Edellinen | Seuraava |
Otsikon huutomerkki ei tässä tarkoita kertomaa. Tarkoitus on huudahtaa että 200 Gallerian juttua on tulossa täyteen, tärkeä virstanpylväs jota täytyy juhlistaa!
Tässä lienee jonkinlainen yhteenvedon ja horisonttiin tähyilyn paikka. Yksi tuumaustiima tunnetusti vastaa montaa hikistä työskentelyrupeamaa.
Eräs sivuston kantavia ideoita oli taloudellisuus, mutta siitä olen ehkä hiukan lipsunut laajakaistan myötä. Kuvatiedostot eivät ehkä ole äärimmäisen taloudellisia, vaan ovat paisuneet nyt kun en enää saa niiden koosta niin tuntuvaa palautetta modeemilinjasta luovuttuani?
Suoraan sanoen en oikeastaan tiedä josko pystyn ja haluan jatkaa keräillä James Bondin Autokokoelmaa aina hamaan katkeraan loppuunsa saakka. Sieluni pohjassa itää revanssistinen halu ja kiihko boikotoida Skyfall-elokuvaa, joka loppuosaltaan oli katkera pettymys. LiukuhihnaBondit ovat pyhäinhäväistys. Koston enkelille kaikki on sallittua eikä minulta puutu muuta kuin siivet.
Kenties teen eräänlaisen italialaisen lakon jolla estän keräilysarjan etenemisen näillä sivuilla. Italialainen lakko voisi ilmetä sillä että julkaisen pedanttisen yksityiskohtaisia juttuja mistä tahansa muusta kuin keräilysarjan pienoismalleista ja syytän kiireitä siitä että keräily ei edisty. Sellainen teeskentely onnistuu minulta kyllä, omatuntoni on vuosien varrella kehittynyt erittäin elastiseksi ja myötääväksi.
No okei, mitäpä tuota salaamaan, en kaihda tunnustaa että JBA-keräilysarjan jatkamisen varsinainen probleemi on siinä että entinen pankki on lakkauttanut kaikki korttini ja sulkenut luotolliset tilit, sekä pottuilee muutenkin aina kun siihen on tilaisuus. Minä hengitän syvään, ajattelen verenpainettani ja lääkärin määrämiä verenpainelääkkeitä joihin ei enää ole varaa. Ja jään henkiin!
Ilman luottokorttia numeroiden tilaus GEFABBRI:lta ei onnistune. Elämänkokemusta se kuitenkin vaan kerryttää. Olen kuullut että kaikki mihin ei välittömästi kuole, vain tekee ihmisestä entistäkin vahvemman.
Entinen pankki palakoon Helvetin Tulessa omaan vapaaseen tahtiinsa, muuttakoon nimensä vaikka Saaban Kuningattareksi. Kaikki velat on sinne maksettu viimeistäkin ööreä myöten, vaikka Sampopankin asiakaspalvelun päällikkö vihamielisesti ilmoitti etten tule selviämään veloistani (löytyy kirjallisenakin). Kyllä minä kaikista niistä veloistani todistetusti selvisin ja tulen selviämään kaikista muistakin veloistani, mutta selvinneekö ko. tanskalaispankin asiakaspalvelu asiakkaiden palvelemisesta, sitä kokemukseni perusteella kokemuksen syvällä rintaäänellä syvästi epäilen.
Keräily - sinänsä - on kuitenkin elämän suola ja maustepippuri. Se ilmenee mm. kirjojen keräilynä taloudellisesti vaatimattomassa mittakaavassa.
Lastenkirjojakin olen kerännyt jonkin verran, se täytyy tunnustaa. Vaikka en sillä saakaan lapsuuttani ja nuoruuttani takaisin. Vanhassa laulun renkutuksessa luvataan että "... kun kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen ...", mutta laulut eivät ole totta.
Sarjakuvien suhteen olen lähinnä Aku- ja Asterix-linjalla, mutta toisinaan löytyy muutakin mielenkiintoista.
Raumalainen Olavi Honkanen on vuonna 1989 (käsittääkseni ihka-ensimmäisenä julkaisunaan) piirtänyt hämmästyttävän kypsän mustavalkoisen sarjakuvakirjan Faaraon aarre.
1930-luvun alkuun sijoittuva seikkailutarina on toki fiktiivinen, mutta mielestäni ihan mannermaista laatua. Kansiteksteissä ilmenevä taiteilijan kainostelu ja vaatimattomuus on aivan aiheetonta. Hänen ei ole tarpeen kumarrella ketään.
|
Faaraon pienoispatsaista tulee väkisin mieleen StarWars-shakkinappulat, joiden nimen olen enemmän-vähemmän tahallani kirjoittanut väärin. Harkitsen vielä kadunko tätä tekoani vai jatkanko pystypäin eteenpäin valitsemallani tiellä, ikäänkuin Camel-buutsit jaloissa.
Täytyy myöntää että useimmat nuoremmat suomalaiset ja ulkomaisetkin sarjakuvat ovat minun makuuni liian avantgardistisia, mutta onhan siellä joitakin pääsääntöisesti suhteellisen konservatiivillekin persoonalle sopivia.
|
|
Historiamme - ja miksei esihistoriammekin - on meille tärkeää. Luultavasti ei taloudellisesti tärkeää, mutta henkisesti kyllä. Historia antaa meille henkisen selkärangan.
Poliittinen historia, taloudellinen historia, kulttuurihistoria. Ihmisen historia.
Jotkut esineet tai kirjat tuovat historian erikoisen lähelle, tekevät siitä konkreettista. Kuivasta asiatiedosta tuleekin ihan oikeaa, elämämakuista, havainnollista.
Pystyisinpä minäkin joskus tekemään jalopuusta tuollaisen kiilloitetun "mahalipaston" tai koristeellisen kaakeliuunin!
|
Elokuvat eli "elävät kuvat" ovat tärkeä osa nykypäivän ihmisen ja rivikansalaisen kulttuurihistoriaa.
Monet "eläviä kuvia" koskevista kirjoistani ovat Rauman kirjastosta poistettuja. Poistokirjojen melko mittavaa monipuolisuutta voinee selittää sillä että pääkirjastosta näköjään poistetaan myös erilaisten sivukirjastojen (esim. laitoskirjasto) ja mm. entisen maalaiskunnan ja Raumaan liitettyjen kuntien kuten entinen naapurikunta Lappi (tarkennuksena TL silloin kun vielä oli olemassa Turun Lääni) kirjastojen vanhoja opuksia.
|
Roger Rabbit-elokuvakirja (tai sanoisiko paremminkin että vihkonen) on vuodelta 1988. Se on melko lapsellinen tarina kuten oli elokuvakin. Toki hieno elokuva silti. Muistan elokuvan melko hyvin. Lapsellisuus on minulle OK, ei mikään kirosana. Erikoisesti mieleen ovat painuneet piirretyn sankarittaren vaikuttavan seksistiset muodot.
Kun ollaan Raumalla niin täytyy muistaa mainita Väinö Riikkilä, viimeksi (entisessä) Rauman maalaiskunnassa asunut nuortenkirjailija. Hän eli vuosina 1906 - 1969.
Vasemistotaustaiselta Riikkilältä on ilmestynyt pari aikuisillekin lukijoille tarkoitettua kirjaa, mutta en ole niitä nähnyt. Rauman seudulle hän tuli vuonna 1948 ja teki päivätyönsä konepajan varastonhoitajana, kirjoittaminen oli sivutyö. Väinö Riikkilälle on perustettu oma nimikkoseura Raumalla vuonna 1986.
Raumalaiset helposti kuvittelevat että Riikkilä olisi nuortenkirjoissan kuvannut nimenomaan Rauman rantoja, mutta luullakseni hänen poikakirjojensa maisema oli oikeasti Karhulan Suulisniemi, joka liittynee häneen omaan nuoruuteensa. Hän oli syntynyt Loviisassa.
Muistan että äitiini Armiin Väinö Riikkilän kirjat tekivät vaikutuksen. Äiti suositteli hänen nuortenkirjojaan Etelä-Pohjanmaalla toimiessaan Jalasjärven Alavallin (entisen) koulun yhteydessä olleen sivukirjaston hoitajana. Ja minullapa onkin nyt Riikkilän kirjoja lähes täydellinen kokoelma, suurin osa Rauman kaupunginkirjastosta poistettuja yksilöitä, mutta onpa mukana jokin tuore uusintapainoskin.
Voinee luonnehtia että Riikkilän nuortenkirjat olivat sohvaperunan torjuntakirjallisuutta joka ilmestyi ennen sohvaperunoiden aikaa. Reipasta ulkoilmaelämää ja tervettä käytännönläheistä puuhailua nuoren ihmisen iässä ja mittakaavassa. Tosin ei suinkaan sellaista elämää jota itse olen elänyt. Minä olin pelokas kirjatoukka ja irvileuka joka ei taatusti olisi lähtenyt lautalla yli Enonselän, varsinkaan jos se eno olisi ollut vaarassa pudota veteen. Älkää eläkö niinkuin minä olen elänyt, vaan eläkää niinkuin minä käsken!
|
Suurin osa näidenkin, oikealla näkyvien, kuvien kirjoista lie peräisin Rauman kirjaston poistettujen kirjojen hyllystä. Kuvat ovat parin vuoden takaa, joten kokoelmat ovat sittemmin edelleen karttuneet.
Uhkakuvana näkisin lähinnä vain sen että minulle määrätään Rauman kirjastossa jonkinlainen henkilökohtainen kiintiö, esim. sosiaalisin perustein. Ajattelen sellaista sosiaalista kontrollia joka voisi kohdistua esim. alkoholistiin tai muuhun riippuvuussuhteen kehittäneeseen holistiin. Saa ostaa korkeintaan kaksi poistokirjaa kerrallaan? Tai ehkä porttikielto kirjastoon? Katkaisuhoitoa kirjattomassa ympäristössä? Kirjastotädit lakkaavat hymyilemästä kannustavasti? Julkisesti minut kuulutetaan parantumattomaksi kylähulluksi jonka entuudestaankin heikot mahikset avioliittomarkkinoilla supistuvat olemattomiin?
Nuo kuvien hyllyt ovat vain höyläämättömästä laudasta itse nikkaroituja karkeita varastohyllyjä, eivät mitään varsinaisia taidonnäytteitä.
Apråpoo avio ... Avioliittotarjouksia otetaan vastaan kaikilta kohtalaisen terveiltä, velattomilta ja hyvissä varoissa olevilta 50 - 75 vuotiailta naisilta. Ehdoton minimivaatimus: C-kuppi, luomu. Ehdokkaalle kiistaton etu olisi esim. kirjakaupan tai hyvin varustellun divarin omistaminen. Avioehto ei kuitenkaan tule kyseeseen jos ehdokkaalla on hallussaan enemmän kirjoja kuin minulla.
Näin siis kuitenkin jatketaan, vaikka naama vinossa. Saitin sisältö ei jatkossa välttämättä koskettele paljoakaan uusia JBA-sarjan malleja, vaan aivan muita juttuja, mutta optimistisesti haluan uskoa että tämä salakavalasti aikaa pelaava italialainen lakko saattaa vielä joskus päättyäkin, synkkien pilvien väistyessä, Auringon alkaessa paistaa tähän risukasaan ja taloudellisesti parempien aikojen koittaessa?