Poistohyllyn helmiä ja muutakin

Edellinen Seuraava

Mielestäni Raumalla ei viime vuosina ole erikseen juhlistettu Lainan päivää poistokirjamyynnillä. Poistokirjoja on kirjastossa kuitenkin ollut saatavissa tasaiseen tahtiin.

Kirjaston poistokirjamyynnissä on se hyvä puoli että siellä on usein edullisesti tarjolla vanhoja kirjoja joita ei varmaan koskaan tulisi muuten hankkineeksi. Esim. ulkomaisia kirjoja joita tuskin olisi ainakaan Raumalla kirjakaupasta löytänyt.

Syy siihen, että oheiset seitsemän melko uuden näköistä ja sisällöltään oletettavasti hitaasti vanhenevaa ruotsalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta koskevaa kirjaa ovat päätyneet Rauman Kaupunginkirjaston poistohyllyyn, voisi löytyä siitä seikasta että samaan sarjaan kuuluisi vielä kahdeksaskin kirja. Erikoisuutena näissä on valmiit ulkomaista alkuperää olevat lainauskortit ja eräpäiväliuskat.

Olen joskus unelmoinut että minusta voisi tulla lastenkirjailija. Ilmeisesti ei tule, varsinkaan ruotsalaista lastenkirjailijaa. Jonkinlaista kiinnostusta asiaa kohtaan kuitenkin on olemassa. Psykologia minusta ei ainakaan tule, varsinkaan schweitziläistä psykologia.

Eikä ruotsin kielessä mitään vikaa ole, herään aina arkipäivisin Radio Vegan uutisiin.


Uusi StarWars -shakkinappula, lehti numero 12, oli saapunut myyntiin jo 19.2.

Seuraava nappula, Obi-Wan Kenobi, on odotettavissa piankin, mutta enpä vaan malta olla julkaisematta kuvaa tästä taistelevasta porukasta. Käsivaralta pitkällä valotusajalla otetut kuvat ovat ehkä hiukan tärähtäneitä, mutta niin olen itsekin?

Itse asiassa minulla on myös oma lasermiekka - vai pitäisikö sanoa hiukan vaatimattomammin valomiekka.

Se oli pakko-ostos vaikeina aikoina. Maailma on nykyisin niin turvaton. Lasermiekan välähdys ja ikimuistettava sähköisen sähisevä ääni tekee epäilemättä tietyn säväyksen Rauman katujen hämärtyvässä illassa. Joten voin suositella sitä viittansa kätköihin kaikille joiden täytyy kulkea yöllä arveluttavissa paikoissa.

No okei, myönnetään ettei siinä mitään ääntä ole ja leluhan tuo vain on, eikä mikään ultramoderni lihanpaloittelijan työkalu, älkää vetäkö henkeenne.


Apokalypsis liittyy myös jotenkin turvattomuuteen. Tavallaan se on kuitenkin myös terapeuttista luettavaa, vaikka edustaakin minulle vierasta juuriltaan ulkomaista tuontiuskontoa.

Minun käsitykseni mukaan meillä on täällä Suomessa eväät omalle kotimaiselle uskonnolle, perinteiselle luonnonuskolle. Emme tarvitse keinotekoisia väkivallalla levitettyjä tuontiuskontoja.

Lohtua kaikissa maailman kurimuksissa ja turbulensseissa saa ehkä parhaiten oman maan historiasta. Sitä edustaa ansiokkaasti ohessa kuvattu Arto Paasilinnan kirja. Se todistaa että me olemme periaatteessa hyviä jätkiä.

Tuollainen paljasperseinen kallionmaalari tunnen itsekin olevani näitä nettisivuja laatiessani. Tekniikka on muuttunut, mutta tavoite lie oleellisesti sama, jonkun kivan julkaiseminen.


Ei meitä kukaan voi kukistaa, sillä meillä on kulttuuri. Kaikkea emme ole Suomessa itse keksineet, tehneet ja kehittäneet, mutta entäpä sitten. Olemme enemmän kuin vaalikarjaa ja sikoja jotka eivät uskalla kieltäytyä tulemasta juottokaukalolle.

Emme ole vain virkamiesten nöyriä hallintoalamaisia. Meillä on sisua.

Me kumartelemme näitä verenimijöitä näennäisen alistuneina, mutta puremme hammasta ja puristamme kouramme nyrkkiin. Meissä on voimaa. Varokaa, varokaapa vain!

Ennakkoluulottomasti katson että Microsoft Flight Simulator ja Amerikan intiaaneja käsittelevä opus on suomalaista kulttuuria siinä kuin joku armeijan lusikka-haarukka-yhdistelmäkin.

Ja Fred Hoylen Musta pilvi sekä Carl Saganin sci-fi-kirja ovat ihan hyvää luettavaa. Vaikka on myönnettävä että pääasiassa arvostan näitä kirjailijoita heidän persoonansa vuoksi. Kirjallisuudesta en niin paljon tiedä että pystyisin sanomaan onko kirja A parempi kuin kirja B, tai miten monta prosenttia "hyvyyttä" näille olisi jaettava jos paras mahdollinen kirja saa 100%, mutta ainakin nämä antavat rivikansalaiselle ajattelemisen aihetta.


Kotimaan vanhoista linnoista kelpaa olla ylpeä. Toki ne ovat varsinaisesti olleet sortajan asumuksia ja tukikohtia, eivätkä mitään hyväntekeväisyyslaitoksia. Silti niistä olen ylpeä, rakennuksina.

Alokasaikaa olen viettänyt Hämeenlinnan vieressä Linnan kasarmilla joka nykyisin on tykistömuseo.

En kuitenkaan ollut Jääkäripatteristossa, vaan yksikkö oli KrhK/HämJP. Muu osa pataljoonasta oli jo pitkään ollut Parolassa. Parola on Hämeenlinnan kaupunkiin verrattuna varsin ankea paikka. "Korohoro" ei sinne kuitenkaan vielä minun aikanani joutunut, Mustin eli pataljoonankomentajan suureksi pettymykseksi. Hän oli koiramiehiä.

Linnan kasarmin jälkeen sinnittelimme Suomen kasarmilla jossa oli vanhat mutta osittain vielä käyttökelpoiset puulämmitteiset rakennukset. Erikseen täytyy mainita Hymy-lehden lahjoittama hyvä sauna joka oli lämpimänä päivittäin. Miinuksena aivan vieressä sijaitseva kapiaisten asuntoalue.

Hämeenlinnasta täytyy erikseen mainita Williams-pubit, kun nyt tuli mainittua kapiaiset. Williams-pubi oli kapiaisen toinen koti. Tämä tuli mieleen kun äskettäin kuulin jonkinlaisen historiallisen faktan sellaisen että Hämeenlinnassa on ryypätty jo kauan kauan sitten.


Karjalaisuus, suomalaisten juuret, Viipuri, Venäjän Karjala ja sodassa Venäjälle hävitty Karjala saattavat olla joillekin herkkiä aiheita.

Karjalan evakuointi oli kuitenkin mm. Rauman historian kannalta melko iso tapahtuma. Siirtolaisten saapuessa Rauma oli vain noin 10'000 asukkaan pikkukaupunki, joten nykyisen näköisen Rauman takomisessa karjalaisilla siirtolaisilla on ollut melkoisen keskeinen rooli.

Asiaan on toki liittynyt paljon kaikenlaista vähäarvoista kuohuntaa, mutta mitäpä siitä. Roska jätetään taakse ja kuljetaan eteenpäin kuin karhu josta on vanha sanonta "jätti kuin karhu paskansa". Sitten aikanaan aika kultaa muistot.

On ehkä hiukan hassua niputtaa yhteen karjalaisuus, Viipuri, entinen Leningrad, Suomen Suvun Tiet, Inkeri yms. mutta minusta se on käytännöllistä. Minun päässäni nämä asiat kuuluvat samaan lodjuun ja lokeroon. Vaikka en mikään karjalainen olekaan eikä karjalaisuus minun synnyinseudullani Etelä-Pohjanmaan syrjäisellä nurkalla ollut erikoisen iso ongelma. Ei juurikaan ollut sellaisia suuria kartanoita joista olisi voinut maata uusille tulokkaille lohkoa ja "ilmaiseksi lahjoitella".


Olen nuorena maaseudulla lueskellut melko hauskoja Unto Uneksija-sarjakuvia muistaakseni Pellervo-nimisestä maaseudun lehdestä. Mutta en vaan silloin tajunnut että sarjan piirtäjä Joonas on sellainen alan konkari ja nimimies. Ajattelin että hän oli joku ihan tavallinen landepaukku, vähän niinkuin minä.


Galleria