Äitin äiti, lyhyesti mumma, Tyyne Kalliokoski (os. Kullas) syntyi Ilmajoella vuonna 1905. Hän oli äidin puolen suvun keskeinen koossapitävä voima.
Vasemmalla on mumman vihkikuva jonka sain Matti-enolta 50-vuotislahjaksi. Siinä mumma on miehensä Eeron kanssa.
Lapsia Tyynen ja Eeron perheessä oli kymmenen. Mumman mies Eero menehtyi melko pian sodan jälkeen ja perhe jäi Tyynen huollettavaksi.
Eeron sotilaskuva on tullut minulle tutuksi koska se roikkui seinällä mummelin sängyn lähellä siellä Ilmajoella jossa lapsena olin mumman hoidettavana. Mumma hoiti lastenlapsiaan myös mm. meillä Alavallin koululla.
Oikealla on kuva Aarno-enon 1950-luvun puolivälin paikkeilla luultavasti lukion 7:nnellä luokalla tekemästä taulusta joka esittää Kalliokosken kotitaloa Ilmajoen Koskenkorvan Karjalankylässä.
Oleellisesti tuollaisena muistan äitini kotitalon, Pupelan, jossa mumma lapsuudessani asui. Mummalla oli siellä syytinki. Eräs vanhimmista pojista, Juho, oli silloin jo talon isäntä. Vanha keltainen päärakennus purettiin 1970-luvun puolivälin paikkeilla kun oli rakennettu uusi.
Sekä Tyyne että Eero olivat ymmärtääkseni kotoisin melko varakkaista taloista. Siihen nähden heidän yhteinen kotinsa ei ollut kovin suuri. Pupela ehti kuitenkin lapsuudessani käydä minulle rakkaaksi.
Tyynen nuorimmat lapset olivat lapsuuteni aikoihin 1960-luvun puoliväliin mennessä jo lähteneet tai lähdössä maailmalle. Perheen nuorin tytär Leena on syntynyt 1945, eli hän on äitiäni 15 vuotta nuorempi ja noin 18 vuotta nuorempi kuin vanhin poika Reino.
Reino-eno itsenäistyi omaan talouteensa melko nuorena, olikohan jo heti sodan jälkeen. Tämä ehkä hiukan helpotti Tyynen työntäyteistä elämää. Reino-enon rintamamiestalo oli myös Karjalankylässä, ei kovinkaan kaukana. Reino-eno kuoli ennen äitiäni vuonna 2002.
Mumma oli aidosti uskonnollinen ihminen. Hänellä tuntui olevan toimiva keskusteluyhteys yläkertaan. Muistan miten hänen huulensa liikkuivat kun hän rukoili itsekseen. Hän oli silloin kuin muissa maailmoissa. Hän ihan oikeasti uskoi niihin kuvioihin.
Minunkin täytyi käydä Karjalankylässä pyhäkoulua ja kerätä enkelinkuvia vihkoon. En ole mikään uskonnollinen ihminen perinteisessä evankelis-luterilaisessa mielessä ja olen eronnut kirkosta jo yli 30 vuotta sitten, mutta todellista nöyrää uskonnollisuutta, sellaista mikä mummalla oli, ei voi kuin kunnioittaa.
Muistan miten mumma illalla pitkässä yöpuvussaan kampasi pitkää tukkaansa sängyn laidalla istuen. Niin se mummankin elämä vain meni eteenpäin päivä kerrallaan. "Jos sijaltani en nousisi, taivaaseen ota tykösi", näin mumma opetti rukoilemaan. Paljon taistelua siihen elämään epäilemättä sisältyi. Usko antoi mummalle lohdutusta ja voimia jatkaa eteenpäin.
Mumman puolella oli muutamia erikoisia kalusteita. Soutulavittalla oli oma jalusta johon se oli kiinnitetty vaijerein, kuitenkin tietysti niin että soutulavittalla pystyi soutamaan. Minun sängyssäni oli eräänlainen saranoitu tyyny, jonka voi kääntää sivuun jos haluaa käyttää pehmeämpää tyynyä. Tuvan seinällä oli käkikello jonka Juho oli kuulemma tuonut Ruotsista. Niinpä minulle oli selvää heti kun pääsin isän kodin isännäksi että myös Kihniänkylään täytyy saada käkikello, mieluummin useita.
Juho-enon tila oli nykyaikaisempi kuin isäni maatila. Siellä oli jo 1960-luvulla käytössä traktori, mutta joskus oli ollut parikin hevosta. Muistelen kuulleeni äidiltä että peräseinäjokinen Veikko Petäys oli käynyt talossa kyselemässä ostaa hevosta, mahdollisesti 1950-luvun puolivälin paikkeilla? Tämä lienee ollut äitini ja isäni ensimmäinen kohtaaminen. En tiedä tuliko hevoskaupoista mitään.
Pupela sijaitsi lähellä melko vilkasliikenteistä tietä, "pikitietä". Ohiajavien autojen äänet kuuluivat selvästi sinne mumman peräkamariin jossa minä makasin. Tällainen yöllinen liikenteen melu ja autojen valot oli minulle aluksi uutta ja outoa. Mumman sänky oli tuvan syvennyksessä, puuhellan vieressä. Toisinaan mumma leipoi nisua, eli pullaa, paljon kerralla. Uunilämpimän pullasiivun päälle voita ja pihalle kävelemään, siinä eräitä mumman minulle antamia eväitä.
Kalliokosken tila oli rakennettu saviselle paikalle. Äitini yritti nuorena viljellä siellä kerhopalstaa, mutta savinen maaperä ja kuivuus tekivät sen vaikeaksi. Olen jälkikäteen saanut kuulla että Pupela osoitti saveen painumisen merkkejä, kunnollisen kivijalan puuttuessa? Meille lapsille savesta oli kuitenkin pelkkää iloa. Kesällä aurinko paistoi Pupelan jyhkeille kiviportaille ja silloin "paistoimme" savileipiä lämpimän kiven päällä.
Tyynellä oli hellä luonto. Pauli Heinonen, paikkakunnan siantappaja (ja tunnettu juoppo) kiinnitti myös tähän huomiota kun Tyynen tehtävänä oli pitää sikaa kiinni sitä teurastettaessa. "Äläkää emäntä surko sitä sikaa. Se ei kuole ollenkaa jos te suretta sitä!"
Mummula oli mumman koti ja äitini kotitalo, mutta tietysti se oli myös Juho-enon maatila. Itse en lapsena osannut tehdä näiden asioiden välille niin selvää eroa.
Pupelassa oli hyvin asuttu tuntu silloin minun lapsuudessani. Talo oli pienehkö, mutta sillä oli luonnetta. Mummalla oli oma puolensa ja toista puolta asui isäntä Juho perheineen.
Vintiltä löytyi muistoja menneistä vuosista joita en yksityiskohtaisesti tuntenut, vanha veivattava grammari, käsikäyttöinen separaattori, vanhasta peltitynnyristä tehty hunajalinko, erikoinen aivan liian nopeasti käyvä (koska oli ehkä väärin koottu?) pöytäkello johon yhdistettiin Aarno-enon nimi, jälkiä eletystä elämästä. Ulkorakennuksen takana oleva puu-cee oli kattavasti tapiseerattu (pukeutuneiden) muistaakseni lähinnä ulkomaalaisten filmitähtien kuvilla.
Navetan vintti oli myös mielenkiintoinen, sieltä oli aukko sikalaan. Ulkorakennuksessa oli iso heinälato jonka heinien seassa oli hauska möyriä. Heiniin pystyi tekemään luolia, käytäviä. Tilalla oli sikojen lisäksi lehmiä ja kanoja. Myös mehiläisiä joista Jussi sai hunajaa. Ulkorakennuksessa oli tilava sauna ja jyhkeät lauteet. Sauna oli kai joskus aiemmin palanut, mutta minun aikanani se näytti aivan hyvältä.
Pupelan naapurissa oli Lahti-Röyskön huonekalutehdas. Reino-eno oli joskus ollut siellä töissä. Pikitien toisella puolella joen rannassa - muistaakseni vuokramaalla - olevassa pienessä ladossa (vai olikohan perunakuoppa?) oli kanootti jonka lie Aarno-eno rakentanut.
Talon puutarhassa oli erikoinen pensasmaja, kuin pyöreä linnoitus, olikohan syreenejä? Pensasaidassa olevasta aukosta pystyi vakoilemaan tiellä kulkijoita ja siitä pääsi ryömimään kuin tiikeri ruohikolle joka oli aivan pikitien vieressä, jännää! Puutarhan ja pihan välissä oli erikoisia pienehköjä lehtipuita joissa oli syksymmällä terttumaisia pieniä marjoja. Luulen että puutarha jäi suureksi osaksi 1970-luvun rakennustöiden alle ja mm. syreenimaja tuhoutui silloin.
Kartanon takaa jonkinlaisesta pienestä savikuopasta löytyi vanha auto, venäläinen Pobeda, jota oli "hajotettu" eli purettu melko pitkälle. Erikoisesti siinä teki vaikutuksen irrallinen konepelti jonka muotoilu oli silmiinpistävän miehekäs. Kuravesi roiskui komeasti kun vedessä ylösalaisin makaavan konepeltin päällä hyppeli. Pobeda lienee peräisin "Kalliokosken paapalta" jota en ole koskaan nähnyt.
Juho-enon harjoittamaan maatalouteen minulla ei lie ollut kovin myönteistä vaikutusta. Juoksutin kanoja ja häirittyinä ne munivat kuorettomia "nahkamunia" joita ei voi myydä. Kiusasin sikaa joka eli aitauksessa ulkorakennuksen takana. Sika varmaan laihtui kun ratsastin sillä. Muistan sentään jotakin myönteistäkin, joskus heittelin aimo määrän polttopuita traktorin lavalta puuliiveriin, toivottavasti näin sovitin syntini?
Syyskesällä pihlajaan tuli marjat. Putkikasveista, "rytiputkista", syntyi kätevä puhallusputki jolla voi puhaltaa pihlajanmarjoja yllättävän kauas ja tarkasti. Näin jälkikäteen ajatellen me pojat olimme varmaankin varsinainen maanvaiva rytiputkinemme mutta silloin se oli olevinaan oikein kivaa.
Talon elämään sisältyi myös dramatiikkaa. Juhon vanhempi poika, Martti-serkku kuoli liikenneonnettomuudessa kesällä kouluiän kynnyksellä.
Santavuori on nimi jota ei voi jättää mainitsematta. Koskenkorvalla on käyty Nuijasodan taistelu. Perimätiedon mukaan peltojen ojissa virtasi sen jälkeen verenpunaista vettä. Ehkä Santavuoren taistelun muisto on vieläkin jonkinlainen herravihan paikallinen ilmentymä.
Seuraavan kuvan yläosassa näkyy Tyynen kotitaloa esittävä taulu. Kuvassa näkyvä henkilö on Tyynen sisar, Esteri, Armi-äidin Esteri-täti. Vuoden 2005 kesällä Esteri täytti kotonaan 91 vuotta. Vierailin tällöin hänen luonaan äiti-Armin ja Auli-tädin kanssa. Esteri lienee siis 9 vuotta nuorempi kuin sisarensa Tyyne.
Esteri-tädillä lie ollut Armin elämässä merkittävä rooli, ehkä erikoisesti siksi että hän asui kirkonkylän ja äidin käymän opiston suunnalla. Lähistöllä menee erikoinen pieni silta joen yli. Siitä tulee mieleen nimi Peurala, meniköhän oikein?
Esteri oli vanhalla iälläkin varsin virkeä ja sanavalmis ihminen. Lonkka-leikkauksen ongelmalliseksi tekevää ylipainoa moittivaa lääkäriä Esteri oli ohjeistanut napakasti : "Kyllä meiränki suvus laihoja on ollu mutta ne on kuollu".
Kävimme Armin kanssa katsomassa Esteri-tätiä seuraavana vuonna kun tämä oli jo käsittääkseni vanhainkodissa Ilmajoen kirkolla, mutta niinpä vain hänen sisarentyttärensä Armi kuoli ennen Esteri-tätiään. Tyyne kuoli jo hyvän aikaa ennen Armia, vuonna 1991.