01.04.2011
Kuka minä olen?

Minä olen Vesa Petäys, syntynyt Jalasjärvellä 30.09.1958, sänkipoikia. Tai oikeastaan minun pitäisi kaiketi sanoa että olen syntynyt Peräseinäjoella, sillä niin asia oli kirkonkirjojen mukaan, vaikka olenkin asunut ja käynyt koulua Jalasjärvellä. Oikeasti olen kuitenkin syntynyt Seinäjoen kaupungin keskustassa, vanhassa synnytyssairaalassa kello 19:30 vyöhykeaikaa.

Äitini Armi Kalliokoski syntyi Ilmajoen Koskenkorvalla 1930 kymmenlapsisen perheen vanhimpana tyttärenä. Isäni Veikko Petäys syntyi Peräseinäjoen Kihniänkylässä 1922 perheen nuorimpana. Äiti taisi olla jo seitsemännellä kuukaudella avioon astuessaan. Olin Armin ensimmäinen lapsi.

Minä olen viettänyt enimmän osan lapsuuttani ja nuoruuttani Jalasjärven Alavallissa jossa äitini toimi koulun kahden ensimmäisen luokan opettajana noin vuosina 1957 ... 1990. Tätä ennen hän oli opettanut vähän aikaa Kauhajoen Kosken koululla. Äiti kuoli heinäkuussa 2007 ja isä tammikuussa 2005. He erosivat riitaisina noin vuonna 1978 jolloin suoritin asepalvelusta.

Äiti asui meidän kolmen lapsen kanssa Alavallin koululla ja isä teki maanviljelijän työtä naapurikunnan Kihniänkylässä, noin 8 km päässä. Meidän lasten kytkentä maanviljelyyn oli melko löyhä, lähinnä olimme kesällä heinätöissä. Muutamia heinäladon kattoja, eniten pärekattoja, olen ollut tekemässä ennen heinäaikaa ja oli myös jokunen visiitti perunapellolle. Maatilan talvi oli minulle melko tuntematon.

Isä oli kaiketi alunperin ajatellut asian niin että minä jäisin asumaan Kihniänkylään kunhan ensin vähän kasvan äidin helmoissa. Kirkonkirjojen mukaan olen todella syntynyt Peräseinäjoella, asia joka selvisi minulle vasta keskikoulussa silloiseen Neuvostoliittoon, Leningradiin suuntautuvaa luokkaretkeä valmisteltaessa. Viisumia varten tarvittavaa henkilöllisyystodistusta ei yllättäen saanut Jalasjärveltä, vaan se piti hakea Peräseinäjoen nimismieheltä.

Noin 6-vuotiaana, hiukan ennen kouluikää menin Kihniänkylään isälle "kylään". Kävimme nevalla "valokissa" isän mopolla, lakkoja eli hilloja poimimassa. Tapasin "isän" hevosen Tanun (vaikka paappahan se talon virallinen isäntä taisi olla), paappa Salamonin ja isän naimattoman sisaren Sanelman. Paapan vaimo Helka (os. Koskinen) lie kuollut noin 1964, en muista hänestä paljoakaan. Hän käveli huonosti ja kuulemma matkin joskus hänen käyntiään joka sai paapan nauramaan.

"Vierailullani" isänkotona nukuin vintillä isän huoneessa isossa tuolissa joka avautui pieneksi vuoteeksi. Tarkoitus kaiketi oli että jäisin Kihniänkylään, vaikka minulle asiaa ei etukäteen selvästi kerrottukaan. En kuitenkaan kestänyt muutosta, vaan aloin itkeskellä ja kaipasin äitiä. Niinpä minut palautettiin Alavalliin jossa aloitin kansakoulussa äitini ensimmäisellä luokalla.

Paappa Salamoni sanoi minulle lapsena ollessani että isänkoto voisi olla Vesankin koto. Ja niin se nyt onkin. Isän kuoltua olen perinyt Peräseinäjoen Kihniänkylässä olevan Petäys-tilan. Kunnan nimi tosin on muuttunut Seinäjoeksi vuoden 2005 alussa kuntaliitoksen myötä. Perunkirjoitusta tekevä pankinjohtaja totesi että isä Veikko ehti olla kaupunkilainen, seinäjokelainen, 13 päivää ennen kuolemaansa.

Petäys-tilasta on jäljellä vain ydin. Metsät ja enimmät peltomaat on perikunta lyönyt rahoiksi. En asu tilalla jatkuvasti, mutta ei se siksi minulle vähemmän rakas ole. Koetan raapia elantoni kokoon maailmalta. Tällä hetkellä virallisesti asun Raumalla ja ammatti on ohjelmistosuunnittelija, mutta kukapa tietää mitä huominen tuo tullessaan. Olen jo yli viiskymppinen äijä, mutta en ole heittänyt pyyhettä kehään. Enkä heitä.

Petäys-tila, rekisterinumero 4:156 (vanha numero 428), on elämäni kiintopiste. Se ei ole taloudellisesti arvokas, mutta siellä on paljon henkilökohtaisia arvoja, suvun muistoja. Fyysisesti ränsistynyt, mutta emootiota ja rauhaa pullollaan. Pyhää maata. Jos suvun vainajat, tontut, luonnon henget ja hengettäret sekä muinaisuskonnon Jumalat eivät ole siellä läsnä, joen rannassa ja saaren sammaleisissa kivikoissa, niin ei niitä ole missään muuallakaan. Jos minun täytyisi tappaa ihmisiä tilaani puolustaakseni, tekisin sen hetkeäkään epäröimättä. Minkään henkinen arvo ei koskaan nouse isäni kodon yli.

Yritän jaksaa tsempata työelämässä vielä 10 ... 12 vuotta. Sen jälkeen uskon vielä pystyväni jonkin aikaa elämään isänkotona niin kuin paappa Salamoni ehdotti. Siellä isä Veikkokin halusi elää niin kauan kuin pystyi, aina syksyn 2004 sairauskohtaukseen saakka. Pappa Salamoni kuoli 1973 ja hänkin halusi asua tilalla, jopa karkasi sairaalasta lähes 90-vuotiaana päästäkseen kotiin.

Sisältö

ALKU