Edellinen

12.07.2012

Seuraava

Tänään olen lopullisesti päättänyt että Esperantolla täytyy olla jokin rooli minun kirjoittelussani. En tosin vielä tiedä mikä rooli se tarkemmin tulee olemaan.

Olen kauan sitten opetellut kansainvälistä kieltä Esperantoa lähinnä Vilho Setälän pienen kirjan Privilegia vojo al lingvoscio mukaan. Ymmärtääkseni sitä voi nimittää luonnonmenetelmän mukaiseksi oppikirjaksi.

Kielitaitoni ei tokikaan ole kehuttava, mutta silti aion ruveta käyttämään Esperantoa jossakin projektissa.

JBA-projektiin eli Bond-autojen pienoismallien sivuille tein jo pienen varovaisen ensiaskeleen galleriajuttuun #135 ja voi olla että jatkan siitä värkkäämällä sinne jonkinlaiset käyttöohjeet Esperantoksi? Esperanton erikoismerkit eivät vielä alussa ole käytössä, mutta tärkeintä on että karavaani kulkee.

Setälän kirjasta jäi ihan hyvät muistot (vaikka hiukan lapselliseltahan se näyttää eläinhahmoineen) ja aion hetimiten käydä sen kursorisesti läpi vetreyttääkseni taitojani ja palauttaakseni tuntuman Esperanton "tyyliin".

Rauman kaupunginkirjastosta lainasin myös toisen, uudemman Esperanton alkeiskirjan, jonka aion skimmata läpi apinan raivolla.

Esperanto mutkattomasti on käännöskirja jonka on suomeksi toimittanut raumalainen Tuomo Grundström.

En varsinaisesti odota oppivani siitä juuri mitään, mutta onhan mukava tsekata missä tällä alkeisoppikirjojen rintamalla nykyisin mennään.

Esperanto on tärkeää, siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain ole vielä keksinyt miksi ja mihin se on tärkeää. "Rauhasta" ja sen sellaisesta vaaleanpunaisesta "kansainvälisyydestä" en niin erikoisen kovasti välitä. Enkä usko että ymmärtämisen halun puutetta voisi kompensoida millään kielenopetuksella.

Pakollista kouluruotsiakin vastustan, vaikka (nykyisin) tykkään ruotsin kielestä kuin hullu puurosta. Sain Ulla Suominen -nimiseltä hirvieläimeltä ehdot ruotsista keskikoulussa Jalasjärvellä toisella luokalla. Luin kesän - Kihniänkylän heinätöiden lomassa - tamperelaisen tätini Auli Kalliokosken vanhoja kirjekurssin vihkoja joissa oli ääntämisohje ja tykästyin ruotsiin ikihyväksi. Äitini vanhalla Jaguar -merkkisellä polkupyörällä kävin kirkonkylässä 13 km päässä Alavallista ehtolaiskokeessa ja Hirvi tietysti luuli voivansa reputtaa minut suoraan kun en ollut ehtolaiskursseilla käynyt. Häh-häh, tiesin osaavani, tiesin ymmärtäväni kieltä. Sain kokeen numeroksi ysin luokkaa aivan väkisin. Kiitos silti kaikesta, Hirvi, ja anteeksi. Olin silloin varsinainen pain-in-the-ass-kakara.

"Kansainvälisyyttä" ja "monikulttuurisuutta" en silti sympatiseeraa. Neekeri on minulle neekeri ja sellaisena pysyy vaikka missä ravintorasvassa pyöriteltäisiin ja hiilivalkealla kuumennettaisiin. Kaunokirjallisuus ei minua yleensä erikoisesti kiehdo. En erikoisesti halua keskustella vierasmaalaisten kanssa. Tiedän että (huono) englanti on de-facto maailmankieli.

Silti. Esperanto oli minun valintani ja se päätös pitää. Pyykki on pantu ja pysyy. Ehkä tässä yhteydessä voin mainita että meidän suvulla on pyykeistä käytännön kokemusta ; Isäni istui yhden talven vankilassa koska naapuri väitti hänen siirrelleen rajapyykkiä. Perkule!


Venäjä on minulle myös tärkeä kieli. Syksy pian saa (ja minä jään taas ilman), mutta siinä on se hyvä puoli että Kansalaisopiston kurssit alkavat. Toivottavasti Venäjä 5 lähtee vakuuttavasti alkuun Raumalla ja voin jatkaa sen puitteissa Venäjän opiskelua.

Nyt olen jo tosissani, enää ei leikitä. Aion vihdoin murtautua eräänlaisen muurin läpi ja oppia ymmärtämään oikeaa venäläistä tekstiä, kirjoja sekä lehtiä. Jos kurssi lopahtaa osallistujien puutteeseen - näin eksoottisemmille kielille Rauman kaltaisessa pikkukaupungissa helposti käy - niin jatkan joka tapauksessa omin rahkein, Java-apinan raivolla.


Eräs kesäinen projekti on lukea Rauman kaupunginkirjaston kirja Stonehenge Complete, Christopher Chippindale, 4.painos tältä vuodelta 2012, alkuteos oli vuodelta 1983.

Mukavaa että Raumalle saatiin näin hieno asiapitoinen kirja. Huomasin sen kirjaston hyllyssä ihan sattumalta pari päivää sitten. Pakkohan minun oli se tänään lainata kun kukaan muu ei sitä ollut huolinut.

Arkeoastronomia on kiehtovaa. Olen jo aiemmin manaillut kun Suomessa ei ole Stonehengen kaltaisia kivikehiä ja haaveillut oman kotimaisen "FinnHengen" rakentamisesta, ikäänkuin korjatakseni esi-isiemme tekemän käsittämättömän laiminlyönnin.

En tiedä tuleeko konkreettisesta Finnhengestä koskaan mitään, mutta ehkä FinnHenge vielä joskus toteutuu virtuaalisena?

Enkkujen hyvin dokumentoidusta Stonehengestä aion kuitenkin noukkia kaikki tiedon kultajyvät mitä irti saan. Ehkä ne kultajyväset vielä joskus näkyvät näillä sivuilla jollakin tavalla.


Jutut

PÄÄSIVU