleensä puristimella - vaatii kiilavarmistuksen vääntömomenttia siirrettäessä |
M7 | |||||
| k6 |
Helppo pakotussovite
- pysyvästi asennetut ketjupyörät ja suorahampaiset hammaspyörät akselillaan - koottavissa vasaroimalla |
K7 | ||||||
| js6 |
Tartuntasovite
- purettavat hammaspyörät ja köysipyörät akselilta - liikuteltavissa käsin tai kevyesti vasaroimalla |
JS7 | JS8 | JS8 | JS8 | |||
|
V ä l y s s o v i t e |
h6 | h7 h8 | h8 |
Työntösovite
- pinoolit, välirenkaat, väliholkit ja sokalla varmistetut navat - liikuteltavissa käsin |
H7 | H8 | H8 | H9 |
| g6 |
Työntösovite
- työstökoneen karan liukulaakerit, siirrettävät kytkimet ja vaihdettavat hammaspyörät |
|||||||
| f8 | f8 |
Liukusovite
- hitaasti liikkuvat liukulaakerit, männät sylinterissä ja aksiaalisesti siirrettävät pyörät |
F8 | F8 | F8 | |||
| e9 | e9 |
Liukusovite
- liukulaakerit pitkissä tai monilaakerisissa akseleissa, kampiakseleissa ja vivuissa |
E9 | E9 | ||||
| d10 |
Suurivälyksinen sovite
- karkeat liukulaakeroinnit ja suuret lämpötilaerot laakereissa |
D10 | D10 | |||||
|
Lähistöltä löytyy Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kuusi joka on istutettu 1967. Sen kyltti on pultattu betonipaateen joka on kuusen oksien alla piilossa, joten kyltin löytäminen ensimmäisen kerran saattaa oudolle olla haasteellista.
Itsenäisen Suomen 50-vuotisen uran juhlistamiseksi vuonna 1967 eri puolille maatamme istutetut pienet kuusentaimet ovat minulle sikäli läheisiä että sellainen on istutettu myös Etelä-Pohjanmaalle Jalasjärven kunnan Alavallin kylän koululle joka on ollut minulle eräänlainen koti. Vuonna 1967 olin muistaakseni 9-vuotiaana pitempi kuin se kuusen taimi, mutta nyt se hyvässä ja kosteassa maassa kasvaneena on jo varsin mittava, taitaa olla isompi kuin aika kuivan näköiselle paikalle istutettu raumalaisten puu.
|
Oheinen taivaita tavoitteleva monumentii löytyy erään raumalaisen oppilaitoksen pihalta. Olen tottunut ajattelemaan että se on jonkinlainen ammattikoulu tai teknillinen oppilaitos, mutta nämä koulumaailman kuviot ovat auttamatta karanneet minulta käsistä enkä tiedä sen virallista nimeä.
Ihmettelen vaan että kun kaikenlaisia rakennelmia näköjään voi kyhätä hyville avoimille rakennuspaikoille, niin miksi ei ole yhtään kunnollista aurinkokelloa, astrolabia, torquetumia, astronomista kelloa tai armillaripalloa? Tuossa olisi fiksulle isolle aurinkokellolle jokseenkin ihanteellinen paikka eikä se ainakaan hyödyttömämpi rakennelma olisi.
Lähistöllä on myös Viipurinpuisto, joka lie laadittu sotien siirtolaiskarjalaisten muistoksi. Ja olihan Viipuri toki Suomen toiseksi suurin kaupunki ennen sotia.
|
Siirtokarjalaisilla lie ollut ihan merkittävä rooli Rauman talouselämässä sotien jälkeen mm. telakalla sotakorvauskuunareiden rakentajina.
Pienehkö Viipurinpuisto rajoittuu pohjoisen puolella jylhiin kallioihin. Lasten leikkipaikka on vieressä. Ihan siisti paikka, ei siinä mitään. Puuttuu vain se proverbiaalinen Karjalan Mänty johon voisi lyödä päänsä.
Ihanimpia kaarisiltoja täytyy karjalaisuuden ja viipurilaisuuden puistossa tietenkin olla. Kenties siellä ojassa joskus on vettäkin? Tosin siltojen alla ei näy mistä se vesi sinne tulisi.
|
Vaikka eivät monetkaan Raumalle siirtyneet karjalaiset lie olleet ihan Viipurista kotoisin. Muistelen että Raumalle olisi sodan jaloista siirtynyt tavallista väkeä lähinnä Lumijoelta ja näitä mahtavia telakan patruunoita Koivistosta.
Laatoin varustetusta massiivisesta kivestä löytyy vuosiluku 1988 josta siitäkin on jo 25 vuotta. Aika varmaankin alkaa jo jättää ensimmäisen polven siirtokarjalaisista jotka saapuivat Raumalle joskus lähes 75 vuotta sitten. Voi karjalaisuus ehkä silti edelleen olla kova juttu joillekin toisen tai kolmannen polven edustajille?
|
Entisen puurakenteisen rautatieaseman edessä on muistomerkki rautatien rakentajille.
Raumalle on rakennettu rautatie jo vuonna 1897. Epäilemättä se oli kovaa työtä. Valtiosta ei aluksi ollut paljoakaan apua, vaan oma rautatie piti rakentaa raumalaisvoimin.
Enää eivät henkilöjunat ole Raumalta kulkeneet pitkään aikaan. Tuolloin 1962 lättähatut olivat varmaankin voimissaan vaikka en muualla syntyneenä asian tilaa ollutkaan todistamassa.
Kulkihan Rauman ja Peipohjan välillä lättähattuja vielä 1980-luvun alussakin Pori-Tampere -pikajunalle. Sitten henkilöliikenne siirtyi linja-autokuljetuksiin ja nekin ovat nyttemmin loppuneet. Rauma muuttui VR:n kannalta liian pieneksi paikkakunnaksi koska täältä meren rannasta ei pääse mihinkään, ei ole läpikulkuliikennettä.
|
Entisen jo pois puretun veturitallin lähistöllä oleva veturin kääntöpöytä on vielä paikoillaan. Sen päälle on vanhuuden lepoon löydetty vanha höyryveturi jota vandaalit ovat jo ehtineet raiskata, mutta sitä on sittemmin laitettu parempaan kuntoon.
| ||||
Sentään Raumalla vielä tavarajunat kulkevat, josta todistaa erään kuvan taustalla ohi kiiruhtava sähköveturi. Veturin perässä oli pitkä letka umpivaunuja. Raumallahan on satama ja raskasta teollisuutta joten raideliikenteellekin on kysyntää.
Museoidun höyryveturin raiteiden eräänlaiseksi jatkoksi on läheisen kiertoliittymän keskelle rakennettu aika erikoinen rakennelma. Junan raiteet ikäänkuin jatkuvat sinne ja siellä on oikein tukevat "stopparit" joihin veturikin voisi pysähtyä. Ehkä se on tarkoitettu huumoriksi?
|
Rakennelma ei ole vanhakaan, muistaakseni alle vuoden ikäinen. Siihen sisältyy kiertoliittymän sisällä jopa aseman(?) kello, jota entisen puurakenteisen rautatieaseman ostanut ja sitä ahkerasti kunnostanut henkilö lehtikirjoituksen mukaan kaipaili.
Aiemmin olen jo ilmaissut nyrpistykseni kaupungin hiukan liiallisuuksiin menevästä viherrakentamisesta ja tässäkin täytyy sanoa että överiksi on mennyt aika reippaasti.
Toisaalta voipa näköjään risteyksiin nykyisin asentaa isoja erittäin kirkkaita sähköisiä mainoksia jotka mielestäni jopa häikäisevät hämärässä eikä kukaan lotkauta asialle korvaansakaan. Fyyrin majakan pienistä valoista oli aikoinaan kauhea poru että jos ne sekoittavat autoiljoiden päät ja tulevat erheellisesti tulkituiksi liikennevaloiksi. Nyt uudet isot valomainokset jättävät loistollaan liikennevalot häpeään eikä kukaan välitä.
|
En tiedä miten hyvin vuoden 1918 sisällissodan haavat ovat arpeutuneet, noin niinkuin tyypillisesti suomalaisten keskuudesssa. Sen tiedän että edelleen on ihmisiä jotka haluaisivat aktiivisesti repiä niitä auki, omien poliittisten tarkoitusperiensä vuoksi.
Meidän suvulle sisällissota ei liene ollut iso asia. Raumalla asia on varmaankin ollut enemmän esillä? Kataisen hallituksen Konsensus-Suomessa asiasta ei ehkä kuitenkaan enää yleensä haluta keskustella. Eli mennään matalalla profiililla eteenpäin ikäänkuin tunnetuin laulun sanoin "Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa ..."
|
Tämä merihenkinen patsas vilahti jo edellä eräässä Keskuspuiston kuvassa, mutta tulkoon nyt vasiten ja paremmin kuvatuksi.
Sydvesteihin pukeutuneet merihenkilöt ovat vallan vakuuttavan tuntuisia ja vetävät roolinsa naama peruslukemilla vaikka ruoria on vain osa jäljellä.
"Ulos mailmaha viä meijä jäljetön diä" lie eräänlaista Rauman murretta. Teksti kuvastaa sitä että vain vanavesi jää jälkeen kun laiva lähtee.
Aluksen vanavesisäiliöiden huolto lie edelleen tärkeä työtehtävä jolla voi simputtaa ja uunottaa aloittelevia merenkulkijoita? Onhan selvää että alus pysähtyy jos vanavesisäiliöt tyhjenevät?
|
Keskuspuiston leikkikentän Rojohoppe ansaitsee myös tulla mainituksi. Rojohoppe lie tarkoitettu lasten leikkipaikaksi. Se on ikäänkuin rannalle ajautunut puurakenteinen laivan hylyn etuosa. Lautojen saumat eivät vaikuta vedenpitäviltä.
Siinä on lieviä kiipeily- ja kaahimismahdollisuuksia lapsille ja lapsenmielisille. Laivassa on ihan merkittävän kokoinen masto, taitaa olla yli 10 metrin korkuinen.
|
Oheisen Kanaalin rantaan ilmestyneen rakennelman funktio ei minulle täysin aukea.
Voisi ehkä arvata että olisiko se tehty avustamaan velkojensa kanssa kamppailevia epätoivoisia raumalaisia veronmaksajia itsemurhan teossa hukuttautumalla, mutta ei, vesi on siihen liian matalaa.
Tämä on taas eräs niitä pikkukaupungin mammuttitautia potevien suuruudenhullujen kaupunkisuunnittelijoiden ylispeksauksia. Vastaus kysymykseen jota kukaan ei esitä.
Rakennelman ympärille istutetut heinät ovat kuitenkin oikein komeita ja niitä on useita eri lajeja.
|
Hukkuneiden merimiesten muistopatsas nykyisen kaupunginteatterin lähellä muistuttaa "Muist raumlaine : isäs ja äitis o meri".
Paikkaa nimitetään Ankkuripuistoksi ilmeisesti tämän vanhan muistomerkin vuoksi.
Massiivinen laivan ankkuri on kai ihan hyvä patsas. Oljenkorsi, pelastusrengas tai H-H kelluntapuku ei olisi läheskään yhtä vaikuttava muistoesine hukkuneille.
Laattansa raumalaisen talon seinään on saanut myös nuori lakimies Risto Ryti joka sittemmin valittiin tasavallan presidentiksi.
Että on sitä suurmiehiä ollut Raumallakin. Ettei tartte tulla meikäläisten silmille hyppimään.
|
Mutta jos minä saisin päättää niin nuo sairaalan lammen lähelle pystytetyt kierreportaat, tuo vanhoista Högfors No7 metalliportaista rakennettu taideteos saisi nimen "Stairway To Heaven". Joku mielikuvitukseton hyypiö on kuitenkin jo antanut sille nimeksi "Punaiset portaat". Banaalia!
Taideteoksen käyttöohje toteaa ihan englannin kielellä että "Climbing at your own responsibility". Ja ovi on sitäpaitsi riippulukon kanssa suljettu. Meitä on suojeltava meiltä itseltämme.
|
Paluumatka kauppatorin suuntaan kulkee eräässä aiemmassa jutussa mainitun Pajasillan kautta kirkon lähistöllä Kanaalin alkulähteiden yli.
Pajasillan lähistöllä on muistomerkkinä vanha Lokomon alasin puujalustalla. Siinä on sitten ehkä ollut se paja josta silta on nimensä saanut, sepän paja?
Seppä on epäilemättä ollut tärkeä käsityöläinen vielä sata vuotta sitten. Olisi ehkä vieläkin jos työn hinta ei sitä estäisi.
|
Torin lähistöllä on vanha puurakennus jota olen kuullut nimitettävän vanhaksi kansalaisopistoksi. Se on kuitenkin rakennettu lähes 100 vuotta aiemmin kuin kansalaisopisto Raumalla aloitti toimintansa (muistaakseni 1921).
Kansalaisopiston toiminta toki nykyisin tapahtuu pääosin muualla kuin tuossa vanhassa puutalossa.
Hassu juttu että Porissa on edelleen työväenopisto mutta Raumalla on alusta lähtien ollut huomattavasti porvarillisemmalta kuulostava kansalaisopisto. Olisiko niin että Pori sittenkin on ollut näistä kahdesta kaupungista se punaisempi? Vaikka eipä sillä erolla enää mitään käytännön merkitystä ole, jos on koskaan ollut. Epäilemättä moni Porin työväenopistossa opiskeleva on sydämeltään sysimusta paatunut verenimijäkapitalisti. Ja Raumalla voi kansalaisopistossa olla vaikka miten tulipunaisia kommunisteja.
Poliittisen urani huipulla olen ollut Rauman Kansalaisopiston johtokunnan jäsen yhden kauden, kiintiökepulainen. Olihan se hauskaa olla edes jossakin mukana, vaikka virkamiehet ne asiat käytännössä roudailevatkin oman mielensä mukaan. Tämä yhteiskunta tuntuu erikoistuneen jäsentensä lykkimiseen yhteiskunnan ulkopuolelle. Noh, se on kaiketi nähtävä normaalina ihmisten välisenä kilpailuna. Yhteiskunta tarvitaan siihen että kilpailu olisi kovempaa.
|
No torilla on sitten tämä kaiverrettu tumma kivilaatta joka kertoo että Vanha Rauma - ranskaksi Le Vieux Rauma - on ihan UNESCOn maailmanperintökohde.
On kai se sitten hienoa?
Huvittavaa minusta on että nykyinen Vanha Rauma kaikkine kivetyksineen vaikuttaa vanhemmalta kuin minun 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tänne saapuessani. Silloin harrastettiin rehellistä asfalttia vanhassa kaupunginosassakin katupäällysteenä. Sittemmin Raumaa on epätoivoisesti yritetty tehdä vanhemman näköiseksi.
Sattumallakin voisi sanoa olevan sormensa pelissä siinä että Vanha Rauma on säilynyt. Kuulemma joskus noin 50 vuotta sitten ei ollut kerrostalojen rakentamisen huumassa ollenkaan itsestään selvää että vanha kaupunginosa puutaloineen säilytetään.
|
En ole käynyt Jarin Kuvakaupassa sen jälkeen kun se muutti uuteen paikkaan Vanhassa Raumassa Kuninkaankadun varrella, mutta uskon ilman muuta että se edelleen on hyvinkin nykyaikainen valokuvausliike. Liikkeen ohessa kuvattu vanhoin kameroin kalustettu näyteikkuna lieneekin tehty huumorin pilke vahvasti silmäkulmassa ja huumorin kaunis kukkanen napinlävessä.
Minulla on ollut lähes tuollainen Yashica-merkkinen kompaktikamera 1970-luvun lopulla. Erona vaan se että kiinteän 45 mm polttovälisen objektiivin valovoima oli vain f/1,8 kun se tuossa näkyisi olevan f/1,7. Ero on toki käytännössä marginaalinen.
Se oli kohtalaisen hyvä puoliautomaattinen kinofilmikamera vaikka ei mikään järkkäri ollutkaan. Aukko ja etäisyys säädettiin käsin, automatiikka valitsi valotusajan, mutta olisi siinä ollut aikavalotusmahdollisuuskin. Kuvia pystyi ottamaan kynttilän valossakin. Salaman kanssa pystyi pimeässä kuvaamaan monien kymmenien metrien päähän. Kiinteän objektiivin telejatkeesta haaveksin turhaan, mutta eihän se paljon olisi polttoväliä kasvattanut. Tuo 45 mm vaan on henkilön kasvoja läheltä kuvattaessa lyhyehkö kinofilmikamerassa ellei kohteen halua näyttävän Pinokkiolta.
|
Asunnon läheinen entisen merikoulun ja nykyisen merimuseon edusta ansaitsee myös sijansa tässä viikonloppukävelyssä ja -kuvailussa.
Merimuseon sisätiloissakin voisi olla jotakin tutustumisen arvoista - se on sunnuntaina auki yleisölle - mutta herkulliset auringonkukkaöljyssä paistetut ohukaiset (eteläpohjalaisittain "plätyt") vetävät nyt pitemmän korren. Nami nami. Laihdutus ja painon pudotus jäänee kaukaiseksi haaveeksi. Tie helvettiin on kuulemma päällystetty hyvillä aikomuksilla ja väitteessä saattaa olla vinha perä.
Ja kehtaako meikäläinen vanha äijä enää muutenkaan pyrkiä sisälle museoihin. Voihan olla ettei henkilökunta enää päästä sieltä ulos vaan katsovat minun ikäni perusteella kuuluvan museon kalustoon?
|
Mutta ennenkaikkea lähellä oleva vanha mutta komea ja hyväkuntoinen kenttätykki muistolaattoineen täytyy ehdottomasti kuvata ennen mässäilyyn ryhtymistä. Sen puupuolaiset pyörätkin ovat kuin uudet.
|
Olen vaan niin valitettavan sivistymätön henkilö etten osaa kertoa tällaisesta tykistä mitään, vaikka periaatteessa olenkin tykeistä ja muista potenssin kohottajista kiinnostunut kuin hukkuja oljenkorresta.
Jos olisi tilaisuus ja varaa niin mielelläni keräilisin kartanot täyteen vanhoja tykkejä ja puunailisin niitä päivät pitkät. Voisin joskus suurempina juhlapäivinä ammuskellakin sirpalekranaatteja ympärystöön naapuruston iloksi ja mielen virkistykseksi?
Shakkinappuloiden sarjan seuraava osa on merihenkinen Amiraali Ackbar joka ilmestyy kauppoihin suunnilleen samoihin aikoihin kuin Raumalla on Silakkamarkkinat. Näistä kahdesta voisi vielä tehdä juttuun jatketta. Merivoimissa palvelleethan ovat lempinimeltään "silakoita", joten Silakkamarkkinat ja Ackbar sopivat hyvin yhteen.
Niin ja täytänhän minä 55 vuotta syyskuun lopussa, joten siihenkin kohtaan täytyy juttu kehittää. Ihminen täyttää 55 vain yhden kerran.
